Jukka Paarma

 

KOHTAAMISEN VOIMA

 

Esitelmä Kasvatuksen ja opetuksen kesäkongressissa Jyväskylässä 8.8.2005

 

 

 

Ei ole varmaankaan mikään yllätys, että kun arkkipiispa saa kutsun tulla puhumaan, hän  ottaa alkuun tekstinsä Raamatusta.  Älkää kuitenkaan peljätkö, koko puheeni ei tule olemaan saarnaa.  Kun ajattelen kohtaamisia, niiden merkitystä tai peräti voimaa, kuten otsikossa lukee, en voi olla ajattelematta paitsi monia arkielämän kohtaamisia, myös niitä erinomaisia esimerkkejä, joita löytyy Raamatun lehdiltä.  Niistä monet kun menevät suoraan aiheeseen, esitelmämme teemaan.

 

 

Sakkeuksen tapaus

 

Raamatun monista kohtaamisista kertovista puhuttelevista kuvauksista minua on aina eniten koskettanut Jerikon kaupungissa sattunut tapahtuma Jeesuksen ja tullimies Sakkeuksen tapaamisesta.

                    

Jeesus tuli Jerikoon ja kulki kaupungin halki.

Siellä asui mies, jonka nimi oli Sakkeus. Hän oli publikaanien esimies ja hyvin rikas.

Hän halusi nähdä, mikä mies Jeesus oli, mutta ei pienikokoisena ylettynyt kurkistamaan väkijoukon takaa.

Niinpä hän juoksi jonkin matkaa edemmäs ja kiipesi metsäviikunapuuhun nähdäkseen Jeesuksen, joka oli tulossa sitä tietä.

Mutta tultuaan sille kohtaa Jeesus katsoi ylös ja sanoi: "Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi."

Sakkeus tuli kiireesti alas ja otti iloiten Jeesuksen vieraakseen.

Kun ihmiset näkivät tämän, he sanoivat paheksuen: "Syntisen miehen talon hän otti majapaikakseen."

Mutta Sakkeus sanoi Herralle kaikkien kuullen: "Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin."

Sen kuultuaan Jeesus sanoi häneen viitaten: "Tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi. Onhan hänkin Abrahamin poika.

Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan." (Lk.19:1-10)

 

Tässä kertomuksessa oli siis kyse kohtaamisesta.  Tai oikeastaan itse kohtaamisen tapahtumasta ei puhuta mitään.  Sen sisältö jätetään lukijan arvattavaksi – tai pääteltäväksi.  Kertojana oli evankelista Luukas, joka oli lääkäri.  Hän siis tunsi ihmisiä aika hyvin, myös ihmisen psyykettä, niin voimme päätellä. Sillä, että Luukas oli juuri tällainen ihmistuntija, sillä on merkityksensä tämän kohtaamisen ymmärtämisessä.

 

Ne tiedot, jotka evankeliumi antaa ovat minimalistisen niukat, mutta juuri sen vuoksi erittäin tärkeät. Sakkeuksesta sanotaan, että hän oli publikaanien esimies ja hyvin rikas.  Hän halusi nähdä, mikä mies Jeesus oli. Pienikokoinen kun oli, kiipesi puuhun.

 

Hän oli siis yhteiskuntansa rikkaimpia. Tullipäällikkönä hän kuului yhteisönsä hierarkiassa yläkerrokseen. Kuitenkin tiedämme, että publikaaneja pidettiin yleisesti epämääräisenä joukkona.  He olivat niitä ”uusrikkaita” joiden omaisuuden hankintatavoista kierteli villejä huhuja.  Eikä vain huhuja, kyllä tiedettiin, että tullimiehet, paitsi että olivat antautuneet miehittäjävallan, roomalaisten palvelukseen, - siis olivat epäisänmaallisia - olivat aika lieroja tullimaksujen perimisessä. Kun he saivat palkkansa keräämistään rahoista, ei oma tasku aina erottunut työnantajan taskusta. Lahjuksista kai puhuttaisiin nykyaikana.  Publikaanista eli tullimiehestä tuli oikein haukkumasana ja kun Jeesus puhui syntisistä, väärin elävistä ihmisistä, hän ajan tavan mukaan mainitsi kaksi ryhmää, portot ja publikaanit.

