Jukka Paarma

 

KÄRSIMYS JA SURU KUTSUVAT MEIDÄT LÄHIMMÄISIKSI

 

Puhe Estonia-onnettomuuden 10-vuotismuistohartaudessa Turun tuomiokirkossa 28.9.2004

 

 

Hyvät kuulijat,

 

uskon, että minun laillani monet teistä muistavat kuin eilisen päivän tasan kymmenen vuoden takaisen Estonian onnettomuuden päivän.  Ensimmäiset tiedot vaikuttivat aivan uskomattomilta.  Sitten vähitellen alkoivat tuomiokirkon tornin vierestä, aivan minun kotini katon yläpuolelta räikeä-ääniset helikopterit laskeutua keskussairaalan helikopterikentälle.  Sitten muistan ihmiset hätääntyneet, itkettyneet, pelastuneet ja omaisensa menettäneet.  Muistan sen päivän illan täällä Tuomiokirkossa.  Suru ja järkytys kosketti meitä kaikkia. Sanat olivat vähissä.  Niitä ei löytynyt ja jos löytyi, sanoja ei kyennyt saamaan ulos suustaan.

 

Monille teistä täällä olevista on vielä omakohtaisempia muistoja pelastustoimista hyisellä merellä, tai uhrien kohtaamisesta, epätoivoisten omaisten keskusteluista,  järkyttävistä kokemuksista, jotka eivät koskaan unohdu. 

 

Ei meillä tänäänkään ole näiden muistojen suhteen paljon sanoja.  Onnettomuus,  kärsimys ja epätoivo synnyttävät ihmisen sisimpään valtavan tuskanhuudon, huudon joka useimmiten on äänetön.

 

Vaikka aikaa on kulunut ja silloiset voimakkaat tunteet ovat antaneet tilaa rauhalliselle pohdinnalle, emme nytkään löydä vastauksia kaikkiin niihin kysymyksiin, joita silloin esitettiin. Miksi Jumala sallii onnettomuuden, kärsimyksen, miksi hänkin on niin usein äänetön, on meille yhä mysteeri.  Mikään filosofinen tai teologinen selitys, joita toki on esitetty paljonkin, ei tunnu antavan tyhjentävää vastausta.  Herran tiet ovat toiset kuin ihmisten, hänen ajetuksensa tavoittamattomat.  Niiden suhteen me ihmiset jäämme usein kyselijän paikalle koko iäksemme.

 

Nykyihmiselle kyllä kuolema, väkivalta ja ihmisten kärsimys on tavanomaista.  Televisio näyttää meille jatkuvasti, melkein päivästä päivään kuvia sodan ja terrorin tai jonkin onnettomuuden uhreista. Kuolleet, veriset tai silpoutuneet väkivallan uhrit tunkeutuvat mielikuviimme niin usein, että ne ovat menettäneet järkyttävän vaikutuksensa  Vasta silloin, kun onnettomuus tai kuolema tulee lähelle, me pysähdymme ja tajuamme mistä ja millaisesta määrästä ihmisten kärsimystä on kysymys. Kun suuri osa noista uhreista on ihmisen vihan, hänen pahuutensa ja väkivaltansa tulosta, kun yhä tänään lukemattomia ihmisiä suureksi osaksi nuoria ihmisiä, myös lapsia ja naisia uhrataan sodan ja väkivallan alttarille,  kysymme, eikö ole mitään keinoa, joka pysähdyttäisi tämän verisen kierteen ja ihmisen toisille ihmisille aiheuttamien onnettomuuksien yhä pitenevän ja raaistuvan ketjun.

 

On tärkeätä löytää onnettomuuden ja kärsimyksen syyt, jotta ne voidaan korjata ja poistaa.  Aina syiden löytäminen ja syyllisten  osoittaminen ei ole mahdollista.  Raamatun kirjoista Vanhan testamentin Jobin kirja on erityisesti keskittynyt tällaiseen tilanteeseen. Kärsivän ihmisen ympärillä riitti selittelijöitä, mutta yksikään heistä ei kyennyt lievittämään kärsijän tuskaa. Kaikki kärsimyksen syyt problematisoitiin ja rauha löytyi vasta, kun ihminen suostui jäämään Jumalan huolenpitoon luottaen suuren mysteerin äärelle.

 

Uuden testamentin mukaan Jeesus asennoitui kielteisesti aikansa yleiseen ajatukseen, jonka mukaan kärsimys voitaisiin aina tulkita Jumalan rangaistukseksi.  Hänen  mukaansa kärsimys oli ihmistä kohdannut onnettomuus, jonka hän kohtasi poistamalla, parantamalla, lohduttamalla. Samaan työhön, parantamaan, hän lähetti oppilaansakin.

 

Kärsimyksen, raastavien kokemusten ja sisimpään jääneiden traumojen parantaminen on usein pitkäaikaista ja se on tavallisesti asiantuntijan  työtä.  Jokainen on kuitenkin tarkoitettu antamaan ensiapua. Siihen  pystyy jokainen empaattinen ihminen, joka haluaa olla toisen lähimmäinen. Asettuminen rinnalle, toisen tuskan todesta ottaminen, tarttuminen käteen tai koskettaminen olkapäähän kertoo, että vierellä on ihminen. Se keventää taakkaa. Se myös antaa mahdollisuuden ymmärtää, että on olemassa muutakin kuin kipu, tuska, yksinäisyys tai epätoivo. Se antaa mahdollisuuden löytää myös se lohdutus, joka on tarpeen, kun ihmisen apu ei riitä.  Raamatun sanoma Jumalasta kertoo juuri kärsimyksessä, jopa pimeydessä meitä lähestyvästä Auttajasta.

 

Estonian järkyttävän tuhon uhrien muiston ja heidän omaisiinsa kohdistuvien osaaottavien lämpimien ajatusten äärellä me muistamme sitä Herraa, joka psalmin sanoja lainaten "on lähellä niitä joilla on särkynyt sydän ja murtunut mieli".  Mutta me muistamme myös tehtäväämme ihmiskunnan jäseninä ponnistella sen puolesta, ettei ihminen aiheuttaisi toiselle kärsimystä eikä tuhoaisi toista.  Tehtävä, jota meillä ei ole oikeus väistää, on huolehtia osaltamme siitä, että kärsivä löytää lähimmäisen, joka kantaa osan hänen taakkaansa.