Puhe Elias Lönnrotin
syntymän 200-vuotisjuhlassa Sammatin kirkossa 9.4.2002
Lokakuussa vuonna 1822 asteli
maamme kansallispyhäkön, Turun tuomiokirkon syrjää nuori mies, vastikään
keväällä kaksikymmentä vuotta täyttänyt Elias Lönnrot. Hänen Turun-matkansa päämäärä ei ollut
kuitenkaan tuo kirkko, vaikka hän tulikin sittemmin likeisesti työskentelemään
sen yhteyksissä ja palvelemaan suomalaista kirkkokansaa. Lönnrotin askeleet veivät nyt Tuomiokirkon
lähimpään naapuriin, Akatemiaan, jonka opiskelijaksi hän oli kirjoittautumassa.
Tuohon lokakuiseen
ajankohtaan oli tiivistynyt suomalaisen
hengenelämän, kulttuurin historiaa runsain määrin, kun muutamaa päivää aiemmin
samaisen Turun akatemian matrikkeliin, johon Lönnrot piirsi nimensä,
ilmestyivät myös kahden muun opintojaan aloittavan merkkimiehen, nimittäin
Johan Ludvig Runebergin ja Juhana Vilhelm Snellmanin nimet. Minkään yliopistollisen vuosikurssin fuksien,
aloittajien, panos suomalaiseen hengenelämään ei varmastikaan ole ollut
lähelläkään noiden kolmen edustamaa.
Heidän saavutuksensa muistetaan vuosittain siniristilipuin kaikkialla
maassamme.
Uusien opiskelijoiden
kirjoittautuessa Akatemiaan merkittiin kirjoihin myös arvolause, arviointi
ylioppilaan opinnoista ja valmiuksista.
Lönnrotin kohdalle kirjoitettiin sanat: melioris spei, ”varsin
hyviä toiveita herättävä”. Tämä
arviointi kieli lahjakkuudesta, mutta sen takana oli myös uuttera työnteko,
vaatimattomista oloista lähteneen nuoren miehen sinnikäs puurtaminen opintiellä
ja suoranainen taistelu, melkeinpä sietämätön kamppailu köyhyyttä vastaan. Ahkeruudella ja kestävyydellä samoin kuin
ystävällisten tukijoiden myötävaikutuksella oli mahdottomalta näyttänyt
tie koulunkäynnin ja varainhankinnan
vuorotellessa kulkenut kohti korkeampia opintoja. Sinnikkyys, ahkeruus,
vaatimattomuus ja melkeinpä uskomattomalta tuntuva työteliäisyys leimasivat
hänen elämäänsä ei vain koulu- ja opiskeluvuosina vaan koko elämäntyön mitan
aina viimeisten elinvuosien ahkeroimiseen virsirunouden parissa.
Sammatin pitäjän Haarjärven
vähäisestä tuvasta, josta myöhemmin tuli Paikkarin sotilasvirkatalon torppa,
oli maailmalle lähtenyt suomalainen suurmies, josta kansamme tänään, kaksisataa
vuotta hänen syntymänsä jälkeen on kiitollinen ja jonka muistoa vietämme
suurella kunnioituksella. Elias
Lönnrotin merkitys on ollut kansallemme suuriarvoinen sen etsiessä tietään
kansakuntien joukkoon ja muodostaessaan omaa kansallista ja kulttuurista
identiteettiään. Lönnrotin elämäntyöstä
on kuitenkin löydettävissä sellaisia arvoja, jotka viitoittavat kansallemme
tietä myös tänään, aikana, joka on aivan toisenlainen kuin 1800-luvun
vuosikymmeninä, mutta jossa on löydettävissä eräitä yhteisiä piirteitä. Lönnrothin elämäntyöstä nimittäin näkyy
selvästi, mitä on kestävä ja kansan identiteettiä luova kulttuuri.
Lönnrotin, Runebergin ja
Snellmanin aloitellessa Akatemian opintojaan liehui Turussa vahva kansallisen
romantiikan henki. Toistakymmentä
vuotta aikaisemmin Suomi oli irrotettu vanhan emämaansa Ruotsin yhteydestä ja
liitetty suuriruhtinaskuntana Venäjän valtakunnan yhteyteen. Yhä useampaa mieltä askarrutti kysymys
siitä, mikä on tämän Suomi. Onko se vain eräs rajamaakunta kahden suurvallan
välissä, vain onko tällä kansalla oma identiteettinsä, josta voisi käyttää
tuota nimitystä kansa. Suomalaisten oma
kieli oli silloin se, minkä ympärille omaa identiteettiä ryhdyttiin
rakentamaan, tosin monien vaikeuksien ja selkkausten kautta. Juuri vuonna 1822 poliittiset kuohut löivät
korkealle, kun suomenkielen aseman kohentamista vaatinut akatemian historian
dosentti Adolf Ivar Arwidsson joutui
siirtymään pois maasta ja jatkamaan työtään historian, kielen ja kirjallisuuden
parissa naapurimaassa Ruotsissa.
Eräässä mielessä Arwidssonin
ja hänen aikalaistensa työtä jatkoivat sitten seuraavan ikäpolven miehet, Runeberg, Snellman ja
Lönnrot. He olivat rakentamassa sitä
kansallisen kulttuurin perustusta, jolle sittemmin saattoi pohjautua 19. vuosisadan
kansallinen herääminen, suomalaisen tietoisuuden synty, mikä johti sitten
siihen, että suomalaisuus tajuttiin omaksi arvokkaaksi kansallisuudeksi ja
Suomi nousi kansakuntien joukkoon. Kaksituhattaluvulla, jolloin Euroopassa
valitsee toisenlainen, yhdentymiseen suuntautuva kehitys, kysellään jälleen,
mitä on kansallisuus, mitä sen kulttuuri ja mitä siinä sellaista, joka on
kestävää, arvokasta ja säilytettävää.
Niin, mitä on kulttuuri, miten
se on ymmärrettävä? Millainen on
kulttuuri-ihminen ja millainen kulttuurikansa?
Lönnrotin elämäntyö valaisee selkeästi näitä kysymyksiä ja on
vahvistanut suomalaista identiteettiä nimenomaan kristillisen
kulttuurikäsityksen osalta.
Kristillisen ihmiskuvan
perusainekset löytyvät jo Raamatun ensi lehdiltä, luomiskertomuksesta. Siinä ihminen asetetaan paikalleen kolmen
suhteen avulla. Ihminen itsessään ei ole juuri mitään, hän tulee ihmiseksi
ollessaan suhteessa toisiin.
Jumala loi ihmisen omaksi
kuvakseen. Tämä on kristillisen
ihmiskäsityksen peruskuva. Ihminen on Jumalan
kuva. Tämä usein vaikeasti ymmärrettävä
ilmaisu sisältää ajatuksen ihmisen erikoisasemasta maailmassa. Tässä hän siis poikkeaa muista olennoista
esimerkiksi eläimistä Hänet on luotu
vuoropuheluun ja yhteyteen koko maailman Luojan kanssa. Hän on Jumalan keskustelukumppani. Hän on vastuullinen Jumalan edessä, mistä
ihmisen sisimmässä oleva käsitys oikeasta ja väärästä on yksi osoitus. Tästä ensimmäisestä perussuhteesta,
suhteesta Jumalaan, löytyy elämän tarkoituksen avain. Siitä aukeaa niin ihmisen
eettinen vastuullisuus kuin hänen oman elämänsä mielekkyys.
Ihmisen ei ollut hyvä olla
yksin. Paratiisi tuntui kolkolta ilman
kumppania. Raamatun kertomus Adamista
ja Eevasta ei kuvaa ainoastaan miehen ja naisen kumppanuutta ja yhdenvertaisuutta,
vaan myös ihmisen ja toisen ihmisen.
Ihmiseksi voi kasvaa ja ihmisenä elää vain vuorovaikutuksessa toisten
kanssa. Toinen ihmisen perussuhde on
suhde toisiin ihmisiin, jota varten
ihmisessä on tarve rakastaa ja tulla rakastetuksi, välittää ja tulla huomatuksi,
kantaa vastuuta toisista ja tulla itse hyväksytyksi.
