Juhlapuhe
Maskun maamiesseuran 125-vuotisjuhlassa 3.11.2002
Varsinaissuomalaisesta
talonpojasta kerrotaan, kuinka hän toisaalta tunnustaa saaneensa ratkaisevan avun
maan viljelemisessä ja viljan kasvussa Taivaalliselta Isältään, mutta toisaalta
ei voi olla tuntematta syvää mielihyvää ajatellessaan nimenomaan omaa
panostaan. ”Olisittepa nähneet miltä täällä näytti, kun kaikki oli vain Herran
hoidossa”. Varsinaissuomalainen
itsetunto ja nöyrä luottamus Jumalan apuun yhdistyivät, kuten tämän seudun
perinteeseen kuuluu.
Maata viljelevä väki on kautta
aikojen elänyt sillä tavalla lähellä luontoa ja Luojan töitä, että se on
läheisesti tuntenut ja tajunnut Luojansa ja ihmisen yhteistyön
merkityksen. Nykypäivinä on monin
paikoin otettu käyttöön välillä jo unohduksessa ollut tapa siunata kylvö. Maamies on kylvänyt ja kyntänyt, mutta
samalla pannut kätensä ristiin pyytäen suotuisia ilmoja maan kasvulle. Kirkkorukouksessamme pyydetään Jumalalta
”Anna maan kasvulle suotuisat ilmat”.
Elonkorjuun aikana ja sen
jälkeen on pidetty elojuhlat, jumalanpalvelukset ja kiitosrukoukset siitä, mitä
sadonkorjuun merkeissä on saatu. Kun
viime elokuussa vierailin Armeniassa sikäläisen kirkon vieraana, huomasin
joutuneeni mukaan yhteen kaikkein merkittävimmistä kirkkovuoden juhlista. Oli elonkorjuun kiitosjuhla. Maan tärkeimmän tuotteen viiniköynnöksen
ensi sato oli kypsynyt. Se siunattiin
kiitoksen kanssa suuren väkijoukon läsnä ollessa sekä maan pääkatedraalin
jumalanpalveluksessa että maaseudun pikkukirkoissa. Naapurimaassamme Venäjällä omenasadon korjuu merkitsee suurta
kirkkojuhlaa, jossa rukous, kiitos muistetaan osoittaa Hänelle, joka on antanut
suotuisat ilmat.
Oman maamme käytännössä neljästä
hallituksen julistamasta rukouspäivästä viimeisin vietetään syksyllä
sadonkorjuun jälkeen. Sen aiheena on aina ollut kiitos.
Kristitty maanviljelijä on aina
tiennyt, että maan kasvu, suotuisat ilmat ja laihon kypsyminen ei ole ihmisen kädessä
vaan paljon suuremmassa. Kuitenkin hän
on aina osannut teroittaa viikatteensa ja auransa, on pitänyt koneensa kunnossa
ja noussut kylvö- ja kyntöaikoina niin kuin elonkorjuun päivinäkin varhain
aamulla ahkeraan työhön tietäen pellon kasvun ja hyvinvoinnin paranevan ahkeran
isännän ja emännän tilalla.
Tätä Luojan työtoveruutta on
varmastikin korostanut toisaalta luterilainen työn arvostus, työn pyhyyden
korostus, toisaalta etenkin Raamatun alkulehtien ilmaisema ihmisen tehtävä
viljellä ja varjella luomakuntaa. Hyvin
hoidettu maatalous on maassamme aina ymmärretty sekä viljelemiseksi että
varjelemiseksi. Se on ollut maan hyödyksi käyttöä ihmisen elannoksi, mutta samalla vastuullista luonnon
hoitamista ja luonnon oman hyvinvoinnin varjelemista. Vasta viime aikoina, jolloin ylenmääräinen tehokkuuden vaatimus
on tuonut kuvaan menetelmiä, joilla luonnon varastosta yritetään ulosmitata
enemmän kuin mitä sieltä kohtuudella voidaan saada, on asettanut suuria
kysymysmerkkejä siihen, ollaanko yhä
vielä vastuullisella varjelemisen tiellä.
