Jukka Paarma

 

PYHYYS, ARMO JA TOIVO KIRKKOTAITEESSA

 

Puhe kirkon kulttuuripalkinnon jakotilaisuudessa Turun Merikarinassa 1.11.2005

 

 

Kristillisen taiteen ja erityisesti kirkkotaiteen historia on kulkenut pitkän kaaren realistisen kertovasta ja kuvailevasta ilmaisusta kohti symbolista tai abstraktista muotoa.  Selvimmin tämä lienee havaittavissa kirkkojen kuvataiteessa, mutta samansuuntainen kehityskulku on nähtävissä myös kirkkoarkkitehtuurissa kuten säveltaiteessakin.

 

Kirkon 850-vuotisjuhlavuonna on nostettu esille monia kirkon historiaan kuuluvia ilmiöitä. Näyttelyissä esiteltävinä ja seminaariaiheina ovat olleet esimerkiksi kristinuskon varhaisvaiheet maassamme, keskiajan kirkollisen elämän rakennustaiteellisena monumenttina vanhat harmaakivikirkot, vanha liturginen esineistö sekä vanhin kristillinen kirjallisuus tai virsikirjojen vaiheet.  Kuluvana vuonnahan on vietetty myös Hemminki Maskulaisen virsikirjan 400-vuotisjuhlaa.

 

Vanhojen kirkkojemme kuvitus tähtäsi ennen kaikkea raamatunhistorian eläväksi tekemiseen. Kalkkimaalaukset puhuivat kirkkokansalle Raamatun totuuksista ja sen kiehtovista tapahtumista, ne muistuttivat apostolien ja pyhimysten esimerkillisestä elämästä tai kuvailivat iankaikkisuuden autuutta tai kadotuksen piinaa. 

 

Puuveistotaiteen  varhaisin tunnettu tekijämme. Liedon mestari ja monet muut nimeltä tuntemattomat taitajat, koristelivat kirkot  veistoksilla,  kalkkimaalauksilla, lasimaalauksilla ja erilaisilla liturgisilla taide-esineillä.  Nousiaisten kirkossa oleva Pyhän Henrikin metallilevyin päällystetty sarkofagi ja Turun tuomiokirkon kuuluisa  kotimaisen hopeaseppämestarin valmistama Ejbyn kalkki ovat hyviä esimerkkejä keskiaikaisen taiteen korkeasta tasosta.

 

Keskiaikainen kirkkomusiikki on tullut viime vuosina aivan uudella tavalla tunnetuksi, kun tutkimus on nostanut vanhoista käsikirjoituksista esiin Suomessa käytössä ollutta liturgista musiikkia, muun muassa Pyhän Henrikin liturgiaan kuulunutta kirkkolaulua. Se on merkittävästi lisännyt tietouttamme vanhan kirkkomusiikin laajuudesta ja sen tuntemusta.  Aiemmin tunnettu Piae Cantiones -kokoelma on siten saanut rinnalleen merkittävän lisän.

 

Reformaation jälkeinen kirkkotaide jatkoi pääosin hyväksi koettua kuvailevaa ilmaisua. Tosin esimerkiksi kansan keskuudesta nousseiden kirkonrakentajamestareiden luoma puukirkkotyyli toi uusia piirteitä jo vanhastaan erityisesti kirkkorakennuksen pyhyyttä korostavaan kirkkoarkkitehtuuriimme.  Toppeliuksen ja hänen aikalaisiensa kuvat toivat rehevyyttä ja värikylläisyyttä vanhojen puukirkkojen kuvaohjelmiin.

 

Oikeastaan vasta 1900-luku ja etenkin sotien jälkeinen aika asetti taiteentekijät sitten uudenlaisten kysymysten haasteiden eteen.  Sekä teologian että kirkon julistuksen esittämät haasteet samoin kuin taiteen eri aloilla tapahtunut kehitys johtivat uudenlaisiin kysymyksenasetteluihin. Taiteen keinoin tahdottiin tuoda esiin ei vain kertomuksia tai historian henkilöitä, vaan uskontotuuksia. Kirkollisessa  taiteessa pyrittiinkin tuomaan esille niitä keskeisiä periaatteita,  teemoja, joiden kanssa kristillinen usko, teologia ja kirkon julistus kamppailivat ja jotka koskettivat modernin ihmisen  elämäntuntoja.  Pyhyys, armo ja toivo olivat sellaisia.

 

Kirkon ajattelussa ja julistuksessa on aina eletty varsinkin  pyhyyden ja rakkauden välisessä jännitteessä. Uusilla taiteen ilmaisutavoilla on etsitty mahdollisuuksia ilmentää noita perusteemoja, joiden esillä pitämiseen tai määrittelemiseen eivät sanat, lauseiden loogiset ilmaisut tai määritelmät tunnu mitenkään riittävän.  On selvää, että 2000-luvun ihmiselle toivon, armon tai pyhyyden välittäminen on niin arkkitehtuurille, säveltaiteelle kuin kuvataiteellekin mitä haastavin tehtävä.  Usein maallikosta tuntuu siltä, että siinä voi onnistua vain sellainen taiteen tekijä, luoja, jonka omassa sielussa elää pyhyyden tunto, armon ikävä tai toivon kaipaus.

