Jukka Paarma

 

Seurakunnallista elämää Maskun Hemmingin aikana

 

Esitelmä Hemminki Maskulaisen virsikirjan 400-vuotisjuhlaseminaarissa Turussa 20.5.2005

 


 

Kesäkuun 19. päivän aamu vuonna 1593 oli Maskun pappilassa  tavallisuudesta poikkeava.  Jo aamuyöstä sonnustautui kirkkoherra Hemminki eli juhlallisemmin Hemmingius Henrici papinpukuunsa, valjasti hevosensa ja hy­västeltyään vaimonsa lähti ajamaan kohti Turkua. Siellä olikin tänä päivänä vilkasta menoa. Edellisinä päivinä alkaneet markkinat jatkuivat, kaupungin tori ja joen rantamat olivat täynnä sisämaan pitäjistä sekä saaristosta tullutta markkinaväkeä ja turkulaisia porvareita, myyjiä ja ostajia.

 

Markkinoiden vuoksi ei Hemminki kuitenkaan Turkuun lähtenyt. Syyn paljasti Tuomiokirkon portailla ja sen edustalla tungeksiva sankka pappien joukko. Niin suurta pappien määrää eivät turkulaiset liene aikaisemmin nähneet yhtä aikaa koolla. Mark­kinapäiviksi, kesäisen Heikin-messun yhteyteen oli kutsuttu koolle pappeinkokous.  Kutsu oli koskenut koko Turun hiippakuntaa, joka silloin ulottui pohjoisessa aina Kemin Lappia myöten. Myös Viipurin hiippakunnan papisto oli kutsuttu, kuuluivathan hekin tähän aikaan  Turun hiipankantajan, Eerik Eerikinpoika Sorolaisen (Ericus Ericin) piispalliseen kaitsentaan, kun Viipurin piispanvirka oli jätetty täyttämättä.

 

Tuomiokirkossa pidetyn kokouksen sisällöstä ja ohjelmasta kertoo parhaiten sen säilynyt päätösasiakirja. Siinä kokoontunut papisto kertoo lukeneensa ja tarkoin tutki­neensa saman vuoden alussa pidetyn Upsalan kokouksen päätöksen. Siinä oli pitkällisten taistelujen jälkeen määritelty Ruotsin ja Suomen kirkko opiltaan ja jumalanpalvelusmenoiltaan luterilaiseksi, ja Augsburgin tunnustus oli hyväksytty ohjeelliseksi tunnustuskirjaksi. Kun Suomesta oli hankalan talvikelin vuoksi päässyt Upsalaan vain 13 pappis­miestä, oli tämän maankolkan koko papisto nyt yhdessä tutkimassa päätöksen sisältöä. Suomalaiset totesivat sen oikean apostolisen opin mukaiseksi, yhtyivät siihen ja ilmoitti­vat tahtovansa koko elämänsä sitä noudattaa. Tämän juhlallisen päätöksen kokoontu­neet papit allekirjoittivat ja vahvistivat sen sineteillään. Yhtenä 192 allekirjoittajasta oli Maskun kirkkoherra Hemminki, joka juhlallisesti kirjoitti asiakirjan alle nimensä ja liitti siihen sinettinsä, jossa olivat hänen nimikirjaimensa HH.

 

Hemminki ja hänen aikansa

 

Hemminki oli  yksi niistä 13 pappismiehestä, jotka osallistuivat paikan päällä varsinaiseen  Upsalan kokoukseen maaliskuussa 1593.  Hän näyttääkin kuuluneen hiippakunnan tärkeimmän sekä johtavan  papiston joukkoon, ja hänelle koitui sittemmin muitakin luottamus- ja edustustehtäviä.  Hän edusti hiippakuntaa muun muassa kuningas Sigismundin kruunajaisissa 1594 sekä Linköpingin valtiopäivillä 1600.   Hän toimi myöhemmin oman rovastikuntansa rovastina, eli kuten nykyisin sanotaan lääninrovastina. Sellaisena hänet mainitaan asiakirjoissa ainakin vuonna 1606. Rovastikunta oli nimeltään Pohjois-Suomen rovastikunta, ja se käsitti silloisen Suomen, eli Varsinais-Suomen pohjoisen osan, Maskun ja Vehmaan kihlakunnat.  Raja Etelä-Suomeen kulki Aurajoessa.

