Jukka Paarma
Saarna Kotimaa-lehden 100-vuotisjuhlajumalanpalveluksessa Helsingin tuomiokirkossa 5.12.2005
Teksti Luuk.17:20-24
”Katsokaa, se on täällä, vai
onko se tuolla. Teille sanotaan: Hän on
tuolla tai Hän on täällä. Mutta älkää lähtekö minnekään, älkää juosko perässä.”
Jeesuksen aikalaiset kokivat
saman kuin modernin, globaalin nykyajan ihmiset. Ilma on sakeana informaatiota,
sanoja, tiedotuksia, houkutuksia.
Tiedon tulva syöksee tajuntaamme sanoja, ääniä, kuvia, printtejä, bittejä. Täällä tarjotaan totuutta, tuolla hyvää elämää ja nautinnollisia kokemuksia,
toisaalla taas pelastusta, mieltä ja tarkoitusta elämään.
Tarjonta luo kysyntää, tai
päinvastoin. Joka tapauksessa - ovathan
tämän ajan ihmiset samalla tavoin kyselijöitä, etsijöitä, kaipaajia kuin kahden
tuhannen vuoden takaiset fariseukset tai Nasaretista tulleen opettajan
hämmästelevät oppilaat, joista evankeliumissa kerrottiin. He etsivät ja
kyselivät. Mistä löytyy Jumalan valtakunta?
Missä on Messias, se luvattu ja kauan odotettu? Mistä päin tavoittaisin
totuuden, mistä sen ratkaisun, tarjousten tulvan keskeltä oikean sanan, joka
toisi elämääni sen, mitä rauhaton sydämeni kaipaa?
Ikiaikaisen kyselyn on tämä aika
tehnyt entistä polttavammaksi. Kotimaassamme,
omassa maassamme ovat viimeisen sadan vuoden aikana aineelliset edellytykset
hyvään elämään parantuneet huikeasti,
Eräiden tutkijoiden mukaan suomalaisten elintaso, taloudellisilla
mittareilla mitattuna, on jo parikymmentä vuotta sitten saavuttanut keskimäärin
sen vaiheen, jonka jälkeen rikkauden lisääntyminen ei tuo enää lisää
turvallisuutta, onnea, mielenrauhaa tai tyytyväisyyttä. Näin siis keskimäärin, selvää on että kaikki
eivät ole vielä saavuttaneet tuota silloista keskiarvoa. Samalla pelastuksen tarjoajien, hyvän elämän
profeettojen, erilaisten totuuden julistajien
kirjo on moninkertaistunut.
Ja ihmiset kyselevät ja etsivät.
Niin silloin kerran Samarian ja Galilean rajaseudulla, jossa fariseukset
kyselivät, milloin ja missä Messias tulee täyttämään kansansa toiveet. Nykyisin
sama alue on Pyhän Maan Länsirantaa, jossa tämän päivän asukkaiden etsinnän
pontimena on kyltymätön kaipaus kohti rauhaa ja oikeudenmukaisuutta. Samoin vanhassa Euroopassa, jossa
uskonnollista etsintää ja kyselyäkin on aiempaa enemmän. Sekin suuntautuu eri puolille. Täälläkö hän
on vai tuolla, on niin paljon tarjoajia, erilaisia totuuksia, niin monenlaisia
sanoja.
Tänään, kun olemme koolla
Kotimaa-lehden juhlan merkeissä, ymmärrämme, kuinka tässä maailmassa, jossa
sanoja on niin tuhottoman paljon, jokaisella sanan käyttäjällä on sekä
vaikutusvaltaa että siitä nouseva vastuunsa. Viestinnän ja median asema eräänä
suurimmista vallankäyttäjistä ja mielipiteenmuokkaajista antaa sille erityisen
suuren vastuun. Valta ja vastuu
kuuluvat aina yhteen.
