Jukka Paarma

 

äKirkon ydintehtävä on perimmäisten kysymysten äärellä,

ei moraalin alueella

 

Päätöspuhe kirkolliskokouksen syysistunnossa Turun kristillisellä opistolla 10.11.2006

 

 

Me olemme tänä vuonna viettäneet juhlavuotta Kirkko Suomessa 850 vuotta. Tämä juhlavuosi on kääntymässä lopuilleen. Sen aikana on tuotu eri tavoin esille, miten kristillinen usko ja kirkko ovat maassamme vaikuttaneet yhteiskunnan kehittymiseen, kulttuuriin ja olleet luomassa alun perin useita yhteiskuntamme nyt hyvin toimivia instituutioita. Itse olen tämän vuoden aikana useamman kerran toistanut sitä, että vaikka me muistamme hyvin kirkon opetuksina lukemiseen, kirjoittamiseen, laskemiseen opettamisen, oikean ja väärän opettamisen Suomen kansalle, monet hyvät tavat jne., niin yksi kaikkein tärkeimmistä kristillisen uskon anneista tälle kansalle on varmasti ollut se, että kirkko on opettanut suomalaisia pitämään huolta toisistaan, kantamaan vastuuta toisistaan, välittämään. Monet vaivaisukot kirkkojemme ovien vieressä ovat edelleen muistona tästä vuosisataisesta opetuksesta ja kertovat maamme sosiaalitoimen ja terveydenhoidon alusta. Ne ovat muistuttaneet laupeudentyön toisesta huolta pitämisen uskonnollisestakin merkityksestä, kun niissä on sanottu jokin raamatullinen totuus, vaikkapa tämä: "Joka vaivaista armahtaa se lainaa Herralle."

 

Tällä viikolla täällä kirkolliskokouksessa emme kuitenkaan ole juuri muistelleet menneitä. Ehkä jonkun ajatuksissa on viivähtänyt kysymys, onko kirkon suuruuden ja todellisen vaikuttamisen aika jäänyt historiaan. Enemmän on ajateltu tulevaisuutta. Ja tämän päivän ja tulevaisuuden tilannetta ajateltaessa on täällä keskustelussa sekä salissa, että varmaan muuallakin ehkä päällimmäisenä ollut huoli. Kirkkoa, sen toimintaa ja asemaa koskettavat uhkatekijät ovat usein tulleet keskustelun painopisteiksi. Olemme huolissamme kirkon jäsenyydestä, nuorten aikuisten heikentyneestä yhteydestä isien kirkkoon, yhteiskunnassa vallitsevan arvomaailman etääntymisestä siitä, mitä kirkossa on pidetty hyvänä tai oikeana.

 

Kirkon kanta ajankohtaisiin kysymyksiin selvä

 

Salissa keskustelujen aiheina eivät ole juuri olleet tällä hetkellä mediaa kiinnostavat mediaa kiinnostavat ajankohtaiset asiat, mutta aika paljon epävirallisessa kanssakäymisessämme on ajateltu ja myös keskusteltu niistä. Onhan tällä viikolla yleisesti tiedossa, että hallitus on pohtinut kantaansa hedelmöityshoitolakiin. Niin ikään keskustelua on herättänyt kirkon suhtautuminen homoseksuaalien parien siunaamiseen. Usein tässä keskustelussa sekä kirkon piirissä mutta myös julkisuudessa on unohdettu eräitä asioita, kun on sanottu, että kirkon kanta on epäselvä taikka kirkko ei ole näissä asioissa ottanut kantaa. Sitä varten tahdon muistuttaa siitä, että näissä molemmissa asioissa kirkko on ottanut selkeästikin kantaa. Hedelmöityshoitolaista sen valmisteluja varten kirkkohallitus on antanut oman kannanottonsa viime kesänä, kirkkohallitus, jolle tämä kannanotto meidän järjestyksemme mukaan kuului. Lausunnon peruslinjat olivat hyvin selvät ja hyvin yksimieliset, sen mukaiset kuin kirkon asiantuntijatyöryhmä oli esittänyt. Niissähän korostettiin avioliiton ja perheen merkitystä, isän merkitystä lapsen kasvulle ja ennen kaikkea sitä, että kantaa otettaessa näistä vaikeista kysymyksistä lapsen ja lasten etu tulisi asettaa etusijalle. Eräissä yksityiskohdissa tässä vaikeassa kysymyksessä kirkossamme on vallinnut erilaisia näkemyksiä, mikä kirkkohallituksen lausunnossa selkeästi tuotiin ilmi. Sellaisia olivat tietysti kysymykset siitä, onko hedelmöityshoitoja annettava muille kuin avioliitossa oleville pareille tai onko mahdollista ja sopivaa käyttää aviopuolisoitten ulkopuolisten luovuttajien sukusoluja tässä hoidossa. Näistä asioista on siis vallinnut erilaisia mielipiteitä. Tämä on kirkkohallituksen kannanotossa todettu samalla, kun kirkkohallitus selvästi lausui näistä asioista oman kantansa.