 

”Rikas mies jos oisin”, lauletaan laulussa.  Sakkeuksen ei tarvinnut laulaa, hän oli rikas. Lottokuponkia ei ollut tarvis täyttää. Kaikki edellytykset hyvään elämään ja korkeaan elintasoon olivat siltä osin olemassa.  Paitsi ehkä kaksi onnen päiviä himmentävää asiaa vaivasi.  Todellista arvostusta ihmisten silmissä ei ollut, muut halveksivat, ystävät kaikkosivat.  Ei ollut helppo tulla ihmisten ilmoille.

 

Ja saattoi olla toinenkin häiriötekijä.  Se oli ääni sisältä, omatunto. Tieto siitä, että elämäni todellisuus on aivan toista kuin se, mitä pidän hyvänä tai oikeana, kuluttaa ihmisen voimavaroja ehkä kaikkein eniten.  Sileän kiiltävän pinnan alla niin moni kantaa sisällään haavoja, joiden kanssa on työlästä elää.  Nykyäänkin aika monen uupumuksen takaa löytyy taakkoja, haavoja, selvittämättömiä asioita, joita ihminen kantaa sisällään vuodesta toiseen. Useimmiten me muut emme aavistakaan sellaisten olemassaoloa.

 

Tämä mies, ajatelkaapa, rikas tullipäällikkö meni sinne minne ihmiset uteliaina kokoontuivat. Väkeä oli tungokseen asti, eikä kukaan antanut rikkaalle Sakkeukselle tilaa, niin että hän lyhyenä olisi päässyt eturiviin, tai edes toiseen, nähdäkseen mitä tapahtui.  Hän halusi kuitenkin nähdä Jeesuksen, välttämättä.   Ja niin tullipäällikkö kiipesi puun oksalle. Sekin kiipeily taisi vaatia ihmisten halveksivan katseen kestämistä.

 

Itse kohtaamisesta Luukas kertoo vain viitteellisesti.  Jeesus, joka oppilaidensa kanssa oli kulkemassa sen kaupungin läpi matkallaan Jerusalemiin, huomasi puussa kyyhöttävän Sakkeuksen, pysähtyi ja sanoi:” Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi." Sakkeus tuli kiireesti alas ja otti iloiten Jeesuksen vieraakseen, sanoi Luukas.  Mitään muuta ei kerrota, muun saa kuulija itse päätellä.  Miksi Jeesus huomasi Sakkeuksen suuresta väkijoukosta?  Miksi hän puhutteli ystävällisesti, miksi hän halusi tavata hänet hänen kotonaan, jonne kukaan kunniallinen jerikolainen ei suostunut jalallaan astumaan? Syntisen miehen talon hän otti majapaikakseen, kuten kaupunkilaiset paheksuen totesivat.

 

Mitä siellä Sakkeuksen omakotitalossa puhuttiin, mitä keskustelut koskettivat, siitä lääkäri Luukas ei kerro, ehkä ei tiedäkään. Ehkä se oli niin kahdenkeskistä.  Ehkä Luukkaan mielestä se oli jo riittävä tieto, että Jeesus pysähtyi Sakkeuksen kohdalla, huomasi tämän, puhutteli ja osoitti sellaista ystävyyttä, jota kukaan jerikolainen ei voinut osoittaa, kun meni tämän kotiin.

 

Luukas hyppää suoraan seurauksiin, siihen mitä kohtaaminen aiheutti: ”Sakkeus sanoi Jeesukselle kaikkien kuullen: "Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin."

 

Kertakaikkinen elämänmuutos!  Arvot olivat asettuneet uuteen järjestykseen. Raha, joka oli ollut kiihoke väärään elämään, menetti arvonsa, puolet omaisuudestaan lupasi Sakkeus antaa köyhille, väärin hankitut palauttaa. Muutoksen suuruutta kuvaa Jeesuksen sana:” Tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi”.

