Jukka Paarma

 

KRISTITYT JA KÄRSIMYS

 

Alustus Lääkäripäivillä Helsingissä 5.1.2004

 

 

Joku kirjailija on todennut, ettei maailmassa ole kuin kaksi niin tärkeätä teemaa, että niistä kannattaa kirjoittaa kirja.  Ne kaksi ovat rakkaus ja kuolema.

 

Mitä vanhemmaksi tulee, sen paremmin tuota ajatusta ymmärtää.  Kun perspektiivit sekä elämänkokemus tiivistävät ja pelkistävät näkemyksen elämästä, niin tuossahan ne teemat ovat.  Rakkaus on se, mikä on tärkeintä ihmisen elämässä.  Sen rinnalla kalpenevat utukuviksi sellaiset asiat kuin menestys, rikkaus ja  maine. Jos rakkaus puuttuu, puuttuu lähes kaikki.  Ihmisen syvimpiä tarpeita on tulla rakastetuksi ja itsekin rakastaa.  Sen asian kanssa kamppailevat, eivät vain kirjailijat ja runoilijat, vaan sielunsa sopukoissa kaikki meistä.

 

Useimmat joutuvat myös jo elämän matkan varrella silmätysten sen kanssa, että minun on kuoltava.  Se on niitä perimmäisiä kysymyksiä, jotka jossain elämänvaiheessa nousevat silmien eteen, eikä oikein saa rauhaa tunnolleen, ennen kuin on tavalla tai toisella ratkaissut suhteensa tähän majesteettiin.

 

Oikeastaan näiden kahden rinnalle, jopa edelle, nousee kärsimys. Merkillisellä tavalla se on useimmiten sidoksissa noihin kahteen.  Lienee myös niin, että jokaisella on siitä omakohtaista kokemusta. Useampi kuin aavistammekaan taitaa kulkea lähes koko elämän matkansa kärsimys, kipu tai tuska tiukasti käsipuolessa.

 

On kai jotenkin tyypillistä, että kirkon edustajalta kysellään puheenvuoroa tällaisesta aiheesta.  Miten onkin niin, että kristillinen usko, varsinkin luterilainen, ja kärsimys liitetään yhteen?  Osaltaan varmaan siksi, että Kristuksen kärsimys leimaa niin vahvasti kristillisen uskon kuvaa. Hänen  kärsimyksensä ja ristinkuolemansa on  klassisen uskontulkinnan mukaan  opin keskus ja  ihmisen pelastuksen avain. Kristuksen kärsimystä on kiitetty, ylistetty, ja palvottu. Sitä muistellessa on sekä itketty ja murehdittu että laulettu kiitosvirsiä.  Kärsimys on nostettu arvoonsa.  Sitä on toisinaan ihannoitu, Kristusta on jäljitelty ja kärsimystä pidetty porttina  tai peräti pääsylippuna taivaan iloon. Siksi kristinuskon historiaan kuuluvat erilaiset liikkeet ja suuntaukset, joissa hurmahenkisyyteen asti on  ihannoitu ja tavoiteltu kärsimystä, marttyyriutta.

 

Kärsimys vai menestys kristityn elämänosana

 

Nykypäivän kristillisyydessä kärsimyksen ihannointi ei kuitenkaan ole muodissa.  Tämän ajan hedonistinen ja individualistisen elämänihanne on työntänyt  vaikutuksensa myös kristillisen uskon piiriin. Nythän muotia on menestys ja  hyvä olo. Uudet kristilliset liikkeet, joita meidänkin maahamme on  vuosikymmenen mittaan tullut lukuisia, edustavat voittopuolisesti niin sanottua menestyksen teologiaa.  Sen mukaan Jumala tahtoo, että kristitty ihminen elää hyvin, menestyy ja rikastuu.  Näitten asioitten tavoittelu on, ei vain hyväksyttävää vaan suositeltavaa.  Rikastuminen ja menestyminen ovat merkki oikeasta uskosta ja Jumalan suosiosta. Useat amerikkalaiset ns. tv-evankelistat, joitten julistusta voidaan nähdä meilläkin satelliitti- ja kaapelikanavilla, edustavat tämänkaltaista kristillisyyden näkemystä, ja sellainen uppoaa aika hyvin ainakin amerikkalaiseen  kuulijakuntaan.

