Jukka Paarma

 

MIKAEL AGRICOLAN PIISPANVIHKIMYKSEN 450-VUOTISMUISTO

 

Avausesitelmä Mikael Agricola -symposiumissa  Turussa 21.9.2004

 

 

Vuosi 2004 on  Mikael Agricolaa koskevalle symposiumille mitä sopivin ajankohta.  450 vuotta sitten eli vuonna 1554 alkoi Mikael Agricolan elämässä uusi vaihe.  Samalla tuo vuosi oli Suomen luterilaisen kirkon vaiheissa eräänlainen taitekohta.  Vaikka tämän seminaarin aihepirissä on useita liittymäkohtia erityisesti vuoteen 1557 ja Agricolan viimeisiin vaiheisiin Moskovan rauhanneuvottelumatkalla, voidaan tätä pitää samalla myös Agricolan piispuuden juhlasymposiumina. 

 

Mikael Agricola vihittiin piispaksi Ruotsissa kesäkuussa 1554.  Tuolla tapahtumalla oli laajempaakin merkitystä.  Se merkitsi uuden hiippakunnan syntyä.  Vihkimyksellä on ollut myös teologista merkitystä, kun ajatellaan piispanviran  säilymistä reformaation jälkeisessä Ruotsi-Suomen kirkossa.  Se oli eräs lenkki siinä piispallisen seuraannon (successio apostolica) historiallisessa ketjussa, jolla on ollut merkitystä kirkkomme suhteissa toisiin kirkkoihin.  Se tuli näkyviin viimeksi ns. Porvoon sopimuksen ja julistuksen yhteydessä, kun siinä luotiin kirkollinen yhteys Brittein saarten anglikaanien  ja pohjoisten luterilaisten kesken.

 

Vuonna 1554 Turun hiippakunta eli Suomi oli ollut ilman omaa piispaa jo neljä vuotta.  Vanha ja hurskaudestaan tunnettu Martti Skytte oli kuollut vuonna 1550, eikä hänelle oltu vielä valittu seuraajaa.  Syynä oli Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan tavoite heikentää kirkon taloudellista, poliittista ja henkistä mahtiasemaa.  Tässä pyrkimyksessään Kustaa oli määrännyt toimitettavaksi  ns. kirkkoreduktion eli kirkollisen omaisuuden siirtämisen kruunun omistukseen.  Sillä tavalla kirkon taloudellinen asema oli täysin romahtanut. Henkinen ja poliittinen vaikutusvalta oli vanhastaan keskittynyt suureksi osaksi kirkon johtomiehille eli piispoille.  Kuningas yhdessä saksalaisten neuvonantajiensa kanssa ryhtyi poistamaan piispanvirkaa, kuten oli tapahtunut eräissä muissakin luterilaisen uskon omaksuneissa kirkoissa.  Hiippakuntia jaettiin pienemmiksi ja niiden johtoon asetettiin pappi, jota ei enää nimitettykään piispaksi vaan käytettiin termiä ordinarius.  Niinikään tuomiokapitulilaitos ajettiin alas.

 

Martti Skytten kuollessa oli Turussa tuomiokapituli jo henkitoreissaan.  Virkojen tultua avoimeksi ei  niitä oltu enää täytetty.  Kapitulissa, eli hiippakunnan johtoportaassa oli enää neljä jäsentä, yksi prelaatti eli dekaani ja kolme muuta jäsentä eli kaniikkia.  Näistä kolmesta yksi oli Turun kirkkoherra Canutus Johannis, toinen Turun koulun rehtori Paavali Juusten ja kolmas  Pyhän Laurentiuksen alttarin kaniikki Mikael Agricola.  Kaikista näistä kolmesta tuli myöhemmin piispoja Turkuun tai Viipuriin.  Vanhastaan 12 jäsenisestä kapitulista olivat siis vain rippeet jäljellä ja näytti olevan vain ajan kysymys, milloin se kokonaan lakkaisi.  Korporaationa se ei näytä juurikaan enää 1550-luvulla toimineen.

 

Vuoden 1554 piispanvihkimyksestä ja siihen liittyneistä tapahtumista meille on säilynyt kuvaus Paavali Juustenin piispainkronikassa.  Lainaan sitä.

