Minulla on suuri ilo tuoda tähän
Juhannuskonferenssiin ja teille kaikille Suomen evankelis-luterilaisen kirkon
terveiset. Kun sain kutsun tulla
käyttämään puheenvuoroa täällä Keuruulla, iloitsin siitä suuresti. Koen, että
se on tunnustus kirkollemme siitä, että se on ollut jo vuosisatojen ajan
välittämässä sukupolvelta toiselle kristillistä uskoa, Jumalan sanan totuutta ja
pelastavaa evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta.
Kun vietämme juhlavuotta kirkko
Suomessa 850 vuotta, niin tuo kahdeksansataaviisikymmentä tulee, kuten tiedämme
piispa Henrikistä, joka vuonna 1155 tuli julistamaan Jumalan sanaa tänne
pohjoiseen maahan. Nykyään me tiedämme
historiantutkimuksen ansiosta, että itse asiassa kristillisiä vaikutteita oli
tullut maahamme jo paljon ennen.
Arkeologisten hautamuistojen ja esinelöytöjen perusteella on tavattu
ehkä jo pari vuosisataa aikaisempia kristillisiä vaikutteita. On selvää, että käsitys uskosta saattoi olla
hyvin heikkoa, se saavutti vain osan kansaa ja tietämys kristinuskon
sisällöstäkin oli varmaan hataraa vielä vuosisatojen ajan.
Kuitenkin on tärkeätä huomata,
että kristillinen usko ei alun perin tullut maahamme väkivalloin ristiretkenä,
ei esivallan määräyksestä, eikä miekkalähetyksenä. Se tuli itsestään, omasta
voimastaan. Se tuli niiden ihmisten
mukana, jotka olivat kauppamatkoillaan tutustuneet Kristuksen uskoon,
ymmärtäneet sen voiman ja merkityksen ja jotka kertoivat tästä uskosta niin
naapureilleen kuin muillekin.
Kristillinen usko, herätys, ei
voi levitä ulkonaisin toimenpitein, ei se saavuta uusia ihmisiä ulkopuolisesta
määräyksestä. Usko leviää sydämestä
sydämeen, siellä missä ihmiset ovat löytäneet elävän yhteyden Kristukseen,
missä uskon liekki on syttynyt palamaan.
Siellä tuli leviää, siellä Jumalan Henki tekee työtään käyttäen
välikappaleinaan myös heikkoja ja vajavaisia ihmisiä, niitä jotka itse ovat
saaneet Jumalalta tämän armon lahjan, ja ovat itse valmiit todistamaan,
käyttämään omia lahjojaan hyvän sanoman palveluksessa.
Piispa Henrikin aikana
ryhdyttiin sitten toimimaan järjestelmällisesti, perustamaan seurakuntia ja
luomaan puitteet kristillisen sanoman leviämiselle maassamme. Siitä lähtien on
täällä Sanaa julistettu ja opetettu. Historia tuntee vuosisatojen varrelta
erilaisia vaiheita. Aina on
kirkoissamme kuitenkin rukoiltu ja pyydetty herätyksen aikoja. Eikä Jumala olekaan hylännyt meitä, usein
niin uppiniskaista ja kylmää kansaa. On
saatu niitä vuosia, jolloin Sana on levinnyt kuin kulovalkea, jolloin mielet
ovat herkistyneet synnintuntoon ja myös avautuneet ottamaan vastaan armon
sanoman. Maamme kristillisyys on
leimautunut monella tavoin herätysten ja herätysliikkeiden kautta. Herätyksistä muistamme pietistiset vahvat
kansanliikkeet 1700- ja 1800-luvuilla luterilaisessa kirkossa, uudet herätyksen
aallot 1800-1900 lukujen vaihteessa ja myöhemmin. Osa näistä liikkeistä on pysynyt elinvoimaisena luterilaisen
kirkkomme sisällä. Jotkin toiset kulkeutuivat siitä pois ja jotkin ovat
muodostaneet oman herätysliikkeen, kuten helluntaiherätys on tehnyt.
Se, että vietämme yhteisesti eri
kirkkojen ja liikkeiden kanssa Kirkko Suomessa 850 juhlavuotta, että
muistelemme kristinuskon alkuaikoja ja historiaa maassamme, muistuttaakin meitä
ensisijaisesti uskon voimasta. Olen varma siitä, että jos kristillinen usko,
sen ylläpitäminen ja levittäminen olisi jäänyt vain ihmisten, kristittyjen
hoidettavaksi, se olisi jo aikojen myrskyissä uponnut jumalattomuuden,
välinpitämättömyyden ja penseyden aaltoihin. Mutta se on kestänyt.
Jumala ei ole meitä jättänyt, van on hoitanut omaa kansaansa, kutsunut
sille palvelijoita, sytyttänyt sydämiä, antanut lahjojaan ja antanut myös
erityisiä elävän uskon ja herätyksenkin aikoja. Siitä tahdomme hän kiittää ja ylistää.
Uskon voima ei ole kuitenkaan
niiden ihmisten voimaa, jota ovat päässeet uskosta, Jumalan lahjasta
osallisiksi, vaan voima on siinä Sanassa, evankeliumissa, joka Pyhän Hengen
toimesta synnyttää uskon. Paavali sanoi: Minä en häpeä evankeliumia, sillä
se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin
juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy
uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: "Uskosta vanhurskas saa elää." (Room.