 

Vuosi 1593 Upsalan kokouksen päätöksineen ja suomalaisten kesä-Henrikkinä lisää­mine vahvistuksineen merkitsi uskonpuhdistuksen lopullista voittoa valtakunnassa. Se oli pitkän, vuosikymmeniä kestäneen kehityksen päätös. Samalla se merkitsi loppua sille liturgisia kysymyksiä ja oppiakin koskevalle Juhana kolmannen ns. Punaisen kirjan aloittamalle kiistelylle, joka kulkee nimellä liturgia-riita. Uskonpuhdistuksen vakiinnuttamiskehitystä olivat valtakun­nallisella ja hiippakunnallisella tasolla johtaneet uskonpuhdistajat, johtavat teologit ja kirkonmiehet Ruotsissa ja Suomessa. Toisella tasolla, varmasti yhtä tärkeällä, olivat paikallisten seurakuntien papit tehneet työtä, saarnanneet ja opettaneet. Vaikka opetta­mistyötä oli vielä 1500-luvun lopulla ja seuraavankin alkupuolella, eli Hemmingin virka-aikana vielä paljon jäljellä - monet katoliset ja jopa pakanalli­set tavat elivät kansan keskuudessa vielä pitkään - oli yli kuuden vuosikymmenen mittaisena uskonpuhdistuksen murroskautena jo kasvatettu seurakuntiin uusi, luterilai­nen sukupolvi,  paikoitellen kaksikin.

 

Mikko Juva, joka  väitöskirjassaan vuodelta 1955   on tutkinut seurakuntaelämää Varsinais-Suomessa puhdasoppisuuden vuosisatoina 1600- luvulta 1800 luvulle, kuvaakin tilannetta tutkimansa aikakauden alussa siten, että katolisen ajan perintö eli vielä monissa uskonnollisissa käsityksissä ja tavoissa pitkälle 1600-luvulle. Uuden uskon juurruttamisessa riitti Varsinais-Suomen seurakunnissa tehtävää vielä monien vuosikymmenten ajan.

 

Tällainen oli se yleinen ilmapiiri ja kirkollinen tilanne seurakunnissamme sinä aikana, jolloin tiedämme Hemminki Maskulaisen toimineen papinvirassa.  Hänhän syntyi joskus 1500-luvun puolivälin paikkeilla ja Maskun kirkkoherrana hän aloitti todennäköisesti vuonna  1586 ja toimi siinä virassa kuolemaansa 1619 asti.  Hänen toimiaikansa, 1500-luvun viimeiset ja 1600-luvun ensimmäiset vuosikymmenet olivat siis sitä aikaa, jota tässä pyrin kuvailemaan.  Siten seuraavassa on hahmoteltu sitä kontekstia, taustaa, jonka keskellä syntyi se kirja, jota nyt juhlimme, Hemmingin laatima toinen suomalainen virsikirja.

 

Uskonpuhdistuksen juurtuminen seurakuntiin

 

Uskonpuhdistuksen juurtuminen seurakuntiin oli Suomessa, kuten tunnettua pitkä prosessi. Se oli edelleen käynnissä ja siten antoi leimansa Maskun Hemmingin aikakauden kirkolliselle elämälle. Ortodoksian eli puhdasoppisuuden ensi vaikutteet alkoivat lähinnä yliopistomaailman kautta ulottaa vaikutustaan myös maamme kirkolliseen elämään oikeastaan Hemmingin kuolemaa seuraavina vuosikymmeninä.