 

Tämän teologian juuret lienevät vanhassa kalvinilaisuudessa, jonka opetuksiin kuului, että rikastuminen ja menestyminen tässä maailmassa on vakuuttava merkki siitä, että Jumala on ottanut ihmisen omakseen ja valmistanut hänelle tien iankaikkiseen pelastukseen. Sosiologi Max Weberin kuuluisa teoria kapitalismin synnystä liittyy juuri tähän kalvinilaisen protestantismin käsitykseen.

 

Suomalaiseen kristillisyyteen, ainakin sellaiseen kuin mihin olemme vanhastaan tottuneet, tämä ei oikein pure. Meillä on  mieluummin veisattu lapualaisen virren sanoin: Minä vaivainen oon mato matkamies maan, monet kuljen mä vaikeat retket.  Tällainen ei  niinkään ole tyypillistä luterilaisuutta, vaan paremminkin suomalaiseen mielentilaan aikojen kuluessa liittyvä perusasenne. Pohjolan karujen luonnonolojen keskellä ja suurempien valtakuntien puristuksessa elinmahdollisuuksistaan kamppailleen suomalaisen kristityn  mielessä  kyti ennemminkin ajatus ”miten tästä selviän ja jaksan” kuin  näyttää maailmalle, että ”täältä pesee”.

 

Kun yritän etsiä vastausta siihen, mikä on kristityn tai kristinuskon käsitys ja suhtautumistapa kärsimykseen, etsin sitä edellä hahmoteltujen kolmen ääripään väliltä.  Niitä olivat ensinnäkin kärsimyksen ihannointi ja jopa tavoittelu jonkinlaisena kristityn aatelismerkkinä. Toiseksi passiivinen alistuminen kärsimykseen ja suruun: ”näin on aina ollut ja näin on aina oleva”.  Kolmas on kärsimyksen näkeminen Jumalan hylkäämisenä ja onnettomuutena,  myös rangaistuksena, josta kuitenkin kääntymyksen kautta Jumalan luokse saapuva, uskossa elävä voi päästä irti ja iloon.  Usko ja kärsimys kun eivät kuulu yhteen.

 

Kristillinen ihmiskäsitys on hyvin realistinen. Se lähtee siitä, että Jumala on luonut ja tarkoittanut ihmisen hyväksi.  Siitä kertoo Raamatun alkulehtien paratiisikuvaus.  Siellä on kuitenkin myös runollisen puhutteleva selitys sille, miksi kaikki ei ole täällä niin  hyvin. Syntiinlankeemuskertomus  on uskonnon vastaus siihen kysymykseen, miksi elämän ihanne ja se reaalitodellisuus pahuuksineen ja kärsimyksineen, minkä näemme ympärillämme ja itsessämme, ovat niin voimakkaasti ristiriidassa keskenään.

 

Ihmisen huuto

 

Niin lääkäri kuin pappikin tietää inhimillisen kärsimyksen laajuuden ja yleisyyden.  Ihminenhän on aika traaginen ja paradoksaalinen olento. Hänessä on aivan erilaisia puolia, jopa vastakohtia. Hän on yhtä aikaa ihmisiä rakastava ja itsekäs, väkivaltaa kammoava ja itse väkivaltainen.  Hän on hyvää tahtova ja pahaa toteuttava, hän rakastaa rauhaa ja aiheuttaa vihaa.  Hän janoaa rakkautta, mutta kylvää riitaa. Hänen sisimpänsä kaipaa Jumalan yhteyteen, mutta samalla hän itsekkäästi etsii riippumattomuutta ja oman itsensä herruutta.  Hän on kuin talo, jonka ullakkokerroksissa laulavat enkelit ihania hymnejään, mutta jonka kellarissa ulvovat sudet.  Tai hän on pinnalta katsoen  menestyvä, sivistynyt, ehkä iloinen ja tyytyväinen, mutta pinnan alla taakkoja kantava, kärsivä, joskus epätoivon partaalla hoippuva ihminen.

 

Pari kolme vuotta sitten varastettiin oslolaisesta taidemuseosta taulu,(joka sittemmin kyllä löydettiin) joka on minulle ollut yksi kaikkein mieleenjäävimpiä ja puhuttelevimpia kuvia. Se kertoo jotain minusta itsestäni, mutta muistan sen aina  kun yritän asettautua sielunhoitajan tai yleensä ihmisen lähimmäisen rooliin. Se on Edward Munchin Huuto.  Ekspressionistisessa järkyttävyydessään se on minusta yksi syvällisimpiä kuvia ihmisestä, siitä, mitä hänessä on syvemmällä, pinnan alla.

 

Mikä saa aikaan huudon?  Onko se pelko, kauhu, pettymys, suru, kipu, ahdistus, epätoivo?  Vai onko se ihmisen eksistentiaalinen tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden kokemus, onko se syyllisyys, häpeä? Liittykö se maailman synkkyyteen, sen synkkiin väreihin, vai oman sisimmän tuskaan?  Vai nouseeko se huuto jotenkin suhteesta noihin toisiin ihmisiin, joiden hahmo näkyy etäällä,  pettymykseen, syyllisyyteen, hylkäämiseen, vai siihen, ettei yhteyttää heihin ole, yksinäisyyteen?  Olipa mikä hyvänsä, huuto taitaa olla kärsimyksen huuto.

 

Kärsimyksellä on siis monta nimeä. Se voi olla fyysistä kipua ja tuskaa, henkistä tai sielullista ahdinkoa, piinaa tai hätää.  Se voi olla lääketieteellisesti tai psykologisesti selitettävissä, tai se on määrittelemätöntä ahdistusta, joka valtaa koko ihmisen.  Tavallisesti se koskettaa koko ihmistä.  Se on kuin iso möhkäle hänen sisässään, joka ottaa sieltä tilan, valtaa ihmisen ajatus- ja tunnemaailmasta joskus valtavan suuren osan, niin että kaikki muut asiat, tärkeältäkin näyttävät, kutistuvat merkityksettömiksi, ohitettaviksi, unohdettaviksi pikkuasioiksi.

 

Kärsimyksestä on puhuttava hiljaa

 

Meillä ei ole olemassa kärsimyksen mittaria.  Millään mittatikulla tai vaa’alla ei voi selvittää, onko minun kärsimykseni suurempi vai pienempi kuin jonkun toisen, tai onko fyysisperäinen kärsimys vähäisempi kuin henkinen ahdistus.  Siksi kärsimyksestä on puhuttava hiljaa. Se on aina otettava todesta, sen väheksyminen on pahinta, mitä toiselle ihmiselle siinä tilanteessa voimme tehdä.  Jokainen kärsimys on kärsijälle suuri, suurempi kuin miltä ulospäin näyttää  Minua ainakin pysähdyttää jokaisen tuntemani ihmisen itsemurha, varsinkin yllättävä sellainen.  Emmepä olisi uskoneet, emme tienneet, emme nähneet, kuinka suurta kärsimyksen möhkälettä hän kantoi sisässään, voimiensa äärirajoilla, kunnes ihmisen hiljainen huuto muuttui täydeksi epätoivoksi sitten katketakseen.

 

Silloin kun se on mahdollista, on kärsimyksen syy, aiheuttaja pyrittävä selvittämään.  Sehän on ainakin lääkärin tehtävä. Jos kärsimyksellä on nimi, on se helpompi kestää. Kun diagnoosi onnistuu, on mahdollista poistaa tai ainakin lievittää kärsimystä.  On kuitenkin tajuttava, että myös fyysiseen kärsimykseen kietoutuu monenlaista selittämätöntä henkistä ahdistusta, joka on pelkoa, epävarmuutta, syyllisyyttä, ja joka helposti nostaa pintaan muita, mm. yksinäisyyden, hylätyksi kokemisen, itsesäälin, kuolemanpelon tuntemuksia.

 

Kun ollaan kärsivän ihmisen vierellä, niin tärkeämpää kuin selittää ja määritellä, on kuitenkin asettua rinnalle, koskettaa, ilmaista olevansa valmis jakamaan toisen taakkaa ja ymmärtävänsä tuskan olemassaolon. Empatia on se, jota potilas, asiakas, tuskainen lähimmäinen eniten tarvitsee.

 

Vaikka kärsivää ihmistä ei useimmiten autetakaan selittelemällä ja määrittelemällä, kärsimys sinänsä herättää kärsimättömiä kysymyksiä ehkä enemmän kuin mikään muu.  Siksi se on maailman kirjallisuuden keskeisin aihe.  Siksi ihmiset kääntyvät uskonnon puoleen ja kyselevät: miksi.

 

Miksi yleensä on kärsimystä, miksi Jumala sen sallii?  Miksi minulle on tullut tämä taakka?

 

 

Miksi Jumala sallii

 

Miksi Jumala sallii pahan?  Miksi hän antaa meidän kärsiä?  Mikä on hyvän Jumalan tarkoitus kaikella tällä?  Nämä ovat niitä ikiaikaisia kysymyksiä, joihin iän kaiken niin filosofit kuin teologitkin ovat tavallisten kipuilijoiden lisäksi etsineet ratkaisua. Kyseessä on tunnettu teodikean ongelma. Termi tulee kreikan kielen sanoista theos, Jumala sekä dike, oikeudenmukainen.  Nämä sanat yhdessä ilmaisevat, että Jumala on oikeamielinen, oikeudenmukainen.  Raamatun mukaan hän on myös hyvä, ihmisiä rakastava.  Teodikean ongelmassa on sovitettava yhteen ajatus kaikkitietävästä, kaikkivaltiaasta, oikeudenmukaisesta ja hyvästä Jumalasta sekä pahan ja kärsimyksen olemassaolo ja laajuus tässä meidän maailmassamme.  Ehkäpä ytimekkäimmin tämän ongelman on filosofeista pukenut sanoiksi David Hume:  ”Jos Jumala tahtoo estää pahan mutta ei voi tehdä sitä, niin eikö hän ole silloin kykenemätön?  Jos hän sen sijaan kykenee estämään pahan mutta ei tahdo tehdä sitä, eikö hän silloin ole pahansuopa?  Jos hän sekä kykenee estämään että tahtoo estää pahan, mistä pahuus sitten on lähtöisin?”

 

Sekä teoreettiset ajattelijat että käytännön teologit ja sielunhoitajat ovat muovailleet tähän ongelmaan erilaisia vastauksia.  Monet niistä ovat auttaneet kärsimyksen ongelmaan ratkaisua etsiviä ihmisiä, vaikka mitään lopullista tai yleispätevää selitystä mainittuun ongelmaan ei olekaan.

 

Silloin kun kärsimys katsotaan osaksi teodikean ongelmaa, ajatellaan että se on pahaa.  Kärsimyshän voi olla ihmisten, toisten ihmisten aiheuttamaa tai itse aikaansaatua.  Mutta kärsimys voi olla ”itsestään aiheutuvaa”, jolloin ketään muuta kuin korkeintaan Jumala tai ”onnettomat olosuhteet” tai ”sattuma” ei voida panna asiasta edesvastuuseen.  Yksi teodikean ratkaisuyrityksistä lähteekin siitä, ettei kaikki kärsimys ole pahaa.  Jumala käyttää kärsimystä välineenään oman maailmansuunnitelmansa täyttämiseksi tai valmistaakseen ihmistä tai ”sielua” täydellisyyteen eli yhteyteen Jumalansa, Luojansa kanssa.

 

Useat kristilliset teologit samoin kuin kirjailijat lähestyvät kärsimyksen mysteeriä enemmän käytännöllisestä näkökulmasta.  Otan kirjallisuudesta kaksi erilaista esimerkkiä, jotka kumpikin mielestäni tavoittavat jotain  kärsimyksen olemuksesta ja syystä, vaikka niitäkään ei tietenkään voi pitää minään yleispätevinä vastauksina.  Luulen kuitenkin, että kärsimyksen suhteen, kuten kaikkien elämän suurimpien kysymysten, parhaat vastaukset eivät löydy teoreettisista määritelmistä, vaan runoudesta, kertomuksista, kuvista ja tarinoista.