 

Se, että tässä Luukkaan kertomuksessa kuvataan vain tapahtuman ääriviivat, raamit, tekee siitä niin puhuttelevan.  Se antaa tilaa kuulijan oivaltavalle mielikuvitukselle.  Samalla se suo mahdollisuuden soveltaa tapahtumaa oman kokemus- ja työmaailmamme puitteisiin.  Mikä voima onkaan kohtaamisella, ihmisten keskinäisen yhteyden kannalta, perheessä, opettajan ja oppilaan välillä, työpaikan ihmissuhteissa tai vaikkapa oman elämän voimanlähteitä etsiskeltäessä!

 

 

Minä ja sinä

 

Kohtaamisesta ja sen merkityksestä on tietenkin löydettävissä hyviä kertomuksia ja esimerkkejä muualtakin kuin Raamatusta.  Vaikka monet tämän ajan gurut ovatkin keskittyneet enemmän siihen, miten ihminen voisi löytää itsestään elämän voimanlähteet ja omassa sisimmässä piilevät resurssit, jopa aivan oman elämänsä sankarin, ei se ole tuonut kuitenkaan läheskään kaikille sitä, mitä he etsivät.  Sankaruuden löytämisen tilalle tuleekin helposti katkera totuus ainaisesta luuserista.  Sitä paitsi, vaikka ns. postmoderniin ihmiskuvaan, eli tämän aikakauden yleiseen trendiin, kuuluukin käsitys autonomisesta, itseriittoisesta, itseään hallitsevasta, vapaasta ihmisestä, ei ihmistä ole tarkoitettu elämään omana saarekkeenaan tässä maailmassa. Moni voi löytää oman itsensä ja identiteettinsä vain yhteydestä toisiin.  Tai kuten monelle on tapahtunut: kohtaamisesta.

 

Kristillinen ihmiskäsityksen perusta on ilmaistu Raamatun ns. alkukertomuksissa eli peruskertomuksissa. Luomiskertomuksessahan kuvataan ihmisen luominen, miten Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen ja mitä tarkoitusta varten. Luotuaan ensimmäisen ihmisen Adamin, sekä Jumala että Adam totesivat, että kaikista paratiisin ihanuuksista huolimatta ihmisen ei ollut hyvä olla yksin.  Eevan luominen ei ole ainoastaan kertomus naisen ja miehen välisestä suhteesta, vaan yleisemminkin siitä, että ihminen on luotu elämään yhteydessä toisiin saman lajin olioihin, hyvään kumppanuuteen.  Siitähän on kaikkein parhain todistus meidän sisimmässämme asustava voimakas tarve tulla rakastetuksi tai hyväksytyksi ja itsekin rakastaa.  Kyllähän oman aikamme suurimpia puutostauteja on välittämisen puute.

 

Se, miten tärkeää kohtaaminen, todellinen kohtaaminen, voi olla ihmissuhteissa, kasvatus- ja opetustyössä, perhedynamiikassa tai työyhteisössä, on  noussut meillä uudella tavalla esille 1990-luvulla alkaneessa keskustelussa. Sen virikkeenä oli ennen kaikkea vuonna 1993 suomeksi julkaistu Martin Buberin teos Minä ja sinä.

 

Martin Buber (1878 -1965) oli yksi tärkeimmistä saksalais-juutalaisista ajattelijoista ja vaikuttajista, jotka ovat jääneet Suomessa suhteellisen tuntemattomaksi. Viime aikoina on hänen ajatteluaan tuotu enemmän esille ja mainittu teos Minä ja sinä, jota Buber itse piti pääteoksenaan (vuodelta 1923), on tuonut Buberin hiukan tutummaksi suomalaiselle yleisölle. Hän oli vuosikymmenien ajan erittäin aktiivinen toimija erilaisissa juutalaisissa liikkeissä ja eri julkaisujen toimittajana. Hän oli muun muassa Ihud-liikkeen perustajia. Liikkeen tarkoituksena oli edistää juutalaisten ja arabien rauhanomaista rinnakkaiseloa. Vuonna 1959 Dag Hammarskjöld suositti Buberille Nobelin rauhanpalkintoa.