 

Herran vuonna 1554 ne, jotka vielä olivat jäljellä tuomiokapitulin vanhasta kokoonpanosta, nimittäin dekaani herra Petrus Ragvaldi, pyhän Lauritsan kanunki maisteri Mikael Agricola, Turun kirkkoherra maisteri Knuut sekä Turun koulun rehtori maisteri Paavali Juusten, jonka hallussa tuolloin oli Pappisalttarin prebenda, lähtivät kuuluisan ja lempeän herran kuningas Kustaan käskystä Tukholmaan toukokuun alussa.  Kun kaikista muista asioista oli neuvoteltu, hänen Majesteettinsa kutsui heidät erilleen erääseen paikkaan Gripsholman linnan ulkopuolella olevalle tasangolle ja sanoi, ettei Ruotsin tuomiokirkkojen prelaattien enää ollut tarpeen käydä Rooman kuuriassa saadakseen vahvistuksen piispanvirkaan, koska tämä oikeus oli jo Hänen Majesteetillaan kotona Ruotsissa.  Maineikas herra kuningas näki myös hyväksi, että Suomi jaetaan kahteen hiippakuntaan, nimittäin Turun ja Viipurin, kuten muitakin Ruotsin hiippakuntia oli jaettu samoihin aikoihin.  Tämä jako ei kuitenkaan erityisesti miellyttänyt maisteri Mikaelia, jolle tällöin uskottiin Turun hiippakunta.----

Kun piispanvala oli annettu ja saatettu kirjalliseen muotoon, herra kuningas muistutti meitä virkamme velvoituksesta, ettemme eräiden aikaisempien piispojen, kuten herra arkkipiispa Kustaa Trollen ynnä muiden tavoin haluaisi kapinallisesti häiritä julkista rauhaa ja järjestystä, vaan että pikemminkin osoittaisimme kuuliaisuutta, uskollisuutta ja kunnioitusta laillista esivaltaa kohtaan, ahkerasti kehottaisimme uskollisesti täyttämään nämä velvollisuudet sekä valvoisimme monien pelastukseksi etsien kaikessa Jumalan kunniaa.  Kättenpäällepanon ja vahvistuksen saimme Strängnäsin piispa Botvidilta, sillä herra arkkipiispa oli jollakin tavalla kuninkaan epäsuosiossa.

 

Agricolan ja Juustenin piispaksi nimittäminen merkitsi samalla siis vanhan Turun hiippakunnan jakamista.  Tästä johtuen on tänä vuonna vietetty kahdessa hiippakunnassa erityistä juhlaa.  Tampereen nykyinen hiippakunta, jota voidaan juridis-hallinnollisesti pitää Viipurin vanhan hiippakunnan varsinaisena perillisenä, - kulkihan piispanistuin ja kapituli isonvihan jälkeen Viipurista Porvooseen ja sieltä ruotsinkielisen hiippakunnan tieltä vuonna 1923Tampereelle  – on tänä vuonna viettänyt hiippakunnan 450-vuotisjujhlaa ja odotamme mielenkiinnolla juhlavuoteen liittyvän hiippakuntahistorian valmistumista.  Nykyinen Mikkelin hiippakunta, joka sekin on tavallaan vanhan Viipurin hiippakunnan perillinen, on myös viettänyt hiippakunnallista juhlaa mm. juhlamessulla Viipurissa kuluneena kesänä.

 

Tarkkaa päivämäärää tapahtumille ei Juustenin kertomuksessa esitetä.  Hän mainitsee suomalaisten seurueen palanneen Turkuun 17.6.  Nimittämisen ja vihkimisen päivät on siis sijoitettava muutamaa päivää aiemmin, tutkimuksessa on nimitys sijoitettu noin 12. päiväksi kesäkuuta.  Vastikään ilmestyneen Mikkelin hiippakunnan juhlakirjan ”Kaakonkulman kapituli” esipuhe on  päivätty ”Mikkelissä Viipurin hiippakunnan perustamispäivänä 11. kesäkuuta 2004”.

 

Agricolan  vihkimyksessä tutkijoita on kiinnostanut erityisesti kaksi toisiinsa liittyvää kysymystä.  Kun kuningas käytti hänestä nimitystä ordinarius, oliko hän todella piispa?  Sekä: millainen oli Strängnäsissä saatu vihkimys?

 

Kustaa Vaasa oli jo 1540-luvulta alkaen ryhtynyt käyttämään hiippakunnan päämiehistä nimitystä ”ordinarius”, jolla hän tahtoi korostaa kirkon ja sen johtomiesten muuttunutta, kruunulle alistettua asemaa.  Hän käytti kaikista uusista hiippakuntien johtomiehistä tätä ordinarius-sanaa, joka sitten yleistyi varsinkin 1550-luvulla muidenkin käyttämäksi.  Vain arkkipiispa Laurentius Petriä hän toisinaan nimitti piispaksi.  Ordinarius sana on yleensä yhdistetty ordinaatioon eli pappisvihkimykseen ja on ajateltavissa sen  tarkoittavan kirkollista viranhaltijaa, jonka tehtävänä on ordinoida tai olla ordon, sääntökunnan tai säädyn, siis papiston  johdossa. 