Maanviljelys on siis
muuttunut. Eikä vain maan
viljeleminen. Koko maatalouselinkeino
tai pitäisi kai sanoa maaseutu on ollut viime vuosina syvien muutosten
kourissa. Uudet haasteet ja tehtävät,
suuri epävarmuus tulevaisuuden edessä ja myös turhautuminen ovat luoneet
synkkiä pilviä maaseudun ihmisten elämään. Monet ovat kokeneet käyvänsä
eloonjäämiskamppailua, jotkut ovat
ripustaneet työrukkasensa ja välineensä naulaan, vaihtaneet alaa ja maisemaa.
Euroopan yhteinen maatalouspolitiikka
on aiheuttanut tuskanhikeä monille maaseudun ja maatalouden ihmisille ja
perheille. Tiedämme, että maaseudun
asemasta tulevaisuuden Suomessa esiintyy erilaisia poliittisia näkemyksiä. Kirkkomme on tahtonut asettua selkeästi
maaseudun ihmisten puolelle. Olemme kritisoineet palvelujen vähentämistä ja
elinolosuhteiden heikentämistä omassa maassa tehdyillä päätöksillä. Epävarmuuden lisääntyminen luo pahoinvointia
perheisiin. Se taas heijastuu hyvin helposti nuorten ja lasten
oirehtimisena.
Kirkkomme on tahtonut kehittää
toimintojaan viime aikoina niin, että sen palvelut voitaisiin taata myös
harvaanasutuilla seuduilla ja että maaseudun seurakuntien elinmahdollisuudet yhteistyön
ja tukitoimien avulla taattaisiin. Kirkkohallitus asetti vuosi sitten erityisen
maaseutupoliittisen neuvotteluryhmän, jonka tarkoitukseksi määriteltiin paitsi
kehittää kirkon omia toimia maaseudun ihmisten ja elinolojen hyväksi, myös
toimia keskustelukumppanina valtioneuvoston ja
sen asettaman Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän (YTR) kanssa.
Tämän hetken yhteiskunnallisista
ongelmista onkin - perheiden
hyvinvoinnin kysymysten ohella - yksi
tärkeimpiä muuttoliike, joka lujalla kouralla ravistelee eräitä osia maaseutua.
Muuttoliike on tuonut mukanaan monia huolestuttavia ilmiöitä.
Olemme seuranneet huolestuneina
kiihtyvän muuttoliikkeen kielteisiä vaikutuksia. Sellaisia ovat olleet muun muassa yhteiskunnan toimivuuden ja sen
palveluiden heikkeneminen. Ne ovat
tietenkin vaikuttaneet varsin suoraviivaisesti ihmisten sekä aineelliseen että
henkiseen, mutta myös hengelliseen hyvinvointiin. Muuttotappioalueelle on levinnyt paikoin pessimistinen, joskus
jopa perään antamisen mieli.
Maaseutuasukkaiden yhteisöllisyys, oman työn arvostaminen ja sen
inhimillisen näköalan korostaminen, että koko Suomi olisi pidettävä asuttuna,
voivat rohkaista toimintaan, jossa väistämättömältä näyttävä asutuskeskuksiin pakenemisen suunta
voitaisiin kääntää tai ainakin osittain
torjua.
On huomattava, että
muuttoliikkeen vaikutusalue on monitahoinen.
Useimmiten kiinnitetään huomiota muuttotappioalueelle, missä
muuttoliikkeestä aiheutuvat syy- ja seuraussuhteet useimmiten näyttäytyvätkin
kaikkein selvimpinä.
Muuttovoittoalueen kunnat,
asuma-alueet ja siellä ennestään olevat ja sinne tungeksivat uudet ihmiset ovat
niinikään juuri muuttamisesta aiheutuvien usein negatiivisten muutosten
kohteena. Jos toisaalla yhteiskunnan palvelut, työpaikat,
koulutusmahdollisuudet huimasti vähenevät ja luovat todella voimakasta
tappiomielialaa, on toisaalla palvelujen
kysyntä, asuntopula ym. niin vaikeita ongelmia, että sosiaalinen
pahoinvointi usein jopa keskittyy muuttovoittoalueille.