On mielestäni hienoa ja
kiitettävää, että maassamme journalistit ovat laatineet itselleen eettiset
pelisäännöt ja ohjeet, joiden toteutumista myös pyritään seuraamaan. Niissähän on peili jokaiselle meistä, jotka
käytämme sanaa työvälineenämme. Olennaista noissa ohjeissa on yhtäältä
ihmisarvon ja ihmisen oikeuksien tinkimätön kunnioittaminen ja toisaalta
pyrkimys ehdottomaan totuudellisuuteen. Ihmisen kunnioittaminen merkitsee
totuuden välittämistä, koko totuuden, sekä
viisasta eri asioiden painoarvon punnitsemista. Se merkitsee myös kyselyä, mikä on ihmiselle
ja yhteiskunnalle hyväksi. Eettisen,
hyvän viestinnän toteuttajan, sanankäyttäjän ominaisuuksiin täytynee kuulua
rakkaus hyvän elämän rakentamiseen ja halu, etten sanoisi, intohimo totuuteen.
Mutta palaan niihin kyselijöihin
ja etsijöihin. Niihin, jotka kulkevat sinne tänne, täälläkö se on vai onko hän
tuolla? Mistä löytäisin sen, mitä etsin?
Olen joskus pysähtynyt musiikin maailmasta löytyneen sanan eteen. Saksalaisen säveltäjän, Arnold Schönbergin
kesken jäänyt ooppera Mooses ja Aaron päättyy keskeneräiseen ja siten
arvoitukselliseen lauseeseen, jossa ovat vain sanat: ”O Wort, Wort, das uns fehlt..”
Oi sana, tuo sana, joka meiltä puuttuu.
Ihminen on aina etsinyt sanaa,
sellaista sanaa, joka täydentää keskeneräisen lauseen tai tekee käsittämättömän
ymmärrettäväksi. Hän etsii sanaa elämänsä puutteelliseen lauseeseen, sanaa joka
sen täydentää, tekee sen ymmärrettäväksi, antaa vastauksen polttavaan etsintään
tai selittämättömään täydellisyyden kaipuuseen. Oi sana, tuo sana, joka meiltä puuttuu…
Kyseleminen ja uteliaisuus
kuuluvat ihmisyyteen. Ne ovat myös
merkki kehittymisestä. Vanhemmat voivat
olla ylpeitä lapsestaan, joka esittää kysymyksiä kysymysten perään, joka on
utelias tutustumaan uuteen, katsomaan, kuulemaan ja kokemaan uutta. Kyseleminen nousee usein tiedonhalusta tai
uteliaisuudesta. Mutta hyvin usein
kysymykset nousevat sisäisestä pakosta, tyytymättömyydestä. Näin silloin kun me kyselemme elämämme
keskeneräisen lauseen jatkoa, puuttuvaa sanaa, joka vastaa elämän syvimpiin,
ihmisenä olemisen, onnellisuuden tai elämän tarkoituksen kysymyksiin.
Joskus ihmisenä olemisen kysymys
ja siihen vastauksen etsintä ja löytäminen, muuttaa kertakaikkisesti koko
ihmisen elämän ja johtaa sen uusille raiteille. Joskus kysely vaikuttaa maailman historiaan, johtaa sitä uuteen
suuntaan Näin voi ajatella ainakin sitä
historian vaihetta, jolloin keskiaika vaihtui uudeksi ajaksi. Silloin oli moniakin merkittäviä kyselijöitä. Renessanssin ja humanismin nousun uusi
ihmiskuva, pani uudella tavalla ihmiset kyselemään, kuka ja mikä minä, ihminen,
oikein olen. Monelle on tuttu Martti Lutherin
polttavan kiihkeä kysely. Hänen
puuttuva sanansa, se jota hän etsi, muutti ei vain kristikunnan vaan
laajemminkin kehityksen suuntaa. Hänen
kysymyksensähän oli: ”Miten löytäisin
armollisen Jumalan”. Jumala oli kyllä tuttu, mutta Hän oli
kaukainen, pyhä ja vaativa, jonka edessä ihmispolo oli kadotukseen kulkeva,
epäpyhä ja onneton. ”Miten löytäisin
armollisen Jumalan” hän kyseli ja etsi.
Kun hän löysi puuttuvan sanan elämä ja
historiakin saivat uuden käänteen.