 

Englantilainen C.S.Lewis, mm. Narnia-sarjan kirjoittaja on kirjoittanut suomeksikin ilmestyneen kirjasen Kärsimyksen ongelma, jossa hän toteaa mm. näin: ”Kristillinen vastaus pahuuden ilmenemisen ongelmaan sisältyy oppiin syntiinlankeemuksesta.  Sen mukaan ihminen on nykyisin Jumalalle ja itselleen kauhistus ja maailmaan huonosti sopeutuva olento, ei siksi että Jumala on hänet sellaiseksi luonut, vaan koska hän itse on käyttänyt väärin tahdonvapauttaan ja muuttunut sellaiseksi ….  Jumala on hyvä. Yksi hänen hyvistä luomisen teoistaan, nimittäin järjellisten olentojen  tahdonvapaus, edellyttää kuitenkin välttämättä, että paha on mahdollista ja että luodut käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja muuttuivat pahoiksi.”

 

Juutalainen kirjailija Elie Wiesel puolestaan kuvaa romaanissaan Yö järkyttävää tapahtumaa keskitysleiriltä seuraavasti: "SS-miehet hirttivät kaksi juutalaismiestä ja nuoren pojan leirin yhteen kokoontuneiden asukkaiden silmien edessä.  Miehet kuolivat nopeasti, mutta pojan kuolinkamppailu kesti puoli tuntia. `Missä Jumala on? Missä hän on?` tiukkasi takanani oleva mies.  Kun poika vielä pitkän ajan päästä kävi kamppailuaan köyden jatkeena, kuulin miehen parahtavan jälleen: `Missä Jumala nyt on?` Samassa kuulin sisälläni äänen, joka vastasi: Hän on täällä – hän riippuu tässä hirsipuussa.”

 

Kärsivä Jumala

 

Minusta näissä kahdessa kirjallisuuskatkelmassa tavoitetaan pahuuden ja kärsimyksen ongelmasta enemmän kuin filosofian ja teologian määritelmissä.  Syntiinlankeemuskertomus, johon Lewis nojautuu, on Raamatun perusselitys pahalle.  Sehän ei ole mikään määritelmä, se on tarina tai runoutta, joka kuvaa enemmän kuin selittää.  Sekin herättää myös uusia kysymyksiä, mutta siitä käy ilmi, että paha ja kärsimyskään ei ole Jumalan alkuperäinen tahto. Paratiisiin, johon  ihminen tarkoitettiin, ei kuulunut tuska ja ahdistus. Ihmisen lopullinen päämäärä, jota puolestaan runollisin kuvin maalaa Raamatun viimeinen kirja, Johanneksen Ilmestys, on sekin paikka, jossa ”Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut." (Ilm. 21:3-4).

 

Kärsimys, on jotain, joka kuuluu tähän maailmaan, ei Jumalan valtakuntaan.  Siksi kärsimystä ei myöskään tule ihannoida eikä tavoitella.  Se on ohimenevää, se on perusolemukseltaan pahaa, jota Jumalan tahtoa noudattavat pyrkivät paitsi välttämään myös poistamaan.

 

Elie Wiesel hätkähdyttää, kun hän sanoo, että Jumala riippuu hirsipuussa.  Hän itse kärsii tai hän on kärsivässä ihmisessä.  Jumala siis kohdataan tämän maailman ihmisten kärsimyksissä ja Jumala tulee lähelle ihmistä tai ihmiseen kärsimyksessä.  Tässä tullaan lähelle Uuden testamentin Jumala-kuvaa.  Todellakin tahdon puhua Jumala-kuvasta, sillä kaihdan kaikkia tarkkaan napitettuja määritelmiä Jumalasta.  Kun ajattelen Häntä maailmankaikkeuden Luojana, ylläpitäjänä, avaruuksien Herrana ja Valtiaana, niin miten minun ajatukseni, määritelmäni tai selitykseni voisivat tavoittaa Häntä. Ja samalla tämä Luoja on tullut ihmiseksi, kuten vastikään vietetty joulu ja sen sanoma on kertonut.  Hän, joka asuu korkeudessa ja pyhyydessä, on lähellä niitä, joilla särkynyt sydän ja nöyrä mieli. Tällaiset kuvat Jumalasta tekevät tarkat määritelmät mahdottomiksi, voimme puhua Hänestä vain likiarvoin tai paremminkin kuvien, runouden ja tarinoiden välityksellä.