Kuva, etenkään kuva voittajista
ja häviäjistä ei tietenkään ole yksi- eikä kaksiulotteinen. Eri alueilla ilmenevät plussat ja miinukset
saattavat hyvinkin muuttua päinvastaisiksi, kun ajatellaan vaikutuksia lyhyellä
tai pitkällä tähtäyksellä.
Kirkon erityinen huoli ja
kutsumus on ollut huolehtia muuttoliikkeen kourissa elävien ihmisten asioista.
Jokaisen muuttotapahtuman taustalta löytyy syviä ihmisen ja perheen
elämäntilanteeseen liittyviä vaiheita, päätöksiä, sopeutumisia ja
sopeutumattomuuksia. Ei vain aineellinen vaan myös henkinen kestävyys ja
hyvinvointi on usein kovilla. Kirkon
työn sekä hengellinen että diakoninen tarve näyttäytyy usein suurimpana
syrjäisimmillä seuduilla mutta myös suurimpien asutuskeskusten liepeillä
kasvavilla uusilla asuntoalueilla, joissa
juuriltaan irti reväistyjen ihmisten on etsittävä oma uusi
kasvualustansa vieraasta maaperästä ja ilman lähiyhteisön kannustavaa ja
auttavaa tukea. Muuttoliikkeen saldona
onkin usein liian suuri joukko
juurettomia ihmisiä, joiden elämänhallinta joutuu toisinaan liiankin kovalle koetukselle.
Kirkossamme on koetettu kantaa
vastuuta muuttoliikkeen seurauksista
kärsivistä ihmisistä. Seurakuntatyötä
taloudellisesti heikkenevillä alueilla on tuettu kirkon yhteisin varoin, toisin
sanoen rikkaimpien seurakuntien Kirkon keskusrahastoon maksamin osuuksin,
joista Kirkkohallitus on vuosittain jakanut
niin palkkaukseen, toimintaan kuin investointeihin avustuksia, jotta
seurakunta voisi toimia sielläkin, mistä muita palveluita on viety kiihtyvällä
tahdilla pois. Seurakunnat ovat
avanneet uusia työmuotoja, apua on annettu velkaneuvonnan, tukihenkilöiden,
ruokapankkien ja taloudellisen ensiavun muodossa.
Kirkon työn kannalta yhtä
haasteellisia ovat muuttovoittoalueet.
Juuriltaan irrotetut ihmiset ovat herkimpiä katkomaan siteensä myös kotien
ja kasvuympäristön hengelliseen perintöön.
Yhteisön tuen ja totuttujen elämänmuotojen hävitessä, myös hengellinen
irrallisuus valtaa helposti mielialat.
Muun muassa eräiden
pääkaupunkiseudun alueiden ennätysmäisen alhaiset kirkkoon kuulumisluvut kertovat
siitä, missä seurakuntatoiminnan,
kristillisen kasvatuksen ja evankelioimisen suurimmat haasteet tällä hetkellä
ovat.
On kuitenkin muistettava, että
muuttoliikkeen seurauksissa ei ole kyse yksi- eikä kaksi- eikä edes
kolmiulotteisesta ilmiöstä. Kaikki
lähiöt eivät tietenkään ole ruuhkaisia ja sosiaalisesti ongelmaisia. Maaseutu ei ole vain luusereiden. Kuva on paljon moniulotteisempi.
Maaseutukin jakautuu hyvä- ja
heikompiosaisiin. Tänä syksynä ilmestynyt Stakesin tutkimus kertoo, että maaseutu jakautuu.
Kasvukeskusten liepeillä olevissa maalaiskunnissa voidaan hyvin, jopa paremmin
kuin kasvukeskuksissa. Palvelut
toimivat, tyytyväisyys on yleensä hyvää luokkaa. Harvaanasutuilla seuduilla
olosuhteet heikkenevät ja epätoivo ja pahoinvointi lisääntyvät.. Selvillä
muuttotappioalueilla on kuva paikoitellen lohduton. Luottamus valtakunnan
päättäjiin on siellä lievästi sanottuna alamaissa.
Useimmiten ihmiset muuttavat
paikkakuntaa lisätäkseen omaa ja perheensä hyvinvointia. Tämä lisäys
voi olla tulojen suurenemista, työpaikkojen varmistamista tai vaikkapa
lasten koulutusmahdollisuuksien varmistamista. Yleensä korkea hyvinvointi vähentää muuttohalukkuutta ja matala
hyvinvointi lisää sitä.