Eri aikakausina ihmisenä
olemisen peruskysymykset saavat erilaisen sanallisen asun. Pohjimmaltaan aivan samat kysymykset
ilmaistaan eri tavoin. On esimerkiksi
sanottu, ettei Lutherin armollisen Jumalan
etsintä ole nykyiselle ihmiselle enää niin ajankohtainen. Kysymys
syyllisyydestä ja sen ratkaisemisesta ei ehkä nousekaan samalla tavoin meidän
kieleemme, mutta silti se taitaa olla yhä sellainen puuttuva sana, jota
useammat kuin tajuammekaan etsivät.
Mehän elämme ihmisenä olemisen ristiriitaisuuden keskellä, hyvän ja
pahan, oikean ja väärän ristiaallokossa tai oikeastaan niiden samanaikaisuuden repivässä paineessa.
Toiset väittävät, että nyt
ihmiset armollisen Jumalan sijasta kyselevät, onko Jumalaa ylipäänsä
ollenkaan. Vaikka sen yksioikoisen
materialismin valtakausi, jonka maailmankuvaan ei mitään jumalaa mahtunut,
onkin jo osittain ohi, on kysymys, älyllinen tai tunteenomainen, Jumalan
olemassaolosta tärkeä. Monelle se on
kynnyskysymys elämän perimmäisiä selviteltäessä. Useammin kuitenkin taitavat modernin tai postmodernin ihmisen kysymykset
nousta omasta elämänkokemuksesta ja –tilanteesta. Miksi elän, mikä on tämän olemassaoloni tarkoitus, minne menen,
mikä on suhteeni kuolemaan, mistä saan elämäni voimanlähteet, minkä avulla
jaksan? Nämä ikiaikaiset ns.
perimmäiset kysymykset aukeavat kuitenkin yhdestä oman elämän tarpeesta käsin,
siitä joka lopulta panee meidät kyselemään, missä on se puuttuva sana. Jollakulla se on rakkauden nälkä tai
hyväksytyksi tulemisen tarve, tai tarpeelliseksi tulemisen halu tai vain
mielekkyyden, tyhjyyden täyttymisen etsiminen.
Mistä tänään voisi löytyä
vastaus kyselijälle, mistä sana saarnaajalle, kristillistä arvomaailmaa esillä
pitävälle lehdelle, lähimmäiselle, joka tahtoisi auttaa kysyvää? Mitkä olivat Mooseksen ja Aaronin sanat?
Mooses edustaa meille Jumalan
pyhää tahtoa, elämän omaa lakia, kuten olemme tottuneet kymmenestä käskystä
sanomaan. Oikean ja väärän välisen
rajan vetäminen on joskus nykyaikana vaikeaa, muta sen rajan häivyttäminen on
elämälle tuhoisaa. Totuus, jonka edustajana Moosesta voimme pitää, on joskus
kipeä, mutta useimmiten kuitenkin vain elämää edistävä.
Entä Aaron, edellisen veli.
Hänet muistamme parhaiten siunauksesta, Herran siunaus on oikeataan Aaronin
siunaus. Se merkitsee ihmisestä välittämistä, hänen hyväksymistään,
kunnioittamistaan ja rakastamistaan. Eikä siunaus tarkoita vain ihmisen ja
toisen ihmisen välistä suhdetta, vaan toisen ihmisen saattamista Jumalan eteen,
Hänen pyhyytensä ja rakkautensa koskettamaksi.
Siunaus tulee vain Jumalalta.
Laki ja totuus tarvitsevat veljekseen siunauksen ja rakkauden.
Kun evankelista Johannes kertoi
Joulun lapsen syntymästä ja merkityksestä meille, hän kirjoitti: ”Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus
Kristus. Hänen täyteydestään me olemme
saaneet, armoa armon lisäksi” (Joh 1:16-17).
Siksi luetussa evankeliumissa sanottiin. ”Älkää lähtekö minnekään,
Jumalan valtakunta on teidän keskellänne”.
Niin, Jumalan valtakunta, missä
pyhyys ja totuus, siunaus ja armo kohtaavat, siinä se on, siinä sanassa.