Jukka Paarma

RISTI – SOVITUKSEN JA SOVINNON MERKKI

Juhlapuhe Karjalan liiton hengellisillä päivillä Salossa 6.4.2003

Helmikuussa pyryisenä pyhäpäivänä matkustin Pietarista läpi Karjalan Kannaksen. Koska sovittuun tapaamiseen Viipurissa oli vielä aikaa, poikkesin päätieltä Kanneljärvelle, jonka vuonna 1934 valmistunutta Uno Ullbergin suunnittelemaa kirkkoa en ollut aikaisemmin nähnyt.

Jo kylätieltä näki, että muutamat kyläläiset olivat lähteneet kirkkoon, jonne johti kapea, lumeen tallautunut polku. Saavuttuani kirkolle tapasin myös seurakunnan diakoni Juri Volodarskin, joka oli valmistautumassa soittamaan kirkonkelloilla pientä seurakuntaansa kokoon. Aikanaan Kannaksen moderneimmasta kirkosta oli nyt käytössä pääty, josta kellot soitettiin, ja sakasti, jossa pieni venäjänkielinen luterilainen seurakunta kokoontui jumalanpalvelukseen.

Kirkon vierustalla oli tänne Salon seudulle aikanaan sijoitetun kanneljärvisen siirtoväen kesällä 1991 pystyttämä sankarivainajien muistomerkki ja sen takana suurikokoinen, valkea risti. Kotiin tultuani huomasin Karjalan kirkkoja esittelevästä kirjasta, että samanlainen risti oli pystytetty samana kesänä muistomerkiksi Uudenkirkon hautausmaalle, joka samalla oli rauhoitettu puistoksi ja saanut kauniin nimen "Rauhan viita".

Kotiseutunsa rakkaimmille paikoille Kanneljärvelle ja Uudellekirkolle ovat tänne Saloon ja naapuripitäjiin sijoitetut karjalaiset ja heidän jälkeläisensä halunneet pystyttää ristin, sovituksen ja sovinnon merkin. Samanlaisia ristejä on noussut eri puolille luovutettua Karjalaa siirtoväen kotiseuturakkauden ja koti-ikävän, mutta myös tulevaisuuden uskon ja ennen kaikkea kristillisen uskon merkeiksi.

*

Myös te tänne Saloon kokoontuneet Karjalan liiton hengellisten päivien järjestäjät ja osanottajat olette tänä viikonvaihteena olleet pystyttämässä ristiä, kun olette valinneet kokoontumisellenne tunnuksen "Risti – sovituksen ja sovinnon merkki".

Meidän Herramme ja Vapahtajamme Pyhä risti on kirkon ja kristikunnan suurin aarre. Siinä on koko evankeliumi. Sen lisäksi kirkolla on muitakin aarteita, mutta ne ovat vähempiarvoisia tämän yhden rinnalla. Pyhä risti riittää.

*

Kirkon historiassa on ollut aikoja, jolloin kirkolta on yritetty riistää ristikin. Luovutetun Karjalan kokemassa tuhossa niin sodan aikana kuin sitä seuranneina vuosikymmeninä oli kysymys juuri tästä: haluttiin hävittää kaikki, mikä viittasi siihen, että kaikki ei olekaan siinä mitä me näemme tai mitä me ymmärrämme. Tai että elämämme ei ole vain meidän omien pyrkimystemme ja saavutustemme varassa. Jokainen risti muistutti kotiseutujenne uusille asukkaille, että Jumala on luonut ihmisen elämään yhteydessään ja että ihmissydän saa rauhan vain Jumalassa. Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.

Vaikka ristejä aikanaan kaadettiin ja tuhottiin, ovat kirkkojen jäsenet kantaneet heihin pyhässä kasteessa piirrettyä ristiä sydämissään kaikkialla minne heidän tiensä on vienytkin. Lopultakin on riittänyt se Kristuksen sisäinen tunteminen, joka meille on tarjolla hänen ristissään. Tätä tarkoitti meille luterilaisille tärkeä opettaja Martti Luther kirjoittaessaan, että kenellekään ei riitä eikä ole hyödyksi tuntea Jumalaa hänen kunniassaan ja majesteettisuudessaan, ellei hän tunne häntä myös ristin alennuksessa ja häpeässä.

Johanneksen evankeliumin 14. luvussa Jeesus sanoo Filippukselle, joka halusi nähdä Jumalan hänen kunniassaan, että yksi riittää: Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun isäni (7. jae), Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän (9. jae). Ristiinnaulitussa Kristuksessa on tosi teologia ja Jumalan tunteminen. Risti on sovituksen ja sovinnon merkki.

