Uuden
kirkolliskokouksen aloittaessa nelivuotista työkauttaan kohdistuu siihen monia
odotuksia. Kokouksen jäsenillä itsellään on monia ajatuksia siitä, mitä asioita
kirkossamme tulisi päätöstasolla viedä eteenpäin, mitä uudistuksia tehtävä ja
mitä aiemmin alkuun saatettuja pyrkimyksiä vietävä päätökseen.
Myös
muualla odotetaan, millainen ääni Turusta kajahtaa? Mihin suuntaan kirkko on menossa? Mitä kirkossa ajatellaan?
Sekä kirkon jäsenet että varsinkin media ovat usein hämmentyneitä siitä,
miten monenlaisin äänenpainoin, joskus keskenään ristiriitaisinkin, kirkko
puhuu. Julkisuuteen nousee kirkon
nimissä sellaisia näkemyksiä, kannanottoja ja mielipiteitä, joista
keskuudessamme vallitsee kovin toisenlaisiakin ajatuksia. Jos joskus kirkon
ääni kaikuukin sopusointuisena vahvana harmoniana, on taas tosinaan ilmassa
melkeinpä keskenään sovittamattomien äänten kakofonia. Kuka tai mikä on oikeutettu edustamaan
kirkon ääntä kirkon omassa piirissä ja julkisuudessa?
Vaikka suomalaisten sitoutuminen kirkkoonsa näyttää hieman
heikkenevän, on toisaalta kirkon kannanottojen painoarvo julkisuudessa säilynyt
vähintään entisellä tasolla. Kirkko on
hyväksytty merkittävänä keskustelijana yhteiskunnan arvokeskusteluun. Sen kannanottoja erityisesti eettisissä
kysymyksissä odotetaan. Julkisen vallan
valmistellessa lainmuutoksia on tänä päivänä luonnollista kysyä kirkon kantaa
jo valmisteluvaiheessa. Media julkaisee
kirkolliselta taholta tulleita mieliteitä erityisesti silloin, kun esitetään
tavallisuudesta poikkeavia kantoja.
Tässä tilanteessa olisi tärkeätä kiinnittää huomiota siihen, miten
kirkon kanta muodostuu ja kuka tai ketkä lausuvat julkisuteen kirkon äänen.
Kysymys kirkon äänestä nousee keskusteluun aika ajoin. Ehkä
syy on se, että siihen ei ole annettu kyllin yksinkertaista vastausta.
Luterilaisessa kirkossa asia ei ole ollut yhtä yksiselitteinen kuin eräissä
toisissa kirkoissa, joissa kirkon ylin ääni kuulu selvästi jollekin synodille,
konsiilille tai korkeimmalle piispalle.
Meillä kirkon ääntä on tutkittu ja selvitelty viimeksi 1970-luvulla
käydyssä vilkkaassa keskustelussa ja piispainkokouksen silloin asettaman
työryhmän mietinnössä. Median taholta
asia nousee silloin tällöin esille.
Viimeksi siihen on puuttunut Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Maarit Hytönen julkaisussa ”Kirkko
ja nykyajan eettiset kysymykset”.
Kenellä siis on valta lausua julki kirkon ääni? Onko sitä
luterilaisessa kirkossa Raamatun ja tunnustuskirjojen lisäksi oikeastaan
olemassakaan? Eikö kirkossa tule
vallita mielipiteen vapaus, niin että kaikilla kristityillä on oikeus lausua julkisuuteen kantansa?
Tällaisia kysymyksiä voidaan esittää, vaikka onkin selvää, että kirkon tulee
tehdä päätöksiä ja ottaa kantaa lukuisiin yhteiskunnallisiin, eettisiin, kirkon
toimintalinjoja koskeviin sekä kirkon uskoa ja oppia koskeviin kysymyksiin.
Kysymys ei ole vaikea silloin, kun on kysymyksessä
suoranainen päätöksenteko tai kannan määrittely asioissa, joista on
lainsäädännössä selvät määräykset.