1:16-17).
Kirkko
Suomessa 850 vuotta ei ole vain sitä varten, että katselisimme taaksepäin ja
muistelisimme menneitä. Eteenpäin on kuljettava katse eteenpäin suunnattuna, ei
takaperin vilkuillen. Kristikansa
muistaa olevansa matkalla ja se pitää mielessään lopullisen maalin, Isän kodin.
Sillä on kuitenkin tehtävä täällä matkan aikana. Se on todistustehtävä. Elävään kristillisyyteen on aina kuulunut
huoli niistä, jotka eivät ole vastaanottaneet tai edes kuulleet sanomaa
Kristuksesta. Herätys, todistus ja lähetys kuuluvat yhteen.
Nyt 21.vuosiadalla, jolloin
maailmamme globalisoituu, yhteiskuntamme moniarvoistuu, uudet uskonnot pyrkivät
esille, ideologiat ja aatteet kilpailevat entistä voimakkaammin ja penseys sekä
välinpitämättömyys näyttävät valtaavan alaa kristittyjenkin piirissä, tulee
meidän tehtäväämme varten hioa omat aseemme mahdollisimman teräviksi. Näen erityisesti kaksi tapaa tähän
hiomiseen. Ensimmäinen on uskollisuus
Jumalan sanalle. Silloin emme te työtä omin voimin emmekä todista
itsestämme. Silloin me luotamme Sanan
ja Hengen voimaan, siihen mikä vuosisatojen aikana on ylläpitänyt, hoitanut ja
vahvistanut kristikuntaa.
Toinen tehtävämme liittyy todistuksen aitouteen. Jos siitä olemme huolissamme, olemme myös murheissamme kristikunnan hajanaisuudesta. Tämä maailma, jossa pahan, itsekkyyden ja materialismin vallat näyttävät saavan yhä vahvempaa jalansijaa, tarvitsee kristikunnan yhteistä todistusta. Maailmassamme, yhteiskunnassamme on kuitenkin monia ihmisiä, jotka kaipaavat elämäänsä mielekkyyttä ja eheyttä, jotka kärsivät elävän veden janoa. Kuinka meidän todistuksemme ja julistuksemme voisi olla riittävän vahva ja aito, että se vakuuttaisi heitä. Millä puolustaudumme, jos keskinäinen yhteytemme ei toimi ja siksi aseemme on tylstynyt.
Luterilaisen kirkon edustajana
iloitsen siitä, että helluntaiherätyksen ja kirkkomme välillä ovat jo
1980-luvulla alkaneet keskinäiset opilliset neuvottelut ja parhaillaankin on
olemassa säännöllisesti kokoontuva yhteinen neuvottelukunta. Myös muulla tavoin on yhteistyötä monilla
paikkakunnilla voitu edistää. Näen sen hyvän Jumalan johdatuksena. Sellaisena olen iloinnut myös siitä kutsusta,
jonka olen tänne juhannuskonferenssiin saanut. Kiitän siitä Jumalaa ja näen
siinä tulevaisuuden merkin. Toivon yhteistyön ja yhteisen todistuksen edelleen
kehittyvän.
Kun jokin aika sitten julkaistiin suomeksikin ruotsalaisesta helluntailiikkeen johtajasta Lewi Pethruksesta kertova elämäkertaromaani, luin sen mielenkiinnolla. Vaikka teoksessa lienee paljon kirjailijan itse luomaa kuvaa, oli siinä monta puhutteleva kohtaa. Mieleeni jäi kuvaus Lewin kuolemasta ja hänen viimeisistä sanoistaan. Ne olivat kirjan mukaan: ”Ei sitä voi selittää.” Ympärillä olijat eivät tienneet mitä hän tarkoitti. Hänen kerrotaan elämänsä viime aikoina puhuneen paljon ihmisen pienuudesta Jumalan edessä ja siitä, kuinka jokainen kerran kohtaa Jumalansa yksin. Siksi tulkitsen Lewin viimeiset sanat Jumalan suuruuden korostamiseksi. Niin tehdessään hän oli samoilla linjoilla luterilaisen uskonpuhdistaja Martti Lutherin kanssa. Jumala on suurempi kuin ihmisten määritelmät. Hänen tiensä ovat korkeammat meidän teitämme. Jumalan salaisuuksia emme kykene läheskään täysin ymmärtämään, selittämään tai määrittelemään
Jumalan suuruudesta voi avautua
ihmisten yhteys. Kun Jumala on kyllin suuri kutistuvat ihmisten mielipide- ja
oppierot pieniksi. Tämän ajan Jumalaa
etsivät ihmiset, janoiset ja kaipaavat,
haastava meidät etsimään enemmän sitä, mikä meitä yhdistä kuin erottavia
piirteitä. Siksi Vapahtajammekin
rukoili kaikkien seuraajiensa ja heidän yhteytensä puolesta, jotta maailma
uskoisi. Tätä Jumalan meille antamaa lahjaa, yhteyttä, mekin saamme ja
oikeastaan meidän pitäisikin rukoilla.