Kolmas suhde on ihmisen ja
luonnon välinen. Ihmisen tehtäväksi
annettiin viljellä maata ja muuta luomakuntaa. Hän käyttää sitä hyväkseen,
muokkaa ja muuttaa. Hän tekee sen elääkseen
mutta myös ilokseen ja mielensä virkistykseksi. Hän ottaa luonnon voimia käyttöönsä kulkeakseen ilmassa tai
vetten päällä. Hän tutkii niin avaruuden ihmeitä kuin aineen ytimiä. Hänen
tarkoituksenaan on harjoittaa viljelyä eli kulttuuria myös henkisellä tasolla,
ilokseen, sielunsa ravinnoksi ja mielensä virkistykseksi. Samalla kun ihminen sai tehtäväkseen
viljellä, hänen osalleen annettiin myös varjella luomakuntaa, pitää siitä
huolta, säilyttää sen elinkelpoisuus, suojella sitä.
Ihmisen perustehtävät löytyvät
siis näistä kolmesta perussuhteesta.
Yksi on viljely ja varjelu eli kulttuuri. On huomattava, että se sama sana, josta kulttuuri tulee,
merkitsee juuri viljelyä. Se on sekä
maan, luonnon ja sen mahdollisuuksien hyväksikäyttöä, mutta samalla hengen
viljelyä. Se on ihmisen henkisten
mahdollisuuksien jalostamista ja kehittämistä ihmisen iloksi, huviksi ja sielun
ravinnoksi.
Lönnrotin työ oli
kulttuurityötä jos mikä. Kun kulttuurin
kolme perusjalkaa ovat tiede, taide ja uskonto, niin juuri Elias Lönnrotilla on
meidän suurmiehistämme tämä kolminaisuus ehkäpä kaikkein tasapainoisimmassa
suhteessa. Hänen panoksensa tieteen ja taiteen alalla lomittuivat toisiinsa.
Se, että hän keräsi, muokkasi ja julkaisi kansanrunoutemme unohtumassa olevat
aarteet, palveli sekä tiedettä että taidetta.
Suomen kielen ja kirjallisuuden professorina hän loi pohjaa oman
kielemme kehittymiselle entistä selvemmin
tämän kansan omaksi kulttuurikieleksi. Silmämääräkseen hän ilmaisi
useaan kertaan tämän kansan, nimenomaan rahvaan palvelemisen. Sellainen palvelijan rooli sopi Sammatin
torpan vaatimattomalle miehelle, olkoonkin, että hän oli kohonnut kansakunnan
tunnetuimpien miesten joukkoon, arvostettuun professorin virkaan ja jo
eläessään kansalliseksi suurmieheksi. Ei vain lääkärinä, vaan rahvaan
puolustajana kieli- ja kansallisuusasioissa hän oli lähimmäistensä tukija,
puolestapuhuja, auttaja ja palvelija.
Etenkin kielikysymys oli
hänestä asia, jonka kautta suomalaisen kansanmiehen ja –naisen asemaa oli uudistettava. Puolustaessaan yhteisen rahvaan asemaa ja etuja hän saattoi
esiintyä varsin kovasanaisesti ja lempeänä tunnettu mies käytti jyrkkiäkin
ilmaisuja. Turussa vuonna 1864
Porthanin patsaan paljastuspuheessa hän asettui voimallisesti suomalaisen
kansan aseman parantamisen puolelle ja totesi näin: ”Tyhjiä ainaki näyttää minusta kaikki puheet
Suomen yhteisestä kansanhengestä olevan niinkauvan kuin moninkerroin
suuremmalla osalla maamme asukkaista kielensä suhteen ei ole samoja etuja ja
oikeuksia, kuin sillä toisella paljon pienemmällä osalla, ja niinkauvan, kun se
pienempi osa vielä häpeeki Suomen nimeä, jota sentähden monin paikoin käyttääki
haukkuma-nimeksi, sillä itseki todistaen, ei tahtovansa Suomalaisten lukuun
kuulua”.
Jätettyään vuonna 1862
täysinpalvelleena, emerituksena, professorinvirkansa, Lönnrotille aukeni uusi
tehtäväkenttä, jota hän viljeli uutteruudella elämänsä loppuun saakka. Se oli
suomalaisen kirkkokansan palveleminen virsikirjatyössä. Hän oli jo aiemmin esittänyt arvostelua
vanhaa virsikirjaa kohtaan ja hahmotellut
ja sen uudistusperiaatteita. Nyt hänet vuonna 1863 kutsuttiin
lisäjäseneksi virsikirjakomiteaan, jonka tehtävänä oli laatia ehdotus uudeksi
suomalaiseksi virsikirjaksi entisen, vuoden 1701 Vanhan virsikirjan tilalle.