Tosin keskinäinen vallanjako kirkolliskokouksen, piispainkokouksen ja
kirkkohallituksen kesken herättää silloin tällöin keskustelua. Lähinnä on silloin ollut kyseessä kirkon
uskoa ja oppia koskevat asiat tai kirkolliskokouksessa esiintynyt pyrkimys
puuttua myös sellaiseen kirkon johtamiseen, joka kirkkojärjestyksemme mukaan
kuuluu joko hiippakunnille ja niiden piispoille tai sitten kirkkohallitukselle.
Vaikeampi on tilanne silloin, kun syntyy uusia kysymyksiä, joissa vaaditaan asiantuntemukseen ja
auktoriteettiin perustuvia kannanottoja tai kun julkisuudessa - kyse on lähinnä
mediasta - tulkitaan tietyt
puheenvuorot ja mielipiteenilmaisut kirkon kannanotoiksi tai kirkon ääneksi.
Maamme Perustuslain 24 §:ssä määritellään kansamme valtaoikeudet: ”Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota
edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta.”
On huomattava, ettei kirkossamme ole mitään tähän verrattavaa säädöstä. Tästä johtuu, ettei kirkolliskokousta ole
tarkoitettu kirkon eduskunnaksi eikä sitä voidakaan verrata maan
parlamenttiin. Kirkossa valta on jaettu
eri tahojen kesken. Tämä johtuu kirkon
opista ja tunnustuksesta sekä luterilaisen kirkon järjestysmuodosta.
Luterilaisen opin kokonaisuuteen kuluu keskeisesti uskovien
yhteinen pappeus. Kaikki Kristukseen
kastetut uskovat ovat pappeja. Kirkossa täytyy siis jo sen perusteella olla
laaja sanan- ja mielipiteenvapaus.
Kirkossa on myös apostolinen virka, joka tunnustuskirjojen mukaan
perustuu jumalalliseen säätämykseen.
Kirkon viralle, ennen kaikkea piispalle, kuuluu kolminainen tehtävä:
opetusvirka, vihkimisen virka ja jurisdictio eli oppia ja elämää koskeva
tuomiovalta. Koko kirkon järjestysmuoto
perustuukin kaksinaiseen rakenteeseen, edustus- ja virkarakenteeseen. Sen mukaisesti esimerkiksi täällä
kirkolliskokouksessa on mukana asioita yhdessä käsittelemässä koko kirkon
jäsenistöä edustava maallikkoenemmistö, mutta myös kirkon erityisen viran
ominaisuudessa pappien ja piispojen joukko.
Kirkon opetuksessa ylimpänä auktoriteettina ovat Jumalan
pyhä sana sekä sitä tulkitsevat kirkkomme tunnustuskirjat. Tämä ylin auktoriteetti todetaan selkeästi
sekä kirkkolain että kirkkojärjestyksen ensimmäisessä pykälässä. Kun Raamatun sanaa ja tunnustuskirjojen
opetuksia tulkitaan ja sovelletaan tämän päivän elämään, silloin on kyse kirkon
kannanotoista uskon ja opin kysymyksissä.
Kirkolliskokouksen
tehtäväluettelossa kirkkolain 20:7 §:ssä
sanotaan, että kirkolliskokous käsittelee asioita, jotka koskevat kirkon
oppia ja työtä sekä kirkon lainsäädäntöä, hallintoa ja taloutta. Edelleen yksityiskohtaisessa
tehtäväluettelossa todetaan, että kirkolliskokouksen asiana on käsitellä kysymyksiä, jotka edellyttävät kirkon uskoa
ja oppia koskevia tai niihin pohjautuvia periaatteellisia kannanottoja ja
ryhtyä toimenpiteisiin niiden johdosta.
Piispainkokous puolestaan
käsittelee KL 21:2 §:n mukaan muun muassa kirkon uskoa, julistusta ja työtä
sekä hiippakuntien hallintoa ja hoitoa koskevia asioita.
