Jukka Paarma

 

HUOMISEN KIRKKO RAKENTAA SILTOJA, EI AITOJA

 

Avauspuhe hiippakuntakokouksessa Turussa 20.3.2004

 

 

Arvoisat hiippakuntakokouksen jäsenet

 

Olemme kokoontuneet hiippakuntakokouksen viimeiseen istuntoon. Tämän vuoden alussa voimaan tullut kirkkolain muutos  aiheutti hiippakuntahallinnossa eräitä merkittäviä uudistuksia.  Niistä huomattavin lienee vanhan hiippakuntakokousinstituution lakkaaminen ja uudenlaisen hiippakuntavaltuuston tuleminen sen tilalle.  Tänään siis pidetään kaikissa maamme hiippakunnissa viimeiset hiippakuntakokoukset.  Näin mekin niiden jäseninä olemme tekemässä – kuten on tapana sanoa – kirkkohistoriaa.

 

Vuoden 1943 kirkolliskokouksessa hiippakuntakokousten perustaminen  pantiin monien vuosien keskustelujen jälkeen vireille ja lopulta 1953, siis 51 vuotta sitten, ne kokoontuivat  ensimmäisen kerran.  Siihen aikaan kirkolliskokous kokoontui joka viides vuosi ja sama tahti oli myös hiippakuntakokouksilla.  1950-luvulta lähtien hiippakuntakokousinstituutio on säilynyt suunnilleen ennallaan.  Sen tehtäviä, kokoontumistiheyttä ja kokoonpanoa on vuosien mittaan korjailtu, mutta perusstruktuuri on säilynyt.  Kun vuonna 1968 kirkolliskokous päätti poistaa hiippakunnan pappeinkokouksilta niiden aloite- ja lausunto-oikeuden kirkolliskokoukseen, jäi hiippakuntakokous ainoaksi hiippakunnalliseksi elimeksi, jolla aloiteoikeus säilyi.  Tämä merkitsi hiippakuntakokouksen aseman vahvistumista.

 

Kokoukseen ja sen toimintaan ei kuitenkaan ole oltu kovin tyytyväisiä. Siitä kertoo, että jatkuvasti on kirkolliskokouksessa ja yleisessä keskustelussa ollut esillä erilaisia aloitteita hiippakuntakokousinstituution kehittämiseksi. Nyt viimeksi toteutetussa hiippakuntahallinnon uudistuksessa tämä kokous sai sitten kuolemantuomion ja tänään, käsittelemällä tähän kokoukseen kuuluvat viimeiset asiat, olemme hautaamassa tämän instituution.

 

Tässä kokouksessa emme kuitenkaan ole saattohoitajina, emme katsele paljon taaksepäin, vaan aloitteet ja  hiippakunnan toimintaa koskevat asiat käsittelemme tulevaisuutta varten.  Kirkossamme pitäisikin katsoa paljon enemmän eteenpäin kuin menneisyyteen.  Autoakaan ei ohjata peruutuspeiliin tuijottamalla, vaan katsomalla edessä olevaa tietä.  Kirkon,. joka on tarkoitettu palvelemaan aina oman aikansa ihmisiä, on oltava tiukasti kiinni tämän päivän  ihmisten ja heidän elämäntilanteidensa todellisuudessa ja tehtävä ennakkoluulottomia päätöksiä ja suunnitelmia huomista varten.

 

Millaiselta sitten näyttää kirkon huomispäivä. Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vaikeata. Toiset näkevät taivaanrannalla vain synkkiä myrskyn merkkejä, toiset luottavat vakaammin valoisaan tulevaisuuteen. Jotain voimme päätellä kun katselemme avoimesti, mitä juuri nyt ympärillämme on tapahtumassa.

 

Runsas kuukausi sitten täällä Turussa vieraili englantilainen Yorkin arkkipiispa David Hope.  Hän  kertoi  oman kirkkonsa tilanteesta. Saarivaltion uskonnollinen kartta on suuren maahanmuuton vuoksi tavattomasti kirjavoitunut.  Samalla Englannin kirkko elää sen ongelman kanssa, että entistä useampi  kirkon jäsen on löysentänyt sitoutuneisuuttaan kirkkoonsa tai peräti jättäytynyt sen ulkopuolelle.  Hope käyttikin tuttua sanaparia kuvaamaan englantilaisten uskonnollisuutta: Believing, not belonging.  Usko tai uskonnollisuus on säilytetty, mutta kuuluminen yhteisöön, sitoutuminen siihen on menettänyt merkitystään.

