Saarna
Maskun Hemmingin virsikirjan 400-vuotismuistojumalanpalveluksessa Maskun
kirkossa kolminaisuudenpäivänä 22.5.2005
Joh. 15:1-10
Kun Maskun kirkkoherra
Hemminki Kolminaisuudenpäivänä neljä
vuosisataa vuotta sitten toimitti jumalanpalvelusta ja saarnasi tällä paikalla
Maskun kirkossa, oli hänellä varmaan helpottunut olo. Vuosien työ ja harrastus
virsien parissa oli tältä osin ohi, uusi virsikirja valmis. Uskomaton
voimainponnistus, yhden miehen suurtyö oli kansien välissä. Virsien tekstien laatiminen, niiden
saattaminen runoasuun vielä paljolti kirjallisesti kehittymättömällä
suomenkielellä oli tavattoman vaativa ja suuritöinen urakka. Eihän kyseessä ollut vain omien virsirunojen
luomistyö vaan paljon useamman kääntäminen suomeksi. Uusia virsiä oli Hemmingin
virsikirjassa 141, ja kun mukaan liitettiin edellisen virsikirjan 101 virttä,
oli kokoelmassa kaiken kaikkiaan 242 virttä.
Yhä tänään on suuri joukko näitä Maskun kirkkoherran kirjoittamia tai
kääntämiä virsiä virsikirjassamme, tänäänkin niitä veisailemme. On hyvä syy muistaa tänään seurakunnan
entisen kirkkoherran elämäntyötä ja
juhlia hänen muistoaan. Kun täällä vietettiin vuonna 1949 suurta juhlaa
Hemmingin muistoksi ja paljastettiin hänen muistokivensä, luonnehti silloinen
arkkipiispa Aleksi Lehtonen hänen virsiensä sanomaa näin: ”Hemmingin virsille
oli ominaista, että ne todistivat kansallemme kristillisen uskon suurista
pääasioista. Jumalan ihmiseksi tulo
Jeesuksessa tuotiin esille, ja hänen lunastustekonsa ja ylösnousemisensa olivat
Hemmingin joulu- ja pääsiäisrunojen säteilevä keskustalupaus. Lunastuksen ihme
Kristuksen ristinkuolemassa ja ylösnousemisessa tuli niissä voitollisesti
julki. Kristityn vaelluksen pääsävy on
suomalaisessa kristillisyydessä
kärsivällisyys ja tyytyminen Jumalaan. Tämä aihe on kauniina tullut
virsikirjaamme Hemmingin työn välityksellä.”
Tämän päivän aiheeseen, Pyhään
Kolminaisuuteen liittyy nykyisessä virsikirjassamme ainakin kaksi Hemmingin
virsikirjan helluntaivirttä. Ne
molemmat veisaamme tässä jumalanpalveluksessa.
Kolminaisuus-aihe onkin ollut
aina tärkeä virsirunoilijoille, koska jumalanpalvelukseemme on säännöllisesti
kuulunut yhtenä virtenä kiitosvirsi Pyhälle Kolminaisuudelle eli niin sanottu
kolminaisuusvirsi. Aihe on kuitenkin
paitsi tärkeä myös vaikea. Jumalan
ilmoitus itsestään Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä on tuottanut päänvaivaa
kaikkina aikoina niille, jotka ovat yrittäneet ymmärtää uskon sisältöä ja
Jumalan olemusta. Usko, niin
kristillinen usko kuin muutkin, ei ole vain tunnetta, elämyksiä tai kokemuksia,
vaan sillä on sisältö. Oppimääritelmät ovat avuksi ajattelevalle ihmiselle,
jotta hän voisi pukea uskonsa sisällön käsitteelliseen muotoon tai yrittää
määritellä, mihin ja millaiseen Jumalaan hän uskoo. Kolminaisuusoppi on yksi
tällainen yritys. Se on kiteytynyt kristittyjen yhteisen ajattelun, kokemuksen
ja rukousten kautta ilmaukseksi siitä, miten Jumala lähestyy meitä ja ilmenee
meille maailmankaikkeuden Luojana, ihmiseksi tulleena Vapahtajana eli
Lunastajana, kuten Hemmingin virressä sanotaan, sekä Henkenä, jonka läsnäolo
jatkaa taivaaseen astuneen Kristuksen työtä meidän keskellämme.
Usein on kuitenkin ymmärrettävä,
että oppimääritelmämme ovat jonkinlaisia likiarvoja. Jumaluuden salaisuus
on paljon suurempi kuin ihmisen
ymmärrys. Siksi uskoon kuuluu niin monia ihmeitä, mysteereitä. Sellaisiahan ovat esimerkiksi kaikkien
suurimpien kirkollisten juhliemme
joulun, pääsiäisen tai helluntain juhlan aiheet: Jeesuksen syntymä, ylösnousemus ja Pyhän
hengen vuodattamisihme.