 

Ihmiseksi tullut Jumala tuli kärsimään ja kuolemaan.  On totta, että Kristuksen kärsimys ja  ristinkuolema oli ainutkertainen sovitusteko, mutta  juuri kärsimyksissä hän on läsnä yhä edelleen.  jos haluat tuntea Jumalan, katso Kristusta. Jos haluat nähdä Kristuksen kasvot, näet ne tämän maailman keskellä kärsimyksessä ja kärsivässä ihmisessä.

 

Näin ymmärrettynä kärsimyksessä on jotain jumalallista. Tämä oli  myös Martti Lutherin suuri ajatus, jota on usein teologien piirissä toistettu.  Hän puhui siitä, että Jumalasta voidaan jotain nähdä vain selkäpuolelta, eli kärsimysten ja ristin kautta.  Tässä uskonpuhdistaja viittasi 2.Mooseksen kirjan 33.lukuun, jossa Mooses pyytää Jumalalta, että saisi nähdä tämän  kirkkauden.  Jumala vastaa, ettei Mooses voi nähdä hänen kasvojaan, ”sillä ei kukaan , joka näkee minut ,jää eloon”. Tämän jälkeen Jumala asettaa Mooseksen kallionkoloon.  Jumala kulki ohi, mutta peitti Mooseksen kasvot ja  vasta kun Jumala oli ohittanut Mooseksen, tämä näki Jumalan, mutta vain selkäpuolelta. Jumala ei siis näytä meille kasvojaan, joista näkyy hänen hyvyytensä ja rakkautensa, vaan selkäpuolen.  Jumala kätkeytyy vastakohtaansa, sanoi Luther.  Hän, joka on valo ja kirkkaus tulee meitä lähelle pimeydessä.

 

Kärsimys pysähdyttää

 

Kärsimys pysäyttää ihmisen. Se  musertaa  haavekuvan, että täällä, minun elämässäni kaikki on hyvin.  Se särkee unelman, että se mitä meillä itsellämme on, riittäisi onneemme. Jumala voi näin käyttää kärsimystä kutsuessaan ihmistä ja lähestyessään häntä.

 

Tämän vuoksi kristinuskon piirissä on toisinaan puhuttu kärsimyksestä Jumalan välineenä. Sen mukaan Jumalalla antaessaan ihmisen kärsiä on hyvä tarkoitus.  Kärsimys auttaa kristillisessä kilvoituksessa, se jalostaa.  Jota Jumala rakastaa, sitä hän myös kurittaa.  Näille ajatuksille löytyy kyllä Raamatusta tukea. Profeetat puhuvat siitä, kuinka kärsimys on rangaistus ihmisen tai kansan pahoista teoista. Toisinaan taas Jumala kärsimyksen avulla kutsuu kansaa pahoilta teiltä elävän Jumalan puoleen. Raamatun viisauskirjallisuudessa puhutaan yleisinhimillisen kokemuksen  mukaisesti kärsimyksestä jalostavana, kasvattavana ja lopulta ihmisen hyvää tarkoittavana asiana.

 

Kuitenkaan Raamatun antama kuva ei ole näin yksipuolinen.  Paras esimerkki on Jobin kirja, jossa kärsimyksen syyt problematisoidaan ja jäädään Jumalan huolenpitoon luottaen suuren mysteerin äärelle.  Uuden testamentin mukaan Jeesus asennoitui kielteisesti ajatukseen, jonka mukaan kärsimys voitaisiin aina tulkita rangaistukseksi.  Hänen  mukaansa kärsimys oli ihmistä kohdannut onnettomuus, jonka hän kohtasi poistamalla, parantamalla, lohduttamalla. Samaan työhön, parantamaan, hän lähetti oppilaansakin.

 

Minusta kristittyjen - kyllä muidenkin - tulisi kaihtaa tai ainakin varoa kärsimyksen selittämistä,  varsinkin selittämistä, mitä Jumala siitä ajattelee.  Jumalan ajatukset ovat salaisuus. Kärsimys on suuri mysteeri.  Jos se jonkun kohdalla saattaakin olla pitkällä tähtäyksellä siunaus, ei se ehkä kaikkien kohdalla ole sitä  Sen vuoksi tällaisen vastauksen tarjoamista kärsivälle tulisi varoa.