*

Risti on vastaus ihmisen syvimpiin kysymyksiin, elämänkysymyksiin. On totta, että sekularisoituneessa maailmassa kristillisen uskon asema on muuttunut. Sekularisoitumisella tarkoitetaan usein sitä, että ihmisiltä ovat kadonneet uskonnolliset traditiot ja uskonnollinen kieli. Näin usein näyttääkin olevan ja siitä olemme huolissamme. Ihmisenä olemisen polttavat kysymykset ovat silti samoja polvesta polveen, vaikka ne muotoiltaisiinkin eri sanoin. Ihmisen haluaa aina tietää ja selvittää itselleen, mitä varten hän elää, mikä on hänen elämänsä tarkoitus. Silloin, kun se on hukassa, on koko elämä kuin myrskyisällä merellä ajelehtivan purren kulku ilman peräsintä ja peränpitäjää.

Toinen peruskysymys on kautta aikojen ollut epätietoisuus, neuvottomuus tai ahdistus kuoleman edessä. Mihin olen menossa, mitä kuolema merkitsee, miten voin turvallisesti kohdata viimeisen hetkeni. Kolmas kysymys koskee voimavaroja. Miten jaksan elämän murheiden ja painojen keskellä, mistä saan lohdun, mistä perusturvallisuuden, mistä voimat jaksaa taas uuteen päivään.

Se, mitä risti kertoo Jumalasta, Jumalan rakkaudesta Kristuksessa ja ristillä meille ansaitusta anteeksiantamuksesta ja iankaikkisen elämän toivosta, on ollut vasataus monelle meistä. Siinä on vastaus myös maallistuneen ajan ihmisen kyselyyn. Siksi ristin evankeliumilla on aina kosketuspinta ihmisen sisimmässä. Silloinkin, kun se näyttää olevan piilossa.

*

Risti merkitsee myös sovintoa ja yhteyttä yli rajojen. Ristin luona ovat monet siirtokarjalaiset voineet viime vuosina tavata entisten kotiseutujensa nykyisiä asukkaita. Ristin äärellä puhui myös Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Aleksi II:n, kun hän Raatteen tiellä Suomussalmella syyskuussa 1994 paljasti siellä kuolleiden neuvostosotilaiden muistomerkin. Osaksi muistomerkkiä pystytettiin tuolloin myös suurikokoinen risti, mikä muutamaa vuotta aikaisemmin ei olisi vielä ollut mahdollista. Muistomerkin ja ristin äärellä patriarkka Aleksi II sanoi, että "menneisyytemme ikävä sivu on käännetty, kun silloiset maani laittomat johtajat nostivat miekan Suomea vastaan aiheuttaen sen kansalle syviä haavoja. Venäjän kirkon nimissä sanon, että me suremme syvästi ja pahoittelemme tapahtunutta. Kansojen yhteistyön tuloksena Suomen ja Venäjän raja lienee nyt rauhallisin raja idän ja lännen välillä." Näin siis patriarkka Aleksi II yhdeksän vuotta sitten Suomessa.

*

Koska kristillinen usko on tarkoitettu julkiseksi asiaksi ja koska pelastus on tullut kaikelle maailmalle, myös risti on tarkoitettu näkyväksi. Tämän vuoksi kristityt ovat aina kun se vain on ollut mahdollista, halunneet pystyttää ristejä sinne, missä ihmiset voivat nähdä tämän toivon merkin.

Kristityt ovat kautta aikojen kantaneet myös näkyvää ristiä mukanaan. Yksi kaunis osoitus tästä on Turusta Maarian pappilan läheltä löydetty ns. Taskulan risti.

Taskulan risti on peräisin 1000-luvun alkupuolelta. Sen etupuolelle on kuvattu ristillä riippuva Kristus, joka siunaa maailmaa. Kääntöpuolella on Jumalan äiti, Neitsyt Maria kädet niin ikään siunaavaan asentoon levitettyinä. Erikoisuutena tässä ristissä on paitsi sen korkea ikä, myös se, että kirkkotaidetta tuntevat ovat tunnistaneet siinä vaikutteita sekä itäisestä että läntisestä kristillisyydestä. Tuolloin, kun Taskulan ristin kantaja liikkui Aurajoen rannoilla, kristikunta ei vielä ollut jakaantunut idän ja lännen kirkkoihin, vaikka tietenkin kummallakin suunnalla oli kehittynyt oman kulttuurin mukaiset tavat ilmaista kristillistä uskoa. Tätä kirkon ykseyttä mutta myös toisiaan suvaitsevaa kulttuurien rinnakkaineloa ilmentää Turusta löytynyt Taskulan risti. Täällä nykyisen arkkihiippakunnan alueella ovat itäinen ja läntinen kristillisyys kohdanneet toisensa jo tuhat vuotta sitten, eläneet sulassa sovussa ja antaneet vaikutteita toisilleen. Tiedämme, että itä ja länsi eivät kuitenkaan aina ole kohdanneet ja että joskus itä ja länsi ovat olleet sodassakin keskenään. Rajamaana Suomi ja suomalaiset ovat molemmin puolin saaneet kokea myös ne kirot, jotka rajamaan osana usein ovat olleet.