 

Tällä viikolla on myös julkisuudessa sanottu, että kirkon suhtautuminen rekisteröityjen parisuhteitten siunaamiseen olisi avoin. Tämän haluaisin tässä yhteydessä torjua. Kuudes päivä marraskuuta vuonna 2003 tehtiin päätös tässä salissa. Käsiteltävänä oli kaksi kirkolliskokoukselle tehtyä aloitetta. Toinen koski parisuhteensa rekisteröineiden kirkon työntekijöitten oikeutta jatkaa kirkon työssä. Toinen koski ehdotusta kirkollisen toimituksen kaavan laatimista parisuhteen rekisteröineiden parisuhteen siunaamiseksi. Molemmista näistä asioista äänestettiin kirkolliskokouksessa ja selvällä äänten enemmistöllä molemmat aloitteet hylättiin. Tämä on siis kirkon kanta. Samalla me tiedämme, että tämä asia kokonaisuudessaan, siis kirkon suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, on parhaillaan piispainkokouksessa laajan tutkimuksen alaisena. Ja se tullee sieltä sitten aikanaan kirkolliskokoukseen.

 

I offentligheten har det påståtts att kyrkans inställning till frågan om välsignelse av homosexuella par skulle vara helt öppen men det är alltså inte så. Ja vill påminna om att kyrkomötet hösten 2003 sade nej till ett initiativ att införa välsignelseformulär för dem som registrerats sitt parförhållande.

 

Perustehtävälleen uskollinen, uudistuva kansankirkko

 

Samalla kun olemme tämän viikon aikana puhuneet näistä uhkakuvista kirkon tulevaisuudelle, on muistettava, että aina kun tehdään strategiaa ja tulevaisuuden suunnitelmia, pitäisi tehdä se tasapuolisesti. Vakiintunut tapa, johon meistä monet ovat tottuneet on se, että tehdään nelikenttä, johon kirjataan niin yhteisön heikkoudet ja uhkatekijät kuin vahvuudet ja mahdollisuudetkin. Näitä viime mainittuja ei saa unohtaa, koska niitäkin on olemassa. Tämän hetken uhkatekijöistä suurimpien joukossa on tavallisesti mainittu arvomaailman materialisoituminen yhteiskunnassamme ja uskonnollisuuden muuttuminen. Kummankin eteneminen näyttää vetävän väkeä pois kirkon yhteydestä. Uskonnollisuuden muutosta kuvaavat uskontososiologit tunnetulla tavalla siten, että uskonnollisuus eli yleinen spiritualiteetti uskonnollisena etsimisenä, kyselynä elämysten ja kokemusten keräilynä on selvästi kasvussa. Mutta samalla uskonnollisuus privatisoituu. Ihmiset mielellään valitsevat uskontojen kirjosta itselleen sopivia aineksia. Sitoutuminen instituutioihin yleensä, myös kirkkoihin ja perinteisiin uskonnollisiin yhteisöihin, vähenee. En kuitenkaan käy nyt tarkastelemaan noita uhkatekijöitä enempää. Ne ovat tälle joukolle, kirkolliskokousväelle varmasti tuttuja. Mieluummin tahtoisin, että nostamme esille keskusteluissamme myös vahvuuksiamme ja mahdollisuuksiamme.

 

Se, mitä edellä puhuin uskontojen noususta ja niiden moninaisuudesta, kertoo mielestäni myös eräästä kirkon suuresta mahdollisuudesta. Se nimittäin kertoo ihmisten etsinnästä, ikuisuuden ja eheyden kaipuusta. Ei nykyaikainenkaan ihminen elä ainoastaan leivästä. Hänen sisimpänsä isoaa elämän leipää. Se, että myös ns. vanhassa kristikunnassa yhä useampien etsintä hakeutuu kirkkojemme ohi, voi kertoa siitä, että meillä on vastaukset valmiina kysymyksiin, joita ihmiset eivät kysy, tai että me pyrimme vastaamaan kun meiltä ei kysytä, vaan vain odotetaan elämän rakkauden todistusta. Kirkon varsinainen tehtävähän ei ole arvojen, moraalin ja etiikan alueella. Vaikka ne mielestäni liian usein erotetaankin erillisiksi, toisaalta armon sanoma ja kristillinen vaellus Jumalan tahdon mukaan, eli kilvoitus, kuten vanhat kristityt sanoivat. Ydintehtävämme on kuitenkin ihmisten syvimpien, ns. perimmäisten kysymysten, hengellisellä alueella. Myös moderni tai postmoderni - miten vain - ihminen kyselee elämänsä tarkoitusta. Sen voiman lähteitä. Suhdettaan kuolemaan. Kysymyksiä syyllisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta. Kyllä hänkin etsii elämäänsä toivoa ja lohtua. Myöhäismodernin ihmisenkin syvimpiin tarpeisiin kuuluu tarve tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi ja itsekin rakastaa. Näissähän on olemassa valmis kosketuspinta kirkon sanoman ja tehtävän sekä tämän ja tulevan ajan ihmisten välillä.

 

Kirkon mahdollisuudet ovat ennen kaikkea siinä, miten se osaa nykyajan ihmiselle välittää vastauksia noihin kysymyksiin nykyaikaisella kielellä. Vastausten sisältö on ikivanhassa evankeliumissa Kristuksesta ja Jumalan rakkaudesta, mutta niiden tarjoamisen tavassa ja vastausten kielessä on meidän jatkuvasti ponnisteltava uudistuaksemme. Meidän aikanamme ihmiset etsivät kokemuksia, mielikuvia, elämyksiä. Kulkevat kuten on usein toistettu uskontojen valintamyymälässä ja kyselevät enemmän kuin ennen oman elämänsä turvallisuuteen ja mielekkyyteen liittyviä kysymyksiä. Kun näin on, on kristillisen todistuksen ja kristillisen kirkon todistuksen oltava ennen kaikkea aito. Aito ja uskottava. Kirkon on säilytettävä uskottavuutensa ja sen säilyttämisen tavat oikeastaan muodostavat paradoksin. Sen on toisaalta oltava uskollinen omalle perustehtävälleen. Sillä on oltava selvä oma identiteetti, joka erottaa sen muista instituutioista, yhteisöistä ja ihmisiä auttavista järjestelmistä. Ja toisaalta se voi olla uskollinen tälle perustehtävälleen vain jatkuvasti uudistumalla. Tämähän on luterilainen periaate. Jatkuvasti uudistumalla, etsimällä sekä uusia toimintatapoja että uutta kieltä. Vain niin tekemällä tämä mahdollisuuksien ja vahvuuksien kirkkomme voi säilyttää kansan luottamuksen ja olla sitä, mitä se Suomessa on aina parhaimmillaan ollut, nimittäin kansan kirkko.