 

Luterilaisen uskonpuhdistuksen tulo Suomeen tapahtui kahta kanavaa pitkin. Suoran reitin muodostivat opiskelijat, joita kirkon johto oli lähettänyt Saksan yliopistoihin, useita suorastaan uskonpuhdistajien Lutherin ja Melanchthonin jalkojen juureen Wit­tenbergiin. Emämaa Ruotsi muodosti toisen vaikutuskanavan. Siellä julkaistujen uuden opin mukaisten kirkollisten kirjojen ja valtiopäiväpäätösten välityksellä opilliset ja jumalanpalvelusta koskevat uudistukset levisivät hiljalleen Pohjanlahden itäiselle rannalle.

 

»Wittenbergiläisten joukosta tuli Suomeen ensimmäisenä maisteri Pietari Särkilahti, joka opetti ahkerasti kouluissa ja Turun tuomiokirkossa kehottaen vakavasti puhdista­maan evankeliuminopin paavillisesta epäjumalanpalveluksesta», kuvaa uskonpuhdis­tuksen ensivaiheita Paavali Juusten piispainkronikassaan. Särkilahti olikin ensimmäi­nen uuden opin  saarnaaja Turussa. Tultuaan tuomiokapitulin jäseneksi, kaniikiksi, ja kohottuaan sitten myös arvokkaaseen prelaatin virkaan, arkkiteiniksi, hänellä oli vaikutusvaltaa, ja arvattavasti hänen saarnoistaan ja opetuksistaan levisi vaikutteita pian Turun ympäristöönkin.

 

Pietari Särkilahden toiminta Turussa kesti vain muutaman vuoden, eikä hänen toimimisestaan uskonpuhdistuksen tienraivaajana ole juuri muita tietoja kuin mainittu Juus­tenin arvio. Sen sijaan »wittenbergiläisten joukon» nuoremmat jäsenet, etenkin itsensä uskonpuhdistajien oppilaina olleet Mikael Agricola ja Paavali Juusten suorittivat maas­samme todellista evankelisen opin syväkylvöä. Agricolan tunnettu kirjallinen toiminta, jota tässä yhteydessä ei ole syytä tarkoin käydä selostamaan, on antanut hänelle oikeute­tusti lisänimen »Suomen uskonpuhdistaja». Turun koulumestarina, kapitulin jäsenenä ja lopulta piispana hän oli ohjaamassa varsinkin papistoa, mutta myös seurakuntalaisia puhtaan luterilaisen uskon omistamiseen. On kuitenkin muistettava, että Agricolan rinnalla ja seuraajina oli useita muita kirkonmiehiä, joiden panos uskonpuhdistuksen juurruttamisessa oli huomattava. Ennen muita heistä on mainittava koulumestari ja piispa Paavali Juusten, rehtori Jaakko Suomalainen (Jacobus Petri Finno) sekä piispa Eerikki Sorolainen (Ericus Erici), jonka pitkä piispuuskausi kesti koko Maskun Hemmingin kirkkoherrakauden ja vielä kuusi vuotta sen jälkeenkin vuoteen 1625.

 

Turusta vaikutteet ympäristöön

 

Uskonpuhdistuksen vuosisadalle, 1500-luvulle, oli tunnusomaista, että ulkomaiset vaikutteet tulivat maahamme keskitetysti ja keskusjohtoisesti. Samoin ne levisivät keskus­tasta periferiaan. Näin esim. Saksaan lähetetyt opiskelijat, jotka sitten palasivat uuden opin edustajina kirkon palvelukseen, loivat lähes poikkeuksetta virkauransa hiippakun­tien pääkaupungeissa, Turussa ja jonkin verran Viipurissa. Turku säilyi oppineisuuden ja kirkollisen elämän keskuksena, josta vaikutteet hiljalleen levisivät maaseutuseurakun­tiin. Tuomiokirkko jumalanpalveluselämän edelläkävijänä ja mallina, tuomiokirkko­koulu eli katedraalikoulu papiston ja muunkin sivistyneistön ainoana kotimaisena opin­ahjona sekä tuomiokapituli ja piispa kirkollisen elämän ohjaajina muodostivat yhdessä polttopisteen, josta vaikutus säteili ensin lähiympäristöön, sittemmin kauemmaksi hiip­pakunnassa.