 

Buberin  laaja kirjallinen  tuotanto ja etenkin hänen ajattelunsa ja sanomansa kohtaamisesta kiinnosti filosofeja, psykologeja, rabbeja, pappeja ja tavallista kansaa niin paljon, että häntä alettiin perustellusti pitää vuosisatamme merkittävimpänä juutalaisena vaikuttajana. Buber ei kuitenkaan pitänyt mitään teoriaa, tietoa, uskomusta tai maailmankatsomusta tärkeämpänä kuin toisen suoraa ja välitöntä kohtaamista. On vaikea rajoittaa hänen opetustaan kohtaamisen merkityksestä teologiaan, filosofiaan, psykologiaan, sosiologiaan pedagogiikkaan tai politiikkaan. Hän opetti ja eli toteen kohtaamisen tärkeyttä kaikilla näillä alueilla.

 

 

Läsnäoleva kohtaaminen

 

Se, mitä hän kohtaamisella tarkoitti, avautuu kertomuksesta, joka paljastaa miten kaikki tämä puhe kohtaamisesta alkoi. Se oli konkreettinen tapahtuma hänen elämässään, jolloin hän havahtui ymmärtämään, kuinka vaarallista joskus on tavata toinen ja olla kuitenkin kohtaamatta.

Eräänä aamuna muuan mies nimeltä Mehé tuli vierailemaan Buberin luona. Tämä oli parin tunnin meditaation jälkeen juuri laskeutunut hengen sfääreistä, mutta oli edelleen sisäisesti poissaoleva. Hän kohteli nuorta miestä ystävällisesti, mutta ei ollut hengessään läsnä. Hän oli tottunut kuuntelemaan nuorten opiskelijoiden kysymyksiä ja keskusteli heidän kanssaan mielellään. Niin hän teki nytkin. Se sujui kohteliaalla rutiinilla.

Buber ei huomannut yhtä asiaa. Sisäisen poissaolonsa tähden hän ei hiljentynyt kuuntelemaan niitä kysymyksiä, joita Mehé ei kysynyt, vaikka ne paloivat hänen sydämessään.

Kaksi kuukautta myöhemmin yksi Mehén ystävistä tuli Buberin luokse ilmoittaakseen että Mehé oli kuollut ja kertoakseen, mitä Buberin luona käyminen oli hänelle merkinnyt.

Mehé ei ollut etsiytynyt Buberin luokse vain uteliaisuudesta tai oppimishalusta. Hän oli mennyt tekemään valintaa elämän ja kuoleman välillä. Hän etsi tähän elämänsä tilanteeseen, sen todellisuuteen sellaista syvää ja lujaa juurta, jonka varassa hän olisi voinut sanoa kyllä elämälle. Hän ei aktiivisesti suunnitellut itsemurhaa. Hän oli vain äärimmäisen epätoivoinen koko elämän suhteen.

Buberin tapaaminen jätti hänet tyhjäksi. Vierailun jälkeen hän luovutti ja alistui sille pimeydelle, joka oli jo alkanut laskeutua maan päälle ensimmäisen maailmansodan muodossa. Hän heittäytyi sen keskellä roihuavaan pahuuden tuleen ja kuoli rintamalla, jonne oli vapaaehtoisesti ilmoittautunut.(Daniel Nylundin mukaan)

Tämä kokemus herätti Buberin, se oli kuin kääntymyksen hetki kun hän ajatteli tätä tapaamista. Hän oli keskittynyt omaan mietiskelyynsä, asketismiinsa, hengellisyyteensä. Hän kohtasi toisen, vieläpä kohteliaasti, kaikkien keskusteluoppaiden taidon mukaan, mutta todellista kohtaamista ei tapahtunut, hän ei ollut läsnä. Toisen ihmisen kohtalolle se oli ratkaisevaa. Hänen elämänhalunsa oli ollut riippuvainen tapaamisesta tämän oppineen ja viisaana pidetyn miehen kanssa.  Buber itse kertoo, että tämän kokemuksen aiheuttama syyllisyydentunne paljasti kohtaamisen tärkeyden.