Näistä
kohdista voidaan päätellä, että lainsäädännön mukaan kirkon uskoa ja oppia
koskevien asioiden asiantuntijaelin on piispainkokous. Milloin tarvitaan kirkkoa koskeva päätös,
sen tekee piispainkokouksen esityksen tai lausunnon saatuaan kirkolliskokous. Nykyisessä kiivastahtisessa
yhteiskunnallisessa ja lainsäädännöllisessä uudistustyössä tosin
kirkkohallitus, jolle on annettu tietty lausunnonantovelvollisuus, on joutunut
aika usein antamaan kirkon puolesta lausuntoja, jotka ainakin sivuavat kirkon
uskoa ja oppia. Tämän vuoksi on
piispainkokouksessa virinnyt selvittelytyö siitä, pitäisikö sen kokoustahtia
tihentää ja muutenkin kokouskäytäntöä joustavoittaa, jotta se useammin voisi
ottaa kantaa asioihin, jotka kirkossa kuuluvat nimenomaan sen
erityisasiantuntemuksen piiriin.
Kun
vallankäyttöä tai uskon ja opin määrittelyä kirkossa tarkastellaan teologisesta
näkökulmasta, saa se lisäpainotuksia. Viittaan
lyhyesti keskeiseen luterilaiseen periaatteeseen. Sen mukaan valta
kirkossa kuuluu kaikkien uskovien
kokonaisuudelle eli kirkolle. Kirkon
auktoriteettina on Jumalan sanan ja tunnustuksen lisäksi ”uskovien yhteinen konsensus eli yhteinen
mielipide”. Luther käytti tästä myös
ilmausta ”uskon yhteinen tietoisuus” ja Augsburgin tunnustus sanontaa ”suuri
konsensus”. Tämä yksimielisyys käsittää
sekä horisontaalisen että ajallisesti pitkittäisen ulottuvuuden. Nykyhetken uskovien kesken tulisi vallita
yhteinen mielipide, mutta tuon konsensuksen tulee ulottua ajassa taakse päin
aina apostolien aikaan asti.
Kirkon
erityiseen virkaan, siis piispan- ja papinvirkaan vihitään kirkon kutsusta
henkilöitä. Heidät erotetaan hoitamaan kirkossa Jumalan sanaa ja sakramentteja,
opettamaan ja hoitamaan sieluja. Viran
haltija ei saa auktoriteettiaan seurakunnalta tai kirkolta vaan Kristukselta ja
hänen sanaltaan. Virka on kuitenkin kirkkoa
varten. Se saa toimia vain uskovien
yhteisen konsensuksen mukaisesti, yhdessä sen kanssa sekä sitä palvellen. Konsensus tarkoittaa koko kirkon yksimielisyyttä, ei esimerkiksi
paikallisen seurakunnan. Näin ordinoitu
viran hoitaja saattaa joskus joutua eri kannalle kuin seurakuntansa. Viran hoitaja on opettaja, Jumalan sanan
tulkitsija, mutta hän tekee sen konsensuksessa uskovien yhteisön kanssa.
Yksityinen henkilö, olkoon hän sitten maallikko, pappi tai
piispa, ei kuitenkaan kirkon edustajana tai
peräti kirkon äänenä esiintyessään voi toimia uskovien konsensuksen
vastaisesti. Mainitsemassani Kirkon
ääni -työryhmän mietinnössä silloisen dosentti, sittemmin professori Tuomo
Mannermaan tekstiin pohjautuvassa
osiossa sanotaankin, että ”kirkon virka saa toimia vain uskovien yhteisen
konsensuksen mukaisesti, yhdessä sen kanssa sekä sitä palvellen.” Milloin yksityisille tai vähemmistön
mielipiteille pyritään antamaan kirkollisen konsensuksen arvo vastoin yhteisiä
päätöksiä, on lähellä skismaattisuuden eli kirkon jakaantumisen vaara.
Sellaisistakin kysymyksistä, joihin on tehty päätös ja
ratkaisu esimerkiksi kirkolliskokouksessa, on
keskustelun saatava jatkuva, jos sellaiseen on tarvetta. Silmämääränä on
kuitenkin oltava lojaalius tehdyille päätöksille ja saavutetun
konsensuksen, kirkon yhteisen ratkaisun arvostaminen. Siltä pojalta voin nousta keskustelu, jota
leimaa eri mielipiteiden kunnioitus ja omien mielipiteiden suhteuttaminen koko
uskovan kansan mielipiteeseen.
Sellainen keskustelu voi olla
kirkolle hyödyllistä ja sitä rakentavaa.