 

On selvää, että Turun lähiympäristön ja yleensäkin Varsinais-Suomen seurakunnat tulivat uskonpuhdistuksen vaikutuksen kohteiksi nopeammin kuin hiippakunnan itä- ­ja pohjoisosien alueet. On kuitenkin merkillepantavaa, ettei historiantutkimus ole voinut osoittaa uskonpuhdistuksen juurtuneen näihin lähipitäjiin olennaisesti muuta maata aikaisemmin. Se osoittanee, että hiippakuntahallinnolla oli tehokkaat keinot uusien opinkäsitysten ja -tapojen levittämisessä koko kirkolliseen kenttään. On myös ilmeistä, että vanhimmis­sa kirkkopitäjissä, joihin itse kristinusko oli juurtunut syvimpään, eli myös voimakkain

muutosvastarinta. Katolinen uskonkäsitys ja sen mukaiset jumalanpalvelukset oli omaksuttu jo niin vankasti, ettei niistä ollutkaan helppo luopua. Tästä on eräitä esimerkkejä Varsinais-Suomesta varsinkin liturgiariidan ajoilta 1500-luvun jälkipuoliskolla. Turun kaupungin naapuriseurakunnista kuten Maskusta ei uskonpuhdistuksen murroskaudelta ole kuiten­kaan asiakirjoihin jäänyt mitään sellaisia tietoja, jotka osoittaisivat uskonpuhdistuksen täällä edenneen maan yleistä kehitystä nopeammin tai hitaammin.

 

Jumalanpalveluksen uudistus

 

Uskonpuhdistuksen mukanaan tuoma muutos näkyi seurakunnan elämässä ehkä selvimmin kirkonmenojen uudistumisena. Lutherin opin mukaan jumalanpalveluksen tuli, mikäli mahdollista, tapahtua kansan omalla kielellä. Ehtoollisenvietosta karsittiin katolisen messu-uhriopin mukaisia seremonioita, saarnan merkitys kasvoi ja seurakunnan virsilaulu tuli jumalanpalveluksen osaksi. Voi vain kuvitella, millaiselta muutos tuntui maskulaisesta talonpojasta, joka vanhan kirkkonsa holvien alla kuulikin nyt jumalanpalveluksessa puhuttavan ja laulettavan omalla kielellään entisen »pyhän» mut­ta käsittämättömän latinankielen sijasta. Milloin tämä muutos tapahtui, ei ole tarkoin määriteltävissä. Ilmeistä on, että se tapahtui hiljalleen. Papit tekivät vanhoihin käsi- ja messukirjoihinsa käsinkirjoitettuja muutoksia ja lisäyksiä, ottivatpa vähitellen mukaan jonkin suomenkielisen osankin, ja näin askel askeleelta siirryttiin kohti suomenkielistä luterilaista jumalanpalvelusta.

 

Hiljainen ja varovainen siirtyminen uuteen oli nimen­omaan Suomen uskonpuhdistajan, Mikael Agricolan, edustaman linjan mukaista. Van­hasta jumalanpalveluksesta oli säilytettävä hänen mukaansa kaikki se, mikä ei suoranai­sesti loukannut puhdasta oppia. Vähittäinen siirtyminen uusiin seremonioihin oli syynä siihen, ettei Suomessa kansan keskuudessa juurikaan esiintynyt vastarintaa. Paavali Juustenin kronikan mukaan on ratkaisevana jumalanpalveluksen murrosvuotena Turun tuomiokirkossa pidetty vuotta 1537. Suomenkielistä käsi- ja messukirjaa saatiin kuiten­kin odottaa vielä pitkään. Vuonna 1549 Mikael Agricola julkaisi sekä Messun että Käsikirjan suomeksi, ja arvattavasti pian tämän jälkeen maaseutuseurakunnissakin ryhdyttiin nou­dattamaan niitä. Aikaisemmin oli käytetty joko vanhaa keskiaikaista Missale Aboensea käsinkirjoitettuine korjauksineen tai ruotsalaista uskonpuhdistaja Olavus Petrin toimes­ta julkaistua käsikirjaa, joka levisi myös Suomen puolelle. Samalla kun jumalanpalveluksessa säilytettiin paljon vanhaa, toivat uskonpuhdistajat mukaan myös uutta aineistoa. Olavus Petriltä on peräisin se synnintunnustuksen muoto, joka Mikael Agricolan välityksellä on juurtunut suomenkieliseen jumalapalvelukseen aina tähän päivään asti: ”Mine waiwanen syndinen Inhiminen/ ioca synnise seke sighinnyt,ette syndynyt olen/ ia wiele sijttekin caiken elinaikani/ synniste elemete pitenyt olen ... »