Hänen syyllisyydentunteensa ei johtunut siitä, että hänen olisi pitänyt arvata tai tietää mistä oli kysymys, ja että hänen olisi pitänyt voida antaa epätoivoiselle miehelle toivoa.

Buber piti itseään syyllisenä siihen, että oli pitänyt välimatkan itsensä ja Mehén välillä. Se välimatka teki hänet kuuroksi toisen ihmisen sydämen hätähuudolle. Hänen syntinsä ei ollut tietoinen toisen torjunta vaan seurausta siitä, että piti tapanaan eristäytyä arkipäiväisestä elämästä henkisempiin ja "hengellisempiin" ulottuvuuksiin näkemättä, että niillä on merkitystä vain, jos niillä on yhteys arkipäivän elämään.  Siksi Buber ei kaikista kommunikaatiotaidoistaan huolimatta ollut läsnä häntä kohtaamaan tulleelle. Hän ehkä sanoi oikeat asiat, mutta hän ei lausunut niitä sydämellään, koko olemuksellaan. Hän ei antautunut kohtaamiselle, joka tässä tapauksessa olisi vienyt hänet kohtamaan toisen ihmisen sydämessä vellovan epätoivon ja kyselyn siitä, onko minun elämässäni mielekkyyttä.

"Mitä minä odottaisin toiselta, kun käännyn epätoivoisena hänen puoleensa?" Buber kysyi itseltään myöhemmin. "Odottaisin sellaista läsnäoloa, joka kertoisi minulle, että elämässä sittenkin on mieltä.”

 

Kohtaaminen on välittämistä

Kun Buber kehittelee ajatuksiaan kohtaamisesta, on kuvaus kolmen sanan mittainen: minä-sinä suhde. Se on jotain muuta, kuin minä-se suhde, josta Buber niin ikään puhuu ikään kuin vertailukohtana minä-sinä suhteelle.

Kun kaksi ihmistä suostuu aidosti minäksi ja he lähestyvät toisiaan sinänä, he antavat kohtaamisen ihmeen tapahtua. Voin olla monenlaisessa suhteessa isääni, äitiini, vaimooni, ystäviini, lapsiini, oppilaisiin, potilaisiin, jne. Minulla voi olla monenlaisia tapaamisia ja kontakteja heidän kanssaan. Monessa sellaisessa tapaamisessa tai suhteessa ei tapahdu kohtaamista, eikä kaikissa pidäkään. Moni tapaaminen on minä-se suhde. Silloin emme kohtaa toista sinänä, vaan hän on meille se.

Oikeata kohtaamista, minä-sinä suhdetta ei voi tehdä ja suorittaa. Sitä ei voi pakottaa esille eikä millään menetelmällä saada aikaan. Ei ole kysymys tekniikasta. Kohtaaminen ei ole tieto-taito-tuote vaan nöyrtymisen ja suostumisen prosessi. Se on dialogi sanan syvimmässä ja varsinaisessa merkityksessä.

Kohtaamisen yleisin hyvä esimerkki taitaa olla rakastuminen ja nimenomaan rakkaus. Rakkaus ei ole vain tunne toista kohtaan. Se on minän avaamista kaikkine tunteineen sinälle.

Kohtaamisen perusasioista ensimmäinen on siis läsnäolo. Tekisi mieli sanoa, että se on sydämen asia. Kohtaamista ei tapahdu, ellei siihen antaudu sisintään, olemustaan, myöten. Toisen sisintä voi ymmärtää vain kun vastaanotin on viritetty ainakin suunnilleen samanlaiselle aaltopituudelle. Vain sydämellä näkee hyvin, sanoi Pikku prinssikin.

