Jukka Paarma

 

Jokainen voi olla käsi johon tarttua ja olka johon nojata

 

Saarna ekumeenisessa jumalanpalveluksessa Kirkko Suomessa 850 vuotta

ja valtakunnallisessa Aasian katastrofin uhrien muistotilaisuudessa

Turun tuomiokirkossa 6.1.2005

 

 

Jeesus Kristus on sama, eilen, tänään ja ikuisesti” (Hepr. 13:8 )

 

Aina vuoden vaihtuessa, kun vanha jää taakse ja katseet suunnataan tulevaan, on kirkon jumalanpalvelusten teemana ja tunnuslauseena tämä Heprealaiskirjeen sana. Tunnuksena se oli nytkin vuoden vaihtuessa, vaikka tunnelmat ja ajatukset olivat tavallisuudesta poikkeavat. Myös tänään, loppiaisena, tässä muistojumalanpalveluksessa tahdomme toistaa saman tunnuslauseen. Jeesus Kristus on sama, eilen, tänään ja ikuisesti.

 

Tätä loppiaisen jumalanpalvelusta on valmisteltu tavallista pidempään. Jo aikaisin syksyllä päiväkerholapset ohjaajineen tutkistelivat evankeliumitekstiä idän tietäjistä ja laativat saarnaajalle kysymyksiä tietäjien ihmeellisen matkan yksityiskohdista. Musiikin tekijät harjoittelivat ja vieraille kotimaasta ja ulkomailta lähetettiin hyvissä ajoin kutsu. Olihan loppiaisen pyhä samalla Suomen kirkkojen 850-vuotisen historian juhlavuoden alku.

 

Kukaan ei voinut arvata, että tätä juhlaa vietetäänkin toisenlaisissa tunnelmissa.  Ei kirkko vietä iloista juhlaa silloin kun kansamme suree.  Emme me muistele kirkkojemme vaiheita ja saavutuksia, kun sydämemme itkee onnettomuuden uhrien muistolle ja mielemme täyttää miljoonien omaisensa, kotinsa tai tulevaisuuden toivonsa menettäneiden kohtalo.

 

Havahduimme taas huomaamaan, että elämässä eivät läheskään aina asiat mene meidän suunnitelmiemme mukaan. On suurempia voimia, jotka määräävät.  Nyt puuttuivat luonnon voimat kauhistuttavalla tavalla ihmisten ja kansojen elämään. Intian valtameren hyökyaallot ovat tuhovoimallaan kouraisseet elämäämme täällä kaukaisessa Suomessakin.

 

On ymmärrettävää, että suru ja kauhu mykistävät. Sanoja ei löydy ilmaisemaan, mitä mielessä liikkuu tai joilla lohduttaisi.  Ja sitten kun ensimmäiset lauseet tulevat mieleen, ne usein alkavat sanalla miksi.  Me kyselemme miksi, vaikka tiedämmekin jo, että useimmat niistä miksi kysymyksistä jäävät vastausta vaille. Ahdistuneen kysymyksen sisällä on joskus myös syytös. Miksi apu ei tavoittanut?  Miksi Jumala sallii?

 

Joku on tuntenut, että usko Jumalaan on pahasti horjunut tai ainakin joutunut koetukselle. On myös käynyt aivan päinvastoin. Kun ihmisten apu ei tuonut pelastusta ja kun toisten osanotto ja sanat eivät tuo lohdutusta, on turvapaikkaa ja tukea etsitty sittenkin Jumalan luota.  Monen rukous on ollut sanaton tai vain avuton soperrus, monella taas kynttilän sytyttäminen ja sen liekkiin katsominen. Joillekin on palautunut mieleen tuttu jae Raamatusta, virren siru tai laulun säe. Vaikkapa se katkelma tutusta laulusta, joka oli jonkun surevan mielessä: ”Nyt on pyyntöni vain: pidä minusta kiinni, kunnes kasvosi nään.”

 

Rukoustemme Jumala ei ole sama kuin kohtalon sormi tai sattuma. Ei myöskään meidän ajatustemme tai toiveidemme toteuttaja.  Kaikkein vaikeinta on uskoa Jumalaan, jos teemme hänestä liian pienen, sellaisen jota me itse pystyisimme hallitsemaan.  Mikä olisi sellainen Jumala, jonka kaikki teot ja olemuksen pystyisimme määrittelemään ihmisen mittapuilla, matemaattisesti ja loogisesti?  Hän olisi ihmisen mittainen, jotain tähän maailmaan ja sen lainalaisuuksiin kuuluvaa.  Mutta ei Jumala.