 

Upsalan kokous 1593 pyrki poistamaan monia katoliselta ajalta periytyneitä jumalanpalvelustapoja. Eniten keskustelua ja vastustustakin herättivät elevaation, ehtoollisaineisten palvottavaksi kohottamisen ja kynttiläin erityisen käytön poisto ehtoollisvietosta. Koko 1590-luvun käytiin Suomenkin seurakunnissa näistä asioista kiistoja.  Samoin latinan kieli säilytti  asemansa edelleen useissa seurakunnissa, etenkin kirkkolaulussa. Nämä saatiin siten puhdasoppisuuden ajan jykevien piispojen, Rothoviuksen ja kumppaneiden väkevien toimien perusteella poistetuiksi. Jo aiemmin vuonna 1614 julkaistun käsikirjan myötä Upsalan kokouksen päätökset ja muut jumalanpalvelusta koskevat luterilaiset periaatteet voittivat ratkaisevasti alaa.

 

Suomenkieliset toimitukset

 

Mikael Agricolan teosten ilmestymisen jälkeen 1550-luvulle voidaan ajoittaa ratkaiseva muutos jumalanpalvelusten lisäksi kirkollisissa toimituksissa. Lapset saatettiin nyt kastaa kirkon vanhassa kastemaljassa suomenkieli­sen raamatunluvun ja kastesanojen myötä. Kastesanoiksi vakiintui Agricolan mukaan: »Ja mine Castan sinun N. Nimeen Isen/ ia Poian/ ia pyhen Hengen/ Amen.» Kastekynttilänkin pappi Agricolan mukaan antoi kastetulle ja sanoi sitä antaessaan: »Ota sinun palauainen kynteles sinun Kätees/ia kätke sinun Castes nuchtettomast/ Senpäle/ coska HERRA tulepi Häihin/ ette sine macdaisit/ caikein henen Pyheins cansa/ hende wastan wloskeudhe/ ia siselle kieudhe henen cansans siehen ijancaikiseen ilohon». Samalla tavoin voitiin myös muita kirkollisia toimituksia nyt suorittaa suomeksi.

 

Suomenkielen lisääntyvä käyttö jumalanpalveluksissa ja toimituksissa ei kuitenkaan näytä kohottaneen niiden asemaa kansan keskuudessa, pikemminkin päinvastoin.  Ainakin 1600-luvun alkupuolen lähteet kertovat kirkon johdon ankarista moitteista, kun kansa entistä enemmän laiminlöi jumalanpalveluksiin osallistumisen. Toimitusten osalta taas vastustettiin kovasti lisääntynyttä tapaa siirtää kasteet kirkosta kotona suoritettaviksi. Kirkkojärjestys edellytti kuten katolisellakin ajalla kasteet kirkkoihin, mutta esimerkiksi Iisak Rothovius jyrisi, että lasta ei saa kastaa kotona muutoin kuin hätätilassa.  Vain aatelisten lapset muodostivat poikkeuksen.

 

Jumalanpalvelusten ja toimitusten asema näyttää 1600-luvun puhdasoppisuuden ajan lähteiden mukaan heikentyneeltä, tosin  kuvaan saattaa vaikuttaa ortodoksisuuden ajan voimakas kirkkokuria painottava henki, jolloin piispojenkin lausumissa kuvattiin vallitseva tilanne mahdollisimman tummalla värillä.