Mikään muu ei ole sillä hetkellä tärkeämpää kuin se toinen, sinä.  Vaikka keskustelutaitomme ja ihmissuhdekykymme olisivat kuinka hyviä tahansa, ei kohtaamista tapahdu, ellemme ole valmiit heittäytymään sinä hetkenä tähän prosessiin ja panemaan itsemme, minän alttiiksi kanssakäymiselle. Minä, eikä minun roolini. Ilman sitä, ei synny todellista vuorovaikutusta kahden ihmisen välillä. Vuorovaikutus onkin toinen kohtaamisen perusasia, sellainen, mikä tekee tapaamisesta kohtaamisen..

Läsnä olevassa vuorovaikutuksessa tärkeätä on tietenkin toisen ihmisen kunnioittaminen, hänen ajatustensa, arvomaailmansa ja etenkin hänen tunteidensa ottaminen todesta. Ellei niin tapahdu, muuttuu suhde ylhäältä-alas suhteeksi ja henkilötason kohtaaminen ei voi onnistua.

Jotta kohtaaminen voisi muodostua voimavaraksi, ihmisen elämän uudistumiseen johtavaksi kokemukseksi, tarvitsee minun mielestäni vielä astua jokin askel pidemmällekin kuin toisen kunnioittamiseen.  Tarkoitan välittämistä.  Mukaan on tultava ei vain kiinnostus toiseen ihmiseen ja hänen elämänsä tilanteeseen, vaan empatia, välittäminen siitä, mitä toiselle kuuluu, mitä hänelle tapahtuu, mitä hän tarvitsee.  Välittämistä voidaan joskus sanoa huolenpidoksi. Joskus, kai parhaimmillaan se on rakastamista, rakkautta.

Paras esimerkki tällaisesta voi olla oma kokemus todellisesta elämää kantavasta kohtaamisesta. Että on joku, joka katsoo hetken maailmaa minun silmilläni, kuulee minun korvillani ja kokee minun tunteitani.  Kun koen tämän myötäelämisen, empatian ja ihmisenä arvostamisen, on se yleensä sisikuntaa myllertävä juhlahetki.  Minut kohdataan ihmisenä, minut otetaan todesta, minäkin olen arvokas.  Se on paljon suurempi asia kuin että ihminen ymmärtää tulleensa oikeudenmukaisesti kohdelluksi. Sitä postmodernin ajan ihminenkin tarvitsee kaikkein eniten, välittämistä ja ihmisyytensä arvostamista.

 

Dialogi kasvatuksessa

Buberin ajatuksia minä-sinä suhteesta ja kohtaamisesta on sovellettu eri aloille.  Myös hänestä riippumatta on samanlaisia ajatus- ja toimintamalleja kehitelty esimerkiksi filosofiassa Emmanuel Levinasin toimesta sekä pedagogiikassa, jossa Paulo Freiren dialogipedagogiikka perustuu paljon juuri kohtaamisen syvälle käsittämiselle.

On kuitenkin huomattava, että buberilaisessa mielessä syvä kohtaaminen ei täysin sovellu kaikille ja kaikkiin tilanteisiin. Kun on kyse hoitaja-potilas, sielunhoitaja-asiakas tai opettaja-oppilas tai muusta professionaalisesta suhteesta on tietenkin tunteiden hallinta ja kontrollointi keskeinen ammatillisuuteen kuuluva edellytys. Silloin joudutaankin kyselemään, ollaanko tekemisissä kohtaamisen vai muunlaisen suhteen, kontaktin kanssa.

Kasvatuksen filosofiaa tutkinut ja  Buberin ajatteluun perehtynyt  Veli-Matti Värri on todennut, että mikään kasvatussuhde ei ole buberilaisessa mielessä aito minä-sinä suhde, koska kasvatustilanteessa  on olemassa myös tietty tavoite, päämäärä, vaikuttamistarkoite. Siksi kasvattajan on tiedostettava oma kasvatusvastuunsa ja roolinsa vaatimukset ja pyrittävä löytämään tasapaino edustamansa kasvatustehtävän ja kasvatettavan persoonan sekä hänen yksilöllisyytensä kunnioittamisen kesken.