 

Se, että kärsimys jalostaa ihmistä, pitää varmaan joidenkin kohdalla paikkansa.  Monen muun kohdalla se synnyttää vain ja ainoastaan katkeruutta, vihaa ja epätoivoa. Kaikkien selittävien vastausten antaminen edellyttää hyvää henkilön, hänen ajatustensa ja  hengellisen tilansa tuntemusta.  Hyvä, kokenut sielunhoitaja voi auttaa  ihmistä itseään löytämään lohdullisia vastauksia kärsimyksensä ja tuskansa synnyttämiin kysymyksiin. Kokemattomampi tyytyköön siihen mitä  jokainen ihminen voi kärsimyksen äärellä tehdä.  Nimittäin olemaan empaattinen lähimmäinen.

 

Rinnalle asettuva lähimmäinen

 

Kärsimys on suuri salaisuus.  Sen edessä on mieluummin oltava hiljaa kuin lähdettävä sitä selittämään.  Kärsimys on onnettomuus, jota  vastaan ihmiskunnan on taisteltava. Kristityn ihmisen varsinainen jumalanpalvelus on poistaa maailmassa valitsevaa kärsimystä, hoitaa ja parantaa kärsiviä ihmisiä. Kaikkea kärsimystä ei voida poistaa, mutta lääketieteen, yhteiskunnallisen ja globaalin vaikuttamisen, oikeudenmukaisuuden toteuttamisen ja avustustoiminnan avulla voidaan tulla hiukan lähemmäksi sitä tilaa, jossa itku, tuska ja kuolema ovat poissa.  Ihmisen huuto, on se äänekästä tai äänetöntä, kutsuu toista ihmistä apuun. Niin kuin kärsiminen on vain ihmisen ominaisuus, on kärsivän auttaminen todellisen ihmisyyden, humaanisuuden osoitus.

 

Sanoin aiemmin, että ihmisen kärsimyksen huuto kertoo sellaisesta sisällä olevasta möhkäleestä, joka tekee kaiken muun vähäpätöiseksi, aivan kuten ankara fyysinen kipu saa kaiken muun tuntumaan toisarvoiselta. Sellaisen huudon keskellä ei selityksin lohduteta. C.S.Lewis kuvaa kärsimyksen tuskaa: ”Kun ajattelen kärsimystä, levottomuutta, joka kalvaa kuin tuli,  tai yksinäisyyttä, joka levittäytyy ympärilleni  kuin erämaa, jokapäiväisen kurjuuden sydäntä särkevää yksitoikkoisuutta, jomotusta, joka saa maailman mustenemaan tai äkillistä kuvottavaa kipua, joka tyrmää sydämen yhdellä iskulla, kipuja, jotka tuntuvat sietämättömiltä, hulluksi tekevää tuskaa, joka pistää kuin skorpioni ja saa aiemmasta kidutuksesta puolikuolleen ihmisen sätkyttelemään kuin mielipuoli, se masentaa mieleni täydelleen”. 

 

Tällaisessa tuskassa on annettava ensiapua. Siihen  pystyy jokainen empaattinen ihminen, joka haluaa olla toisen lähimmäinen. Asettuminen rinnalle, toisen tuskan todesta ottaminen, tarttuminen käteen tai koskettaminen olkapäähän, se kertoo että vierellä on ihminen. Se keventää taakkaa. Se myös antaa mahdollisuuden ymmärtää, että on olemassa muutakin kuin kipu, tuska, yksinäisyys, epätoivo. Se antaa mahdollisuuden löytää myös se lohdutus, joka on tarpeen, kun ihmisen apu ei riitä.  Sillä loppujen lopuksi kärsimyksen ja kuoleman tuskassa auttaja ja lohdutus löytyy, siitä mistä Wiesel kirjoitti : ”Hän on täällä, kärsivä Jumala, ihmisen kärsimyksessä”.  Jumala, jolla on tarjota enemmän, sekä täällä että siellä missä ”kaikki entinen on kadonnut”.