 

Joka tapauksessa tutkimus on osoittanut, että uskonpuhdistuskauden  jumalanpalvelusten kehitystä ja muutosta ohjattiin määrätietoisesti hiippakunnan johtomiesten toimesta. Piispantarkastusmatkoilla, pappeinkokouksissa, kiertokirjeissä ja etenkin uutta pappispolvea kouluttaessaan he ohjasi­vat papistoa yhdenmukaiseen luterilaiseen ja suurelta osin kansankieliseen jumalanpal­velustoimintaan. Vaikka Agricola ja Juusten edustivatkin varsin varovaista uudistuslin­jaa, oli heidän mielestään evankelisen opin kanssa ristiriitaiset seremoniat ehdottomasti poistettava ja kansankieliset käsi- ja messukirjat otettava käyttöön. Kummankin maini­tun Turun piispan suurimpiin ansioihin kuuluu suomenkielisen liturgisen kirjallisuuden toimittaminen. Agricolan edellä mainittujen teosten lisäksi sisälsi etenkin suuri Rukouskirja papis­ton ja seurakuntalaisten hartaus- ja liturgiseen elämään kuuluvaa materiaalia. Juustenin Messu puolestaan ilmestyi vuonna 1575 ja tuli ohjeelliseksi Suomen seurakunnissa vuosisadan lopun ja seuraavan vuosisadan alun ajaksi. 1614 saatiin uusi käsikirja ja 1620-luvulla valmistui Eerik Sorolaisen laaja Postilla papiston saarnaamisen avuksi.

 

Kansanopetusta ja virsilaulua

 

Uskonpuhdistuksen rajun yhteiskunnallisen ja kirkollisen murroksen myötä seurakunnallinen toiminta eräissä suhteissa heikkeni, toisissa taas parani. Myönteiselle puolelle on laskettava ennen kaikkea edellä selostettu jumalanpalveluselämän muutos. Vaikka kirkonmenojen komeudessa ja seremonioiden juhlavuudessa tapahtuikin tietoinen vä­hentäminen, oli kansankielisyydessä ja menojen ymmärrettävyydessä saavutettu uu­denlaista tehokkuutta. Kansanopetukselle tarjoutui nyt uudet mahdollisuudet. »Biblia pauperum», köyhien raamattu, joksi sanottiin keskiaikaisten kirkkojen kalkkimaalauk­sia, ei enää ollut Raamatun ja uskonopin keskeisenä oppikirjana, vaan kansankieliset saarnat ja muu opetus alkoivat lisääntyä. Agricolan ja sittemmin Juustenin ja Finnon kirjallinen tuotanto aapisineen, katekismuksineen ja rukouskirjoineen tarjosi tähän työ­hön oivallisen apuvälineistön. Kun myös suomalainen virsilaulu saatiin vaatimattomal­le alulle Jaakko Finnon ensimmäisen suomalaisen virsikirjan 1583 myötä, olivat perus­valmiudet kansanopetuksen kehittämiselle maamme seurakunnissa olemassa.

 

Talouden taantuma ja kirkkokuri

 

Se, missä uskonpuhdistuskauden vaikutukset tuntuivat  negatiivisina, johtui kirkon ja myöskin sen palvelijoiden heikentyneestä taloudellisesta asemasta ja siten myös arvovallasta. Kustaa Vaasahan peruutti pää­osan kirkon omaisuudesta kruunulle ja teki kirkon palvelijoista, niin kirkkoherroista kuin piispoistakin, valtiovallan taloudellisesta avusta riippuvaisia. Köyhtyneen kirkon ulkonaiset toimintaedellytykset romahtivat, uusia kirkkoja ei kyetty pitkään aikaan rakentamaan, ja vanhojen kirkkojenkin kunto rapistui tällä vuosisadalla huomattavasti.