Joka tapauksessa myös kasvattamisessa ja opettamisessa minä-sinä suhteen periaatteilla on annettavaa. Esimerkiksi freireläisessä pedagogiikassa avoin ja rehellinen dialogi on tärkeimpiä välineitä.  Se on ihmisten kohtaamista vuoropuhelussa keskenään. Freireläinen dialogi sisältää vaatimuksen kaikkien osapuolten tasa-arvoisesta vastavuoroisuudesta ja tiedon laajentamisesta vähitellen syvenevässä keskustelussa. Dialogi merkitsee kuuntelemista ja vastaanottamista. Täydelliseen dialogiin liittyy luottamus ja hyväksyminen. Luottamus ei voi syntyä pelon eikä rangaistuksen uhalla. Täysipainoiseen dialogiin kuuluu toisen itsenäisyyden kunnioittaminen ja tunne omasta vapaudesta ja riippumattomuudesta. Dialogin avulla ihmiselle avautuu mahdollisuus havaita todellisuus ja määritellä sitä. Dialogissa osallistujat yhdessä keskustelevat ja analysoivat todellisuutta. Kukaan ei ole toisen yläpuolella vaan kaikilla on annettavaa ja yhteinen tieto ohjaa prosessia eteenpäin.

Opettajan ja kasvattajan tarvitsema auktoriteetti ei sekään taida nykyään syntyä millään ulkoisilla konsteilla. Sen sijaan aidosti lapsista ja nuorista huolta kantava, välittävä opettaja voi saavuttaa luontaisen auktoriteetin. Mika Ojankankaan meikäläiseen kasvatuskeskusteluun lanseeraama termi pietas merkitsee ymmärtääkseni juuri tätä, vanhempien ja kasvattajien rakkautta ja välittämistä ja huolenpitoa, joka tekee mahdolliseksi myös auktoriteetin syntymisen.

Luulen, että eräillä opettamisen ja kasvattamisen alueilla tällainen kohtaaminen eli kunnioittaminen, toisen itsenäisyyden ja vapauden ja ihmisarvon tietoinen korostaminen on erityisen tarpeellista. Näin ainakin silloin kun on kyse arvokasvatuksesta tai kun kyseessä on erityisopetusta tarvitsevien oppilaiden kanssa työskentely Lapsen ja nuoren asenteisiin ja arvomaailmaan vaikuttaminen edellyttää itsetunnon, mutta samalla turvallisuuden tunteen vahvistamista. Itse asiassa kyse on vielä enemmästä kuin toisen kunnioittamisesta, nimittäin välittämisestä, johon jo Sakkeuksen kohdalla viittasin. Välittäminen on se avain, joka avaa monia muuten suljettuna pysyviä lukkoja. Se antaa pohjan itsetunnolle, joka on omien voimavarojen löytämisen perusedellytys.

 

Kohtaaminen on kasvokkain olemista

Palaan vielä hieman Buberiin. Vaikka olen tässä puhunut lähinnä kahden ihmisen välisestä kohtaamisesta, oli Buberilla laajempi näkökulma. Uskovana juutalaisena hän askarteli elämän peruskysymysten kanssa ja kyseli elämänsä mieltä, kysymyksiä voimavaroista ja syyllisyydestä.  Hänelle minä-sinä suhde oli pohjimmaltaan ihmisen suhde Pyhään.  Siinä suhteessa nimittäin tulee kyseeseen se, miten minä jaksan, mistä löytyvät voimavarat, mistä se, joka todella välittää, mistä armo. Nämähän ovat meidän kaikkien kysymyksiä, riippumatta siitä puemmeko ne uskonnolliseen tai ei-uskonnolliseen kieleen. Sekin, jonka elämäntehtävänä on kohdata toisia, jakaa välittämistä toisille, tarvitsee myös itse kohtaamisen tuomia voimavaroja ja Pyhän kohtaamisen armon.