Vaikka muutto yleensä tapahtuu
pyrkimyksenä parempaan elämään, se käytännössä usein heikentää sitä. Tutkimusten mukaan kestää vuosia, ennen kuin
paikkakuntaa vaihtaneet pystyvät sosiaaliseen osallistumiseen kanta-asukkaiden
tavoin. Uusi sosiaalinen kiinnittyminen
on hidas prosessi ja kuitenkin vanhat sosiaaliset siteet ovat muutoin johdosta
usein hyvin nopeasti katkenneet.
Muuttoliikkeen inhimillinen maksu onkin sosiaalisten siteiden
katkeaminen. Ajatellaanpa vaikka sitä, mitä se merkitsee lapsille Ei vain tutut ystävät, vaan myös kasvattava
ja varjeleva ympäristö. naapuruus- ja sukulaisuussuhteineen, mummoineen ja
pappoineen jää kauas. Niin vanhemmat kuin nuoretkin ovat aikaisempaa
irrallisempia.
Monet viimeaikaiset ilmiöt maassamme kertovat siitä, että tässä
hyvinvointivaltiossa ei niin kovin paljon voidakaan hyvin. Lasten, nuorten ja
aikuistenkin keskuudessa on paljon pahoinvointia. Juuriltaan irtaantuneet ovat elämän tuulten heiteltävinä. Ajattelen, että elinvoimainen maaseutu, joka
tarjoaa elämisen mahdollisuuksia, yrittämiselle tilaa, peruselinkeinojen
arvostamista ja uskoa tulevaisuuteen on asia jonka puolesta kannattaa ei vain
puhua vaan ponnistella.
Perusturvallisuudesta nousee tulevaisuudenusko, joka synnyttää
innovaatioita, tapoja sopeutua välttämättömään rakennemuutokseen, mutta ei vain
sopeutua vaan myös ohjata sitä oman yrittämisen ja yhteistoiminnan avulla
inhimilliseen, maaseudun ihmisiä ja perheitä arvostavaan suuntaan.
Maamiesseuran toiminta on tätä
peruselinkeinojen arvostamista ja tulevaisuudenuskon ylläpitämistä. Mutta sitä ovat kevätkylvöjen ja elonkorjuun
kiitosjuhlatkin. Luottamus Jumalan työtoveruuteen ja kumppanuuteen on
vahvistanut myös tulevaisuuden uskoa. Hän, joka on hoitanut, on auttajamme,
niin hyvinä kuin pahoina päivinä. Sen ovat isämme ja äitimme tunteneet niin kiittäessään
runsaasta sadosta kuin hiljentyessään Kaikkivaltiaan edessä koettelemusten
päivinä. Hän on antanut leivän, myös uskon ja toivon sekä rakkauden, joka on
ilmennyt yhteisöissämme vastuuta ja huolenpitoa naapureistakin ylläpitävänä
yhteisöllisyytenä.
Viittasin alussa vanhaan
kirkkorukoukseen maan kasvulle suotuisista ilmoista. Uudessa
jumalanpalvelusjärjestyksessämme on useampiakin rukouksia. jotka liittyvät
maaseudun elämään, maanviljelykseen ja modernilla tavalla nivovat nämä
elämänalueet ihmiselämän kokonaisuuteen sekä vastuuseen toinen toisistamme. Voisin myös päättää puheenvuoroni
viittaamalla tällaiseen rukoukseen. Siinä ilmaistaan modernimmalla tavalla
kristillinen näkemys Luojan ja viljelijän yhteistyöstä: ” Sinä Luojamme,
olet kaiken hyvän lahjoittaja. Olet
antanut meille maan, joka tuottaa satoa ravinnoksemme. Olet antanut taidon viljellä sitä ja olla
osallisena luomisen työssä. Siunaa
viljelijää, joka kylvää peltoon siemenen.
Anna hänelle voimaa työhön ja toivoa vaikeuksien keskelle. Anna hänelle sadonkorjuun ilo ja toimeentulo
työstään. Anna sadon riittää kaikille
maailman nälkäisille.”