 

Samanlainen ilmiö on tapahtunut muualla Euroopassa, ja myös meillä on eri syistä viimeisen vuoden aikana kirkkoon kuuluminen vähentynyt enemmän kuin muutamana edellisenä vuonna. Suunta on pidemmän aikaa ollut sama, käyrä kulkee alaspäin, hyvin hitaasti mutta johdonmukaisesti.  Miten kirkko vastaa ja miten sen tulisi kohdata huomisen haaste?

 

Tahdon liittyä ajankohtaiseen keskusteluun viittaamalla lyhyesti kahteen näkökohtaan. Ensimmäinen niistä on jo jokin aika sitten alkanut tärkeä keskustelu kirkon jäsenyyden merkityksestä.  Kirkossa ja seurakunnissa on rohjettava käydä avointa keskustelua siitä, mitä kirkon jäsenyys antaa ja mitä kirkon jäsenmaksun maksamalla saa. Onko kirkossa kyse palvelulaitoksesta, jolta jäsenet saavat tiettyjä palveluja maksuaan vastaan vai onko kyse hengellisestä yhteisöstä, jonka jäsenet ovat Jumalan yhteyteen ja Kristuksen omiksi kasteessa liitettyjä. 

 

Haluanko olla mukana siinä rintamassa, joka edistää kristillisen arvomaailman säilymistä tämän yhteiskunnan kantavan rakenteena?  Haluanko, että lapsia hoidetaan ja kasvatetaan antamalla heille elämän eväiksi kristillisiä arvoja?  Olenko kannattamassa ja tukemassa sitä, että meillä pidetään apua tarvitsevista huolta ja etsitään niitäkin, joita yhteiskunnan tarjoamat palvelut eivät tavoita.  Saanko minä hyvän mielen siitä, että olen auttamassa kaukaisia lähimmäisiä vaikkapa lähetystyön ja kansainvälisen diakonian  avulla?  On ehkä opittava kyselemään omien arvojen, oman arvomaailman perään, eikä mitattava tätäkin asiaa materiaalisten arvojen mukaan.  Ihmisenä olemisen alituinen kiusaus on samassa kysymyksessä, jonka tekivät jo ensimmäiset Jeesuksen opetuslapset kysellessään:  ”Mitä me siitä saamme, että olemme lähteneet seuraamaan sinua”.

 

Toinen näkökohtani liittyy siihen millainen tulisi olla huomisen kirkko. Kirkon identiteettiä ei varmastikaan vahvisteta omaa profiilia korottamalla.  On selvä, että jos sen ympärille rakennetaan aitoja tai muureja, joilla erotetaan sisällä ja ulkopuolella olevat, voidaan kyllä lämmittää sisäpuolella olevien keskinäistä yhteydentuntoa ja ehkä lisätä tyytyväisyyttä .  Eri asia on, onko sellainen kirkko Hänen kirkkonsa, josta sanotaan, että hän ”kulki ulkopuolelle leirin”. Luulen, että huomisen kirkko on sellainen, jonka jäsenissä ja edustajissa palaa sydämen into tavoittaa hyvällä sanomalla ne, jotka ovat siitä  erossa ja etäällä  ja joiden sisimmässä leimuaa lämmin auttamisen liekki toisen ihmisen hädälle, avuntarpeelle ja tuskalle.

 

Kun hiippakunnan hallintoa tai sen toimintoja uudistetaan, niin kuin nyt on tapahtumassa, tehdään se sitä varten, että kirkkomme ja sen hiippakunnat voisivat entistä paremmin olla rakentamassa sellaista huomisen kirkkoa  joka pystyttää - ei aitoja tai muureja ihmisten välille -  vaan siltoja, joita pitkin ihminen löytää toisen luo. Sellaista siltaa pitkin kulkee itse Mestarikin.