Kirkkomme
yhteisessä hallinnossa kirkolliskokous, piispainkokous ja kirkkohallitus
muodostavat kokonaisuuden, joilla kullakin on oma tehtävänsä ja joiden
tehtävien rajat on syytä pitää tarkoin mielessä. Erityisesti kaksi ensin mainittua muodostavat uskon ja opin
kysymyksissä kokonaisuuden, jossa kirkon järjestysmuodon mukaan varsin
tasapainoisella tavalla on otettu huomioon sekä kirkon erityinen virka, sen
asiantuntemus ja kompetenssi että kirkon yhteinen uskovien pappeus. Näiden
muodostaman konsensuksen perusteella kirkon on mahdollista lausua
opillisista kysymyksistä kantansa ja tehdä kirkkoa sitovia päätöksiä.
On
selvää, että kirkon hallintoelimissä käsitellään asiat Jumalan sanasta ymmärrettyjen periaatteiden
mukaisesti. Kun kirkko kokoontuu
päättämään se rukoilee ja pyytää Pyhän Hengen johdatusta. Kun näin teemme
uskomme myös että Hän, Totuuden henki johdattaa rukoilevaa kirkkoa ja sen
edustajia tekemään Herransa tahdon mukaisia oikeita päätöksiä aikojen uusissa
tilanteissa ja vaiheissa. Kun
kirkolliskokous aloittaa työviikkonsa messulla ja työpäivänsä yhteisellä
rukouksella, ei ole kyse ylimääräisestä täytteestä ohjelmassa, vaan
olennaisesta osaat Jumalan kansan päätöksentekoa. Ne, jotka yhdessä rukoilevat ja yhdessä viettävät Herran ateriaa,
kuuluvat samaan vaeltavaan Jumalan
kansaan, jonka edustajina he ovat tekemässä päätöksiä.
Kirkon
ääni voidaan siis ymmärtää kovin monin eri tavoin. Kun se ennen kaikkea on koko kirkon, uskovien yhteisön ääni, ei
se voi olla solistien, vaan koko orkesterin yhteissointi. Ihanne on, kun sen eri instrumentit
soittavat tarkalleen säveltäjän nuottien mukaisesti ja yhteissoitollaan
muodostavat ihanan harmonisen
moniäänisen kokonaisuuden. Käytännöstä
tiedämme, ettei se ole koskaan riitasoinnuton.
Täydellinen konsensus ei tässä ajassa liene mahdollinen. Matkalla olevan Jumalan kansa etsii,
keskustelee, väitteleekin. Sen piirissä
on tietoisesti raivattava ja säilytettävä tilaa erilaisten mielipiteiden
esittämiselle, kyseenalaistamiselle, protestoinnillekin.
Toivottavasti kirkon ääni erottuu monien mieliteiden
kokonaisuudessa. Sen saa aikaan yhteinen mielipide, jonka kirkossamme muodostaa piispojen
yksimielisyys, kirkolliskokouksen päätös ja uskovan kirkkokansan hyväksyntä. Sitä tahdomme rukoillen etsiä.
Kun viime vuonna minulla oli tilaisuus vierailla
ortodoksisen maailman korkeimman edustajan, ekumeenisen patriarkan luona
Konstantinopolissa, jäi mieleeni eräs tähän teemaan liittyvä kokemus. Patriarkan residenssissä istuimme hänen virallisessa
vastaanottohuoneessaan. Huoneessa
keskeisellä paikalla oli Konstantinopolin piispan istuin, patriarkanistuin. Siinä hän tapasi istua virallisten
vastaanottojen aikana. ja lausua kehotuksen tai opetuksen sanoja. Tämän istuimen takana korokkeella oli
suurempi istuin. ”Patriarkka ei istu
siinä koskaan”, sanoi Bartolomeos minulle. Sen sijaan istuimella oli avattuna
suurikokoinen Raamattu. Korkeimmalla
istuimella oli kirja kertomassa kirkon ylimmästä auktoriteetista, sen paikalle
ei istu kukaan ihminen. Oman kirkkomme
ääni tulee myös hakea Jumalan sanasta, jota tulkitsemme yhteisesti. Kirkon äänen osalta ei tärkeintä ole, kuka
sen kulloinkin ilmaisee, vaan se että ääni on oikea, vahva ja tämän ajan
ihmisten elämään vaikuttava.