 

Ordinariusten tehtävät olivat samat kuin ennen piispoilla, mutta mitään vihkimystä he eivät saaneet.  Vihkimyksistä oli luovuttu saksalaisen Georg Normanin tultua kirkon hallinnon johtoon  vuonna 1536. Agricolan ja Juustenin vihkimys onkin ainoa, jonka tuolta ajalta tunnemme.  Itse asiassa se oli ainoa piispanvihkimys Ruotsissa vuosien 1540 ja 1574 välillä.

 

Agricola sai siis vihkimyksen Strängnäsin piispa Botvid Sunenpojalta.  Botvid oli itse arkkipiispa Laurentius Petrin vihkimä.  Arkkipiispa puolestaan oli saanut vihkimyksen Västeråsin piispa Petrus Magnilta, joka taasen oli vihitty piispaksi Roomassa vuonna 1524.  Historiallisesti ajatellun apostolisen seuraannon siis Agricola ja Juusten tämän mukaan saivat.  Tällä oli huomattava merkitys successio-ajatuksen kannalta sittemmin sekä Ruotsin että Suomen kirkolle.

 

Sekä Agricola että Juusten käsittivät saamansa vihkimyksen piispanvihkimykseksi. Juusten käytti annetusta valasta nimitystä piispanvala (juramentum Episcopale) sekä  puhuu Suomen jakamisesta kahteen  piispakuntaan (Episcopatus).  Kun Agricola palasi Suomeen ja oli tehnyt ensimmäisen laajan tarkastusmatkansa saaristoseurakuntiin kesällä 1554, hän toimitti Turussa neitsyt Marian syntymäjuhlana 8. päivänä  syyskuuta piispanmessun puettuna piispanhiippaan.  Tämä oli selvästikin tietoinen osoitus siitä, että hän piti itseään piispana ja tahtoi sen osoittaa muillekin. Juusten kertoi kronikassaan, että tämä piispanmessun toimittaminen  mitra päässä erityisesti suututti kuningas Kustaata.  Vanhaan piispanmessuun kuului paitsi mitran käyttö myös piispallisen siunauksen lukeminen  kansalle Te Deum hymnin kaikuessa.  Agricola käytti johdonmukaisesti itsestään piispa-nimitystä.

 

Tässä yhteydessä on muuten todettava että kuningas käytti kyllä kerran Agricolasta piispa nimitystä. Se oli hänen kirjeessään tsaari Iivana IV:lle 24.10.1556, jossa hän kertoi lähettävänsä rauhanvaltuuskunnan Venäjälle ja siinä mukana olevan ”maisteri Mikael Agricolan, Turun piispan”. Diplomaattinen kielenkäyttö edellytti tuolloin komealta kalskahtavia titteleitä valtuuskunnan arvovaltaa korostamassa. Muutama vuosi aiemmin, kun kuningas lähetti rauhantunnustelijaksi Turun kirkkoherra Canutus Johanniksen, hän käytti Venäjälle lähetetyssä kirjeessä tästä nimitystä tuomiorovasti, vaikka tämä ei sellainen ollutkaan.

 

Itse vihkimystoimituksesta Juusten kertoi, että sen jälkeen kun kuninkaalle oli annettu piispanvala, tapahtui vihkimys todennäköisesti Strängnäsin tuomiokirkossa.  Juusten ei käytä sanaa vihkimys vaan sen sijasta ilmausta ”kätten päällepano ja vahvistus” (manuum impositio et confirmatio). Historioitsija Johannes Messenius kirjoitti muutama vuosikymmen myöhemmin, että vihkimys tapahtui ”efter Luthers sed”, Lutherin tai luterilaiseen tapaan. Vanha keskiaikainen piispanvihkimyskaava ei enää voinut tulla kysymykseen, mutta keskeiset osat siitä olivat käytössä. 