Uskonto ja usko tulee elämän kantavaksi voimaksi, kun  ihmisen suhde Pyhään muuttuu minä-se suhteesta minä-sinä suhteeksi.  Kun Jeesus opetti meitä puhuttelemaan rukouksessamme Jumalaa sanoilla Isä meidän, on kyse juuri tästä.  Kun Kaikkivaltias Jumala tulee niin lähelle, että Hän saa kasvot ja voin puhutella häntä sanalla Sinä.

Jo vastasyntyneessä lapsessa tuntuu asuvan syntyperäinen tietoisuus siitä, että on olemassa joku, joka pystyy täydellisesti ja ikuisesti tyydyttämään hänen nälkänsä. Siihen hän pyrkii luomaan suhteen. Häneen on lapsen nälkä. Katsellessaan äidin kasvoja lapsi saa ensimmäisen kokemuksen itsestään. Äidin reaktiot kertovat hänelle, minkälainen hän on ja kuinka tervetullut hän on tähän maailmaan. Parhaassa tapauksessa hän kokee äidin katseessa, äänensävyssä, kosketuksissa ja sanoissa Jumalan sydämen rakastavaa sykettä.

Lapsen ensimmäinen kokemus hyvyydestä, hyvästä elämästä ja olemassaolon oikeudesta tulee siitä, että joku näyttää hänelle kasvonsa ja on hänelle armollinen. Lapsi katsoo häpeilemättä ja vierastamatta suoraan silmiin. Kun joku valistaa lapselle kasvonsa, hän saa paikkansa kosmoksessa. Kun joku kääntää katseensa hänen puoleensa, hän saa paikkansa tässä maailmassa, hän saa rauhassa olla olemassa, ilman pelkoa, syyllisyyttä tai häpeää.

 

Kaipuu täydellisestä hyvästä ja kasvoista, jotka eivät ikinä väisty, jää ihmiseen jonnekin syvälle elämään. Aikuisena hän ehkä sijoittaa täydellisyysunelmansa rakastumisensa kohteeseen, joutuakseen kuitenkin jossain vaiheessa pettymään täydellisyydenhaussa. Silti etsintä ei välttämättä lopu. Voi olla, että jokaisessa muussa kohtaamisessa, minän ja sinän kohtaamisessa on jo jotain tästä perimmäisen kaipuun täyttymyksestä, ainakin esiaavistusta. Mutta minä etsii edelleen Sinää,  minä etsin niitä kasvoja, joiden kautta voisi täyttyä sisimmässä oleva kaipuu turvallisuuteen, harmoniaan tai sen tuntemiseen, että minusta, tällaisesta, välitetään.

Kun Jumala saa kasvot, tapahtuu kohtaaminen. Kun Hänestä tulee Isä meidän, tapahtuu hyväksyminen ja välittäminen. Niinhän kävi Sakkeukselle.  Profeetta, Opettaja, pysähtyi hänen kohdalleen, huomasi hänet, puhutteli häntä, jota kukaan muu ei suostunut ystävällisesti puhuttelemaan, tuli kotiinkin aterioimaan.  Joku välitti hänestä, niin kuin ei kukaan ennen.  Muuta sisältöä keskusteluille ei Luukas meille välittänyt, eikä kai ollut tarpeenkaan. Välittäminen, hyväksyminen riitti. Se muutti miehen. Arvomaailma muuttui ja Jeesus saattoi sanoa: ”Tänään on pelastus tullut tälle perheelle.” Elämään tuli mieli, sisäiset haavat poisti uusi itsetunto, joka antoi voiman uuteen elämään.

Välittäminen on siis avainsana.  Ja se, että toisesta tulee toiselle sinä. Kun Jumalasta tulee Sinä, tulee ihmisestä Jumalalle Sinä. Jumala näyttää meille kasvonsa, josta loistaa rakkaus ja armo.

Siksi Herran siunauksessa, siinä joka on yhteinen sekä juutalaisille että kristityille pyydetään. ”Herra kirkasta kasvosi meille ja käännä kasvosi meidän puoleemme”. Kun se pyyntö toteutuu, siinä on Pyhän kohtaaminen todellisuutta.