Tänäänkin me saamme jälleen todistuksen siitä, kuinka itä ja länsi voivat kohdata, elää rinnakkain ja tunnustaa toisensa veljiksi ja sisariksi Kristuksessa, kun Suomen evankelis-luterilaisen ja Suomen ortodoksisen kirkon edustajina saamme olla yhdessä siunaamassa toinen toisiamme ja lähettämässä Karjalan liiton hengellisten päivien osanottajia kotimatkalle.

*

Olen edellä puhunut rististä sovituksen merkkinä, ihmisen elämän perusasioiden symbolina ja rististä yhteyden, sovinnon merkkinä. Tahtoisin vielä lopuksi puhua jotain ristin merkityksestä perintönä.

Lapsuuden kodissani soitettiin paljon ja siellä oli isot kasat nuotteja. Äitini ammatti liittyi pianonsoittoon. Pikkupoikana ihmettelin usein, miksi kaikissa nuoteissa on mustat reunat. Vähän kasvettuani sain tietää, että se johtui tulipalosta, josta osa nuottipinoista oli vähän kärventyneinä pelastettu.

Runsas vuosi sitten olin sisarusteni kanssa selvittämässä vanhempieni jäämistöä, kun sieltä löytyi kirje, jota lukiessamme kaikki yhdessä itkimme. Se oli kirje talvisodan ajalta. Kotimme oli rajan pinnassa ja kun isä oli rintamalla, oli äiti pienten lastensa kanssa lähtenyt evakkoon sukulaisten luo Hämeeseen. Sinne saapui kotipaikkakunnalle jääneeltä ystävältä kirje, jossa varovaisen herkällä tavalla kerrottiin kuulumisia, mutta joka sisälsi romahduttavan karmean tiedon. Vihollisen pommi oli osunut kotiimme, sytyttänyt tulipalon, jossa käytännöllisesti katsoen koko omaisuus oli tuhoutunut. Kirjettä lukiessamme saatoimme vain kuvitella nuoren perheen tunteita ja kokemuksia. Sitä ajatellessani olen monet kerrat muistanut, kuinka monella Karjalassa asuneella oli samanlaisia itkun aiheita, paljon katkerampiakin niillä, jotka olivat menettäneet muutakin kuin talot ja tavarat, rakkaita ihmisiä.

Sodan jälkeen rakennetussa uudessa kodissa ei ollut paljon maallista hyvää ja vasta vähitellen, niin kuin niin monella, alkoi kertyä jotain, mistä oli sitten jätettävää aikanaan lapsillekin. Mustareunaiset nuotit ovat minua kuitenkin muistuttaneet siitä, että tärkeämpää oli kodin hengellinen ja henkinen perintö, josta niin monet karjalaiskotien lapset ovat kertoneet: Äitien rukoukset ja opetus siitä, miten hädän hetkelläkin voidaan kestää ja löytää lohdutus Jumalan sanasta ja Kristuksen anteeksiantamuksesta. Ja kuinka osattiin olla kiitollisia puutteenkin keskellä. Sanalla sanoen: Jos kodista voitiin jättää lapsille perinnöksi luottamus ristiin, oli se perinnönjako kallis ja arvokas.

Niin kuin itsekin kiitän lapsuuden kodin kristillisestä kasvatuksesta ja elämän eväistä, niin tiedän, että moni teistä on saanut parhaat eväät elämän usein kivikkoiselle polulle kodin kristillisestä perinnöstä, siellä vallitsevasta luottamuksesta, rakkaudesta rukouksesta. ja opetuksesta.

Se on perintö, jota tulee edelleen jakaa. Kun olen valmistautumassa nuorimman lapsenlapseni, vielä nimeä vailla olevan, kastetilaisuuteen, olen jo monta kertaa ajatellut, että parasta, mitä voin isovanhempana antaa, on ensin kasteessa piirtää ristinmerkki hänen ylleen ja jättää hänet Jumalan omaksi. Ja sitten yrittää siirtää isien ja äitien hengellistä perintöä, rukouksin ja opetuksin, kasvavalle uudelle polvelle, joka varmasti tarvitsee ristin sanomaa, löytääkseen mielekkyyden, voiman ja turvallisuuden omalle elämänmatkalleen.

Risti on siis sovituksen ja sovinnon merkki. Sitä se on ollut vanhemmillemme ja esivanhemmillemme. Olkoon se sitä myös uuden ajan lapsille. Sen viestin ja perinnön kuljettaminen on varmastikin yksi Karjalaseurojen kalleimmista tehtävistä. Se on vanhempien ja isovanhempien tehtävä. Sen viestijuoksun yhden osuuden juoksijoiksi on meistä jokainen tarkoitettu.