 

Papiston arvovallan vähenemisen myötä oli myös kirkkokuri ymmärrettävästi heikentymässä. Kirkon johto pyrki sitä kylläkin tehostamaan, varsinkin vuosisadan jälkipuoliskolla. Turun hiippakunnassa tässä suhteessa parannusta merkitsi jo lakkautetun tuomiorovastinviran uudelleen perustaminen Juhana III:n toimesta. Sen ensimmäinen haltija, ponnekas Henrik Knuutinpoika (Henricus Canuti) uudisti mm. hiippakunnan rovastinkäräjäinstituution. Hän kierteli pitämässä käräjiä eri seurakunnissa. Rovastinkä­räjillä käsiteltiin asioita, jotka katsottiin kuuluviksi kirkolliseen tuomiovaltaan. Myös Hemminki Maskulainen oli rovasti ja toimi siten näissä kirkon johtohallinto- ja kurinpitotehtävissä.  Ne rovastinkäräjien sakkoluettelot, jotka ovat eräistä seurakunnista säilyneet antavat pitäjäläisten kristillisen vaelluksen todellisuudesta kaunistelemattoman inhimillisen kuvan. Eniten olivat esillä kolmannen ja kuudennen käskyn rikkomukset: Edellisiä olivat erilaiset sapattirikokset. Pyhätöistä annettiin sakkoja melkein kaikilla rovastinkäräjillä. Usein olivat esillä myös pyhäpäivinä tapahtuneet tappelut, oluenmyynti tai häiriön teko kirkonmäellä. Pyhäpäivärikoksena voidaan pitää myös jumalanpalveluksessa ja ehtool­lisella käynnin laiminlyömistä, joka sekin verraten usein esiintyy sakkoluetteloissa. Kuudennen käskyn alaan kuuluvista rikkomuksista olivat yleisimpiä salavuoteus ja huoruus. Sukulaisten väliset riitaisuudet ja tappelut sekä kirkkorauhan rikkominen kuuluivat rovastinkäräjien tavanomaisimpiin asioihin. Olipa toisinaan käräjillä esillä syyte noituudesta tai väärästä valasta.

 

Pappiloiden uusi elämä

 

Uskonpuhdistuksen mukanaan tuomiin uutuuksiin kuului vielä uudenlaisen pappilakult­tuurin alku. Sitä merkitsi pappisperheitten synty. Uskonpuhdistushan poisti pappien selibaattimääräykset, ja Martti Luther itse oli näyttänyt esimerkkiä muille ottamalla itselleen vaimon. Suomen ensimmäinen papinemäntä näyttää olleen Pietari Särkilahden Saksasta opiskelumatkaltaan mukaan tuoma vaimo, ja vähitellen alkoivat yhä useammat suomalaiset papit solmia avioliiton. Pappilakulttuurilla oli varsin suuri kulttuurihistoriallinen merkitys siitä lähtien, etenkin maaseudun sekä henkiselle että hengelliselle elämälle. Sen vaikutus kesti aina tuon pappilakulttuurin häviämiseen saakka, mikä onnettomuus tapahtui pääosin 1900-luvun jälkipuoliskolla.

 

Hemmingin aikana myös Maskun pappilassa asusti kirkkoherran perhe. Hemmingin puolison nimeähän ei tiedetä, mutta vanhan tutkimustiedon perustella on esitetty, että  hän kuului tunnettuun Melartopaeus-pappissukuun. Yksi kolmesta tunnetusta lapsesta, poika Josef jatkoi isänsä jälkeen Maskun kirkkoherranvirassa. Tämäkin oli tyypillinen uusi piirre 1600-luvun alun kirkollisessa elämässä.

 

Maskun kirkkoherra Hemmingin tunnemme ennen kaikkea runoilijana, virsikirjan tekijänä ja Piae Cantiones laulukokoelman julkaisijana. Kuten on käynyt ilmi, hänellä oli myös paljon työsarkaa seurakuntansa kirkkoherrana ja rovastina. Evankelisen seurakuntaelämän vakiinnuttaminen ja juurruttaminen pintakerrosta syvemmälle oli 1600-luvun vaihteessa niin Maskussa kuin muissakin seurakunnissa vielä kesken. Vasta tulollaan oli puhdasoppisuuden eli ortodoksian, lujan kirkkokurin ja tehokkaan kansan­opetuksen aika.