Niin Lönnrotin elämäkerran tekijä Aarne Anttila kuin virsitutkijatkin
ovat yksimielisesti todenneet Lönnrotin panoksen tässä työssä olleen suurempi
kuin kenenkään muun. Hän alkoi heti
julkaista sekä lehdissä että erityisinä virsikokoelmina uusia virsiä, joita hän
oli itse sepittänyt ja myös vanhoja
virsiä, joita hän oli kielellisesti
uudistanut. Vuonna 1865 hän julkaisi kokoelman ”Vanhoja ja uusia
virsiä”, jossa oli lähes sata virsiehdotusta. Sittemmin hän julkaisi vielä useita omia kokoelmia ja komitean
ehdotuksesta, johon hän oli ollut tyytymätön, hän julkaisi oman laitoksensa
1872 ”Suomalainen virsikirja väliaikaiseksi tarpeeksi”. Tämä kokoelma
olikin merkittävänä pohjana uuden virsikirjan tullessa hyväksytyksi kaksi
vuotta Lönnrotin kuoleman jälkeen vuonna 1886.
Virsityössään Lönnrot oli
tietysti oman aikansa lapsi. Sen
aikaiset käsitykset runoudesta poikkesivat myöhäisemmistä ja siten Lönnrotinkin
virsiä on myöhemmin runoasultaan paljonkin korjailtu. Hänen omia virsirunojaan on luonnehdittu hänen elämäkerrassaan
mm. näin: ”Lönnrotin omat virret eivät ole erityisen runollisia eivätkä
poljennoltaan luistaviakaan, mutta ne ovat hartaita, koruttomia ja
yksinkertaisimmankin sanankuulijan tajuttavia”
Hänen työnsä vanhojen virsien ja käännösvirsien korjailussa oli valtavan
suuri ja työläs urakka. Hänen
työmääräänsä ei voi kuin ihailla.
Ovatpa hänen omat virtensäkin olleet meidän virsikirjojemme suurinta
aarteistoa, eräät kaikkein rakkaimmista ovat tulkinneet suomalaisen kansan
tuntoja vuosikymmenestä toiseen. Vielä
nykyisessä uusimmassakin virsikirjassamme on kymmenkunta Lönnrotin omaa virttä
ja useita kymmeniä hänen suomentamiaan.
Kukapa ei tuntisi sellaisia Lönnrotin virsiklassikkoja kuin
loppiaisvirsi ”Tähti taivahinen kerran tietäjiä itämaan” tai
kärsimysaikaan liittyvä ”Oi Jeesus lähde autuuden, mun elämäni
iäinen, sä kärsit ristinkuoleman mun edestäni katkeran”. Tai ”Autuas ken
sydämensä antaa Herran kätehen”.
Elämänsä ehtoolla, viimeisenä
työnään Elias Lönnrot muokkaili ja korjaili sanamuotoja virressä ”Jeesus
parhain ystäväni, jonk’ ei ole vertaista”.
Näissä virsitehtävissään hän tuli nostaneeksi elämäntyönsä aikaisempien
saavutusten rinnalle suomalaisen kulttuurin kolmannen perustekijän,
kristillisen uskon. Luottamus Jumalaan,
kansojen kaitsijaan ja Vapahtajaan, joka toi Jumalan rakkauden ja toivon aivan
ihmisen lähelle, koettavaksi ja uskottavaksi, merkitsi tälle kansalle
vahvuutta, joka auttoi kestämään niin vaaran kuin vaikeuksienkin vuosina. Tasan
kaksi vuosisataa sitten syntynyt Paikkarin torpan suuri poika on siten jättänyt
meillekin perinnön, joka muistuttaa uskon ja uskonnon merkityksestä
kestävän hengenviljelyn olennaisena osana.
Tieto ja taito tarvitsevat rinnalleen arvot. Kansa, joka tietää mikä on pyhää ja jolla on pyhiä arvoja voi
olla kestävä kansa myös osana suurta kansojen merta. Siitä muistuttaa vaikkapa Lönnrotin Isänmaan virsi:
”On ilman Herraa turvamme
hiekalle rakennettu
vaan Jumala on linnamme
vankasti perustettu.
Kun Herra kansan vahvistaa,
se siunausta jakaa saa
maailman ääriin asti,
maailman ääriin asti.”