Jukka Paarma

 

AARRE SAVIASTIOISSA

 

Puhe piispanvihkimyksessä  Lapuan tuomiokirkossa 12.9.2004

 

 

”Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme”. (2 Kor 4:7)

 

Lapuan hiippakunta on valinnut uudeksi piispakseen teologian tohtori Simo Peuran.  Hän tulee siis jatkamaan neljäntenä Lapuan piispana kolmen edeltäjänsä, Eero Lehtisen, Yrjö Sariolan ja Jorma Laulajan työtä. 

 

Lapuan hiippakunnalla, kuten muillakin, on omat erityispiirteensä.  Siihen kuuluu seurakuntia Pohjanmaalta, Keski-Suomesta ja Pohjois-Satakunnasta.  Myös henkisesti ja hengellisesti hiippakunta on moni-ilmeinen. Tämän alueen ilmapiiriin ovat syvästi vaikuttaneet perinteiset  herätysliikkeemme, joiden elinvoima ja vaikutus hedelmöittää edelleen seurakuntien elämää.

 

Juurevien hengellisten kansanliikkeiden ohella täällä vaikuttavat seurakunnissa tai niiden ulkopuolella uudenlaiset uskonnolliset virtaukset, kristilliset ja muut.  Ja tietenkin tällä alueella, kuten koko maassamme, näkyvät nykyaikainen uskonnollinen individualismi ja privatisoituminen yhtä hyvin kuin ns. maallistuminen ja kirkosta tai yleensä uskonnollisista arvoista vieraantuminen.

 

Tällaisten virtausten pyörteessä elää se hiippakunta, johon sinut, Simo Peura, on nyt kutsuttu kaitsijaksi eli piispaksi.  Syvästi luterilaiseen teologiaan perehtyneenä ja hiippakunnan tuntevana sinulla on hyvät edellytykset kaitsea laumaa taitavan  paimenen tavoin.  Siihen tarvitaan paitsi teologista oppineisuutta ja arvostelukykyä, myös uskollisuutta Jumalan pyhälle sanalle sekä hengellistä viisautta.  Näitä olemme kirkkokansana tänään täällä Lapuan tuomiokirkossa ja myös radion ja televisiovastaanottimien äärellä sinulle Herraltamme  pyytämässä ja rukoilemassa.

 

Suomenkielen sana ”piispa” tulee Raamatun alkukielen sanasta, joka on suomennettu tavallisesti kaitsijaksi. Sanakirjan mukaan synonyymeja sille ovat esimerkiksi huolenpitäjä ja ohjaaja. Raamatussa sitä käytetään nimenomaan lammaslauman ohjaajasta, paimenesta. Tämä vertaus kyllä kuvaa piispankin työtä: piispa on sitä varten,  että hän pitää huolta joukostaan ja ohjaa sitä.

 

Luterilaisen kirkkomme kirkkojärjestys sanoo piispasta näin: ”Piispa, kukin hiippakunnassaan, on seurakuntien ja pappien ylin kaitsija.” Tämän jälkeen luetellaan yksityiskohtaisemmat tehtävät.  Ensimmäisenä ja siten kaiketi tärkein on tämä:  ”Hänen tehtävänään on vaalia kirkon ykseyttä ja edistää kirkon tehtävän toteutumista hiippakunnassa”. Kaitsijakuvaa käyttääkseni voi sanoa, että piispan tärkein tehtävä on näyttää joukolleen suuntaa ja pitää huolta, että se pysyy koossa. Tärkeitä, ajankohtaisia tehtäviä molemmat, eivätkä helppoja.  Molemmat kuuluvat läheisesti yhteen.

 

Herätysliikkeittemme arvokkaimpaan perintöön on kuulunut uskollisuus isien hengelliselle perinnölle.  Ne ovat tehneet suurtyön siirtämällä sukupolvelta toiselle saman kantavan ja lohduttavan uskon, johon äidit ja isät ovat turvautuneet.  Samalla ne ovat puhuneet, kuten on sanottu, kansan kieltä kansan tavalla.  Se on merkinnyt kunkin ajan ajattelutapojen ja elinolosuhteiden ottamista vakavasti.  Työmuodot, puhetapa, laulut ja kieli on ollut uudistettava uudelle sukupolvelle ymmärrettäväksi.  Vain siten voivat lapset ja lapsenlapset omaksua vanhempien ja isovanhempien perinnön.

 

Sama uusiutumisen tarve on kirkollakin, jos se haluaa säilyttää viestinsä elävänä ja koskettavana uusissa oloissa. Luterilainen perinne onkin ollut: "Ecclesia semper reformanda”, kirkon on jatkuvasti uudistuttava. Vain siten se voi olla uskollinen tehtävälleen.  Vanha saksalainen herätysliikejohtaja Zinzendorf totesi samasta asiasta näin: ”Mikään yhteisö ei voi pysyä eikä menestyä, joka omissa rajoissaan ei alituisesti osaa muuttua, mennä eteenpäin ja parantua ajanmukaiseksi”.

 

Kirkon uudistuminen voi tietenkin merkitä vain sitä, että sille annettu tehtävä toteutetaan mahdollisimman hyvin. Tehtävä on ilmaistu  vaikkapa Markuksen evankeliumin mukaisissa Jeesuksen sanoissa opetuslapsilleen: ”Menkää ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva”.  Tätä evankeliumia siitä, mitä Jeesus Kristus on tehnyt ja opettanut, apostoli sanoi  aarteeksi, kirkon tosi aarteeksi. Sen aarteen esillä pitäminen ja sen tarjoaminen,  on kirkon ja piispan tehtävä. Sitä ei tule unohtaa eikä hävetä.  Tämän aarteen hoito on annettu kirkolle ja sen palvelijoille.

 

Se kirkon ykseys, jota piispan tulee vaalia, ei ole saviastioiden ykseyttä, vaan aarteen, evankeliumin.  Hänen tehtävänsä on näyttää suuntaa sinne, missä ruokintapaikka on. Aarteesta ja armosta elävät kun hakeutuvat saman ravinnon ääreen.

 

Apostoli Paavali sanoi tästä aarteesta jotain, joka on tärkeätä muistaa. ”Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme”.   Saviastia on heikko ja hauras, se menee helposti säröille.  Se on halpa-arvoinen. Sen arvo on siinä, että siinä on sitä itseään arvokkaampi  tosi aarre.   Apostoli muistuttaa, että sananjulistajat, kirkon työntekijät, kirkko itsekin on perin juurin inhimillinen. Siinä on sitä arvottomuutta. haurautta ja vikoja, joita inhimillisyyteen kuuluu. Tämä yhteisö saa arvokkuutensa, jopa pyhyytensä siitä, että sen vaalittavana on suurin aarre, kaikkein pyhin evankeliumi.

 

Aarre on saviastioissa. Siksi tarvitaan niitä, jotka näyttävät suuntaa ja ohjaavat joukon sinne, missä eletään samasta elämän leivästä.