 

Varmaankin toivon ja pyhyyden samanaikaiseen kokemiseen tarvitaankin usean taiteenlajin yhdistelmä, kokonaistaideteos.  Sellaisen taideteoksen äärellä, tai pikemminkin sisällä, olemme nyt.

 

Kun kirkkohallitus on valmistellut kirkon kulttuuripalkintoa vuodelle 2005, on se pitänyt esillä erityisesti pyhyyden teemaa. Vaikka viime vuosien aikana on pidetty aiheesta seminaareja ja symposiumeja ( Pyhyys, kauneus ja uskonto 1993, Pyhyys ja arkkitehtuuri 1999, Pyhyys kirjallisuus ja elokuva 2003) tuntuu kuin aihe olisi vaikea ja jatkuvan etsinnän ja työskentelyn kohde.  Siinä etsinnässä ja työssä on kuitenkin saavutettu mittavia tuloksia.  Siitä kirkko on halunnut kulttuuripalkinnollaan antaa tunnustuksen.

 

Päättäessään palkinnosta kirkkohallitus on todennut mm. näin: ”Pyhyyden, taiteen  ja kirkon pitkän historian teemat yhdistyvät hyvin Pyhän Henrikin ekumeenisessa taidekappelissa, joka vihittiin käyttöön helluntaina 2005. Taidekappeli rakennettiin kansalaishankkeena Turun Hirvensaloon.  ekumeenisen taidekappelin takana on jäseniä seitsemästä eri kirkkokunnasta.  Siksi kappeli sai nimensä Suomen kansallispyhimyksen Pyhän Henrikin mukaan. Se antaa tilaa, kuville, sävelille ja sanoille ja on arkkitehtuuriltaan ja itsessään taideteos. Kappelina se koko olemuksellaan kurottuu kohti toivoa, kristinuskon ydinsanomaa”

 

Näihin kirkkohallituksen määritelmiin on helppo täällä kappelissa yhtyä.  Kappelin arkkitehtoninen muoto, sen huikaiseva erityislaatuinen tilakokemus tuo pyhän aivan lähelle ja helposti aistittavaksi.  Sen taiteelliset yksityiskohdat, mainitsen etenkin lasimaalaukset, kuvaavat niin armon ja toivon kaipuuta kuin niiden läsnäoloa. Kappelissa olemme kuin turvallisessa kohdussa tai äidin sylissä tai yhtä hyvin maailman tuulisia ja myrskyisiä meriä kyntävän laivan suojaisessa kajuutassa..

 

Modernilla ilmaisutavalla, mutta samalla kirkkotaiteen perinteeseen turvallisella tavalla liittyen, kappelin kokonaistaideteoksessa kristinuskon keskeiset teemat tulevat kokemuksena meitä lähelle.  Kun kappeli vielä tarjoaa tilat myös musiikille ja taideteosten vaihtuville esittelyille, voidaan sen tilassa löytää  aina uusia pyhyyden, armon ja toivon kokemuksia.

 

Tahtoisin tässä yhteydessä viitata myös kappelin syntyprosessiin. Kansalaishankkeena se on vaatinut melkeinpä mittaamattoman  määrän niin uskoa, toivoa kuin rakkauttakin.  Vuosikausia  kestänyt valmistelu, suunnittelu ja varainhankinta olisi tuskin onnistunut ilman kappelin ideoijan kestävää, omaperäistä visiota ja suunnittelijan ainutlaatuista arkkitehtonista taideteosta. Ne visiot kantoivat ja saivat aikaan kappelin, joka tässä erityisessä ympäristössään mäellä tahtoo tuoda kosketuksen pyhyyteen ja julistaa pelkääville, sureville, etsiville ja kaipaaville armon ja toivon sanomaa.

 

Kirkkohallitus on päättänyt jakaa vuoden 2005 kirkon kulttuuripalkinnon taiteilija Hannu Konolalle ja arkkitehti Matti Sanaksenaholle. 

 

Hannu Konola on tämän kappelin henkinen isä ja on huolehtinut sen kuvataiteellisesti kaunistamisesta. Samalla kirkkohallitus tahtoo palkita Konolan kristillistä sanomaan esillä pitävästä pitkäaikaisesta taiteellisesta toiminnasta niin taidemaalarina kuin lasitaiteilijanakin.

 

Matti Sanaksenahon työ Ikhthys, kala, on ollut kappelin suunnittelun pohjana. Se sai jo ennen valmistumistaan ja tienkin sen jälkeenkin laajaa kansainvälistä huomiota. Se on saavuttanut muun maussa ensimmäisen palkinnonkansainvälisessä arkkitehtuurikilpailussa Sofiassa ja saanut runsaasti huomiota ja kiitosta ollessaan esillä  alan julkaisuissa sekä useissa näyttelyissä eri puolilla maailmaa.