 

On pidetty mahdollisena, että käytössä oli ainakin jossain muodossa Laurentius Petrin kirkkojärjestyksen mukainen kaava.  Arkkipiispa Laurentius nimittäin valmisteli tätä järjestystä jo 1550-luvulla ja sai sen valmiiksi vuonna 1561 käsinkirjoitetussa muodossa.  Kaava perustui Mecklenburgin kirkkojärjestykseen vuodelta 1552. Sen pappisvihkimyskaava, jota Laurentius käytti, oli varsin yksinkertainen. Raamatuntekstien lukemisen jälkeen seurasi vihkijän kehotuksia, allokuutioita vihittävälle, joka puolestaan vakuutti tekevänsä häneen kohdistettujen kehotusten mukaisesti.  Nämä lupaukset vihkijä sitten puolestaan vahvisti Jumalan voiman toivotuksella ja päätti sen Aamenella.  Tämä osa oli ymmärretty vahvistamiseksi eli konfirmaatioksi.  Sitä seurasi vanhaan tapaan kätten päällepaneminen. 

 

Näyttää siis siltä, että juuri 450 vuotta sitten Agricolan ja Juustenin vihkimyksessä Strängnäsissä ensi kerran Ruotsi-Suomen valtakunnassa käytettiin luterilaista piispanvihkimyskaavaa.  Tätä kautta myös osaltaan luterilainen piispuus säilyi ja piti asemansa Ruotsin kirkossa yli reformaatioajan murroksen toisin kuin useissa muissa uskonpuhdistuksen kirkoissa.

 

Myös historiallisen piispuuden eli apostolisen seuraannon säilymisellä oli merkityksensä. Successio apostolicalla on erilaisia tulkintoja kirkkojen piirissä.  Monet protestanttiset kirkot korostavat apostolisuudella nimenomaan oikean opin yhtäläisyyttä apostolien, Kristuksen ensimmäisten lähettiläiden opetuksen kanssa.  Toisissa kirkoissa pannaan painoa historialliselle katkeamattomalle ketjulle vihkimyksessä, Jumalan sanan, rukouksen ja kätten päällepanemisen kautta.  Vuoden 1554 vihkimyksessä toteutuivat molemmat.

 

Agricolan ja Juustenin vihkimys oli succession kannalta pelastava lenkki Ruotsin kirkolle.  Kun arkkipiispa Laurentius Petri Nericius oli kuollut ja uusi arkkipiispa Laurentius Petri Gothus valittu, oli valtakunnassa yksi ainoa historiallisen seuraannon omaava piispa, nimittäin Turun piispanistuimelle siirtynyt Paavali Juusten. Vuonna 1575 arkkipiispan vihkimyksessä Juusten oli yhtenä toimittajista ja siten välittämässä seuraantoa edelleen.  Tämä tapahtui yhdennellätoista hetkellä.  Se oli Juustenin viimeinen tunnettu virkatoimi, runsaan kuukauden kuluttua hän kuoli Turussa.

 

Suomessa uskonpuhdistuksen aikana säilynyt katkeamaton ketju katkesi vasta 1884, jolloin samanaikaisten kuolemantapausten johdosta  kaikki piispat vaihtuivat yhtäaikaa. Uusien piispojen vihkimyksen toimitti silloin yksi Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan arvostetuista professoreista. Viisikymmentä vuotta myöhemmin tämä historiallinen successio palautui  anglikaanisen piispan ja Ruotsin arkkipiispan ollessa toimittamassa suomalaisen piispan vihkimystä. Tämän apostolisen succession palautumisen Lambeth-konferenssi anglikaanisen kirkon nimissä tunnusti vuonna 1948.  Näin myöskin viime vuosikymmenen Porvoon sopimuksen valmisteluissa anglikaanisen osapuolen oli helppo tunnustaa meidän piispanvirkamme heidänkin mittapuidensa mukaiseksi historialliseksi piispuudeksi.  Näin 450 vuotta siten tapahtunut Mikael Agricolan ja Paavali Juustenin vihkimys ulottaa vaikutuksiaan vielä 2000-luvun teologisiin ja ekumeenisiin toimiin.

 

Mikael Agricolalle itselleen tämä vihkimys oli tärkeä.  Se avasi hänelle uudet tehtävät kirkossa, se oli kutsu virkaan, jota hän ehti kuitenkin hoitaa vain noin kolme vuotta. Hänelle itselleen – kuten hänen teoksistaan voi päätellä – piispuus oli toisaalta yksi osa pappeutta ja pappisvirkaa, toisaalta hän arvosti sitä itsenäisenä ja kirkolle tärkeänä.  Rukouskirjassaan hän käänsi Missale Aboensen rukouksen Pro papa nostro otsikolla: ”Pijspain edheste Rucous” seuraten muutoin tarkasti keskiaikaisen rukouksen tekstiä.