 

Raamatun ilmoittama Jumala taasen sanoo näin: ”Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra.  Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella.” (Jes.55:8-9). Siksi me joudumme olemaan joskus ymmällämme ja vaiti, vastaamattomien kysymystemme kanssa.

 

Viime päivinä ovat kirkot tarjonneet paikan hiljentymiselle ja rukoukselle, niin yhteiselle kuin yksityisellekin itkulle ja surulle. Sieltä on varmasti haluttu löytää myös se, mitä itkun jälkeen tarvitaan - lohdutusta ja toivoa.  Itkulla on aikansa, surun aika jatkuu pidempään ja monet vastaamattomat kysymykset eivät ehkä jätä meitä koskaan tämän elämän aikana.  Ensimmäisen lohdun voi antaa se, että surevalla on vierellään toinen, jonka kanssa voi jakaa sen, mikä täyttää mielen. 

 

Nyt jos koskaan tarvitaan lähimmäisyyttä. Se, jolla on vaikeata tarvitsee rinnalleen toisen, jolla ei ehkä ole sanoja, mutta käsi johon tarttua ja olka johon nojata. Tällainen lähimmäinen voi ja kykenee olemaan meistä jokainen.

 

Kirkonkin tehtävänä on surra surevien kanssa. Yhä useampi kyselee kuitenkin, minkä varassa jaksamme tästä eteenpäin. sillä paras lohdutus voi olla, jos löytyy toivo, jonka avulla huomispäivä olisi kirkkaampi kuin tämä. Siksi täällä kirkossa ovat mukana myös lapset, jotka jakavat meille täältä kirkosta pois lähtiessämme itse valmistamiaan siunauskortteja. He tulivat tänne loppiaiskulkueena kantaen mukanaan sateenkaaren toivon värejä. He kulkivat seuraten tähteä samoin kuin Itämaan tietäjät, jotka tähden johdolla etsivät tietään seimen lapsen luo.

 

Uuden testamentin kertomus Itämaan tietäjistä on ruokkinut aikojen saatossa taiteilijoiden mielikuvitusta. Maalauksissa tietäjät on kuvattu paitsi oppineiksi tiedemiehiksi myös itäisten maiden hallitsijoiksi. Kuvat ovat kertoneet, mikä on tämän tapahtuman sanoma.  Jumalan pojan syntyminen ihmiseksi oli ihme, mysteeri, jota aikansa oppineimpienkin piti lähestyä hämmästellen ja Jumalan tekoja ylistäen. Maailman Vapahtajan syntyminen köyhän puusepän perheeseen vaatimattomassa eläinten suojassa oli tapaus, joka sai kuninkaatkin kumartamaan.

 

Toisinaan heidät on kuvattu myös eri maanosien edustajiksi. Yksi on näöltään länsimaalainen, toinen aasialainen ja kolmas ihonväriltäänkin erottuva afrikkalainen. Viesti on selvä. Jeesuksen seimen äärelle tulivat niin rikkaat ja oppineet tietäjät kuin köyhät paimenet, betlehemiläiset yhtä hyvin kuin kaikkien kansojen edustajat.  Vapahtaja, Kristus oli syntynyt koko maailmaa, kaikkia kansoja varten.

 

Kukaan heistä ei silloin varmaan ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut ja miksi. Myöhemmin ehkä, niin kuin mekin. Tiedämme mitä seimen lapsesta tuli, tiedämme kärsimyksen, ristin ja ylösnousemuksen.

 

Kirkon aarre on ollut maassamme jo 850 vuoden ajan sanoma Jeesuksesta Kristuksesta.  Kun ihmisen tarjoama lohdutus tai kirkon vastaukset eivät riitä, se voi viitata Vapahtajaan, syntien anteeksiantajaan ja kuoleman voittajaan. Se on toivon sanoma iankaikkisesta elämästä ja jälleennäkemisestä poisnukkuneiden rakkaiden kanssa.

 

Tämän sanoman valossa ymmärrämme, mitä jo profeetta oli sanonut Kristuksen syntymästä: ”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon, niille jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus” (Jes.9:1).

 

Tuskan pimeyden keskellä, kuoleman varjon maassa on valo.  Kun olemme sytyttäneet omaistemme haudoille vastikään muistokynttilän, kun teemme sen kotona rakkaittemme kuvan ääressä, tai, niin kuin niin monet ovat tehneet, kirkon kynttelikköön, emme elä vain muistoissa. Emme tee sitä vain muistaaksemme. Kynttilässä on liekki, siinä on pieni valo. Katso sitä kynttilän valoa joka kertoo: Kristus on maailman valo, elämän antaja, kuoleman voittaja, joka sanoi: ”Joka uskoo minuun saa elää, vaikka kuoleekin”.

 

Tämä Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti.