Jukka Paarma

 

USKONNOLLISUUDEN MUUTOS JA  KIRKON USKO

 

Kirkolliskokouksen päätöspuhe Turussa 12.11.2004

 

 

Tämän kokousviikon asiakirjoista yksi merkittävimpiä oli varmastikin kirkon nelivuotiskertomus ”Kirkko muutosten keskellä”.  Mehän emme ole kiinnostuneita vain tarkastelemaan sitä, mitä on tapahtunut menneinä vuosina.  Sekin on kiinnostavaa, mutta vielä tärkeämpää on, jos löydämme edellisten vuosien kokemuksista suuntaviittoja tulevaisuuteen.  Tärkeämpää on löytää visioita, joiden avulla osaisimme entistä paremmin suunnitella, ohjata ja johtaa toimintaa, taloutta ja hallintoa kirkossamme.  Se edellyttää, että näemme menneen tarkastelussa monien erilaisten trendien, keskenään jopa ristiriitaistenkin, joukossa joitakin sellaisia vahvempia, jotka tulevat ohjaamaan kehityksen suuntaa tulevain vuosina.

 

Hiljaisten signaalien kuuleminen, niiden jotka vielä näyttävät vähäpätöisiltä, mutta joissa on potentiaalia vahvaan kasvuun, on erityisen arvokasta.  Niitä on yritettävä kuulostella. Ei ainoastaan nelivuotiskertomuksen yhteydessä, vaan muissakin keskusteluissa on täällä selvästi tähdätty eteenpäin ja yritetty nähdä sellaista, mikä ei vielä oikein hahmotu ja kuulla jotain, minkä ääni on toistaiseksi vähäinen.

 

Olemme olleet täällä huolestuneita monista asioista.  Kirkon talouden taivaalla on uhkaavia pilviä. Yhteiskunnan maallistumiskehitys näyttää heikentävän kirkon toimintatilastoja, lisäävän jäsenten eroamista ja tekevän jäsenyydestäkin monille entistä ohuemman yhdyslangan seurakuntaansa.  Sekin, että kirkkoamme on entistä enemmän kutsuttu mukaan yhteiskunnan arvokeskusteluun ja että sen ääntä halutaan usein kuulla silloin, kun kysellään mikä on hyvää ja pahaa, tai mikä on oikeaa ja väärää, että siinä mielessä kirkon yhteiskunnallinen asema on jopa vahvistunut, senkin on täällä nähty uhkaavan kirkon hengellistä perusolemusta ja ohentavan sen kuvaa perimmäisten uskon kysymysten, synnin ja armon, sanansaattajana.

 

Tämänkaltaiset uhkakuvien esille nostamiset on tietenkin otettava hyvin vakavasti, niin kuin olemme tehneet. Kuitenkin, kun arviommekin ovat niin monenlaiset, niin herää kysymys, näemmekö todella pinnan alla kulkevia virtauksia, kuulemmeko oikein heikot signaalit.

 

Nelivuotiskertomuksessa ja jo aiemmin Kirkon tutkimuskeskuksen kirjassa ”Moderni kirkkokansa” on pyritty selvittelemään suomalaisten uskonnollisuudessa tapahtuneita muutoksia.  Niissähän puhutaan uskonnon privatisoitumisesta ja uskonnollisten ja maallisten järjestelmien eristymisestä toisistaan Vaikka uskonnollisiin instituutioihin kuuluminen on vähentynyt, osallistuminen perinteiseen uskonnolliseen toimintaan on pitkällä aikavälillä laskenut ja niin ikään kirkon eri uskonkäsityksiin uskovien osuus on laskenut, ei tutkijoiden mukaan uskonnollisuudessa subjektiivisessa merkityksessä ole tapahtunut vastaavia muutoksia. Suomalaisetkin kyselevät oikean ja väärän, Jumalan ja armon perään kuten ennen.  Kieli vain on muuttunut ei-uskonnolliseksi ja uskonnollinen tietous ohentunut.

 

Olisivatko ne hiljaiset signaalit löydettävissä niistä kirkon työmuodoista ja toiminnan tavoista, jotka ovat menestyneet.  Onko niistä löydettävissä vastauksia siihen, mitä me teemme sen haasteen keskellä, jonka suomalaisten uskonnollisuuden muutos meille heittää. Luulen että eräissä uudistuksissamme emme ole kyllin ottaneet tätä muutosta huomioon, ja siksi mittaamme tilastoissamme sekä vääriä että niin monia negatiivisia lukuja.

 

Runsaan kuukauden päästä, joulukuun lopulla tulee kuluneeksi tasan kuusikymmentä vuotta erään virsikirjamme rakastetun virren synnystä.  Tarkoitan virttä 600, ”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan”. Sen tekijä, saksalainen teologi Dietrich Bonhoeffer, laati uudenvuoden alla 1944 Hitlerin vankilassa ollessaan syntymäpäivä- ja uudenvuodenrunon äidilleen.  Tuosta runosta on muokattu virtemme.  Hän kai aavisti uuden vuoden alkaessa  kohtalonsa, runsaan kolmen kuukauden kuluttua hänet teloitettiin.  Siinä tilassa hän lohdutti omaisiaan, puhumalla ihmeellisestä hyvien, Jumalan voimien suojasta, jotka meidän on nähtävä pimeyden ja ahdistuksen keskellä.

 

Teologina Bonhoeffer kyseli sitä, mikä on kristillisen uskon kohtalo, kun uskonnollisuus voimakkaasti heikkenee ja vääristyy.  Hän puhui uskosta uskonnon ja uskonnollisuuden sijasta. On nähtävä niiden ero. Vaikka uskonnollisuus hukkuu, usko elää. Se voi jopa saada enemmän elintilaa kun uskonnollisuuden näennäisyydet katoavat.  Usko on lähellä kaikkialla siellä, missä kysellään - epäillenkin - perimmäisten perään, Jumalasta, Kristuksesta, elämän tarkoituksesta ja elämää kannattavista voimista.  Kirkon suuri mahdollisuus on kaikkialla siellä, missä ihmisten sisin kaipaa elämän puhtautta, armahdusta ja toivoo hyvien voimien turvallista suojaa.

 

Bonhoefferin perintö taitaa olla se, että vain sellainen kirkon ihminen, joka todella näkee pimeyden keskellä toivon kynttilöitä, uskaltaa myös tehdä rohkeita kysymyksiä, ja nähdä uskoa, toivoa ja rakkautta siellä, missä muut näkevät ehkä vain epäuskoa, maallistumista tai uskonnottomuutta.