Ihmeessä, mysteerissä jää aina jotain salaisuudeksi. Kenenkään ei pidä kuitenkaan ajatella niin
pinnallisesti, että kun en ymmärrä, en myöskään voi uskoa. Elämähän on täynnä ihmeitä, suuria ja
pieniä. Mitä pidemmälle esimerkiksi
luonnontiede on edistynyt, sitä enemmän tulee vastaan ihmeitä, selittämättömiä
asioita. Niin on silloin, kun mennään vaikkapa aineen ytimiin, ydinfysiikkaan
tai avaruuteen, jossa maailmankaikkeuden rakenne ja kehitys kyetään
järjellisesti vain osittain selittämään.
Eikö kuitenkin ihme ja
selittämättömyys tee Jumalasta ja uskosta läheisemmän? Mikä olisi se sellainen
Jumala, jonka kaikki teot ja olemuksen pystyisimme ihmisen mittapuilla,
matemaattisesti ja loogisesti määrittelemään?
Hän olisi ihmisen mittainen, jotain tähän maailmaan ja sen
lainalaisuuksiin kuuluvaa. Mutta ei
Jumala.
Kaikkein vaikeinta on uskoa
Jumalaan, jos teemme Hänestä liian pienen, sellaisen jota me itse pystyisimme
hallitsemaan. Jumala on enemmän, Hän on korkeampi, suurempi kuin me. Hänen
tiensä ovat toiset, mittaamattomat,
hänen ajatuksensa korkeammat.
Sellaiseen Jumalaan voi uskoa, ei ihmisen mittaiseen.
Kolminaisuuden päivän otsikko
kirkkomme evankeliumikirjassa ei olekaan määritelmä Pyhästä Kolminaisuudesta,
Luojasta, Lunastajasta ja Pyhittäjästä. Ei, vaan se on ”Salattu Jumala”. Salattu Jumala, suurempi kuin ihminen tai
hänen järkensä, siinä on lähtökohta aina, kun yritämme laatia määritelmiä.
Uskoa ja sen sisältöä, silloin
kun siitä puhutaan tai kirjoitetaan tai ylipäänsä halutaan ilmaista jotakin
tarkalleen, onkin kuvattava muilla keinoin kuin määritelmillä. Raamattukaan ei
ole määritelmien ja oppilauselmien kirja.
Se on täynnä kertomuksia, kielellisiä kuvia, runoja, vertauksia. Niinhän Jeesuskin puhui ja opetti,
vertauksilla ja kuvilla. Vertaus
viinipuusta ja oksista, tämän päivän evankeliumi, on siitä oiva osoitus. Yksinkertaisella, havainnollisella, helposti
ymmärrettävällä tavalla Jeesus kertoi asiansa.
Tässä vertauksessa oikeastaan kerrotaan, mikä on kristillisessä uskossa
kaikkein keskeisintä, mikä tekee ihmisestä kristityn. Se ei ole oppi, ei tunne, ei elämykset ja kokemukset. Ei, vaan se on yhteys. Kuva viinipuusta ja oksista puhuu juuri
siitä.
En käy selittämään tätä
vertausta, se ei ole tarpeen. Jokainen, joka tähän aikaan vuodesta katsoo
ulkona vihertäviä, silmuille ja lehteen puhjenneita koivunoksia, ymmärtää mistä
on kysymys. Elämän voima tulee
yhteydestä, irrallinen kuolee ja kuivettu.
Sille käy huonosti.
Kiinnitän huomion kolmeen
asiaan, joista Maskun kirkkoherra virsissäänkin neljä vuosisataa sitten puhui.
Ensimmäiseksi. Kasteessa meidät
on liitetty Kristukseen, oksastettu viinipuun runkoon. Siinä on meidän oikea paikkamme, siinä
tulisi pysyä. Siinä on elämä ja autuus. Ei ole niin, että kun itse
ponnistelemme ja yritämme puristaa itsestämme uskoa tai hyviä tekoja, sitten
pääsemme oksiksi Kristus-viinipuuhun.
Niin kuin puun oksa saa ravintonsa rungon kautta, me saamme uskon ja sen
hedelmän, rakkauden siitä, että olemme yhteydessä Kristukseen ja siten myös
toisiin oksiin, seurakuntaan.
Toiseksi. Vaikka irronnut ja
kuivunut koivun oksa onkin mahdoton liittää uudelleen eläväksi oksaksi, niin
kuollut, synnin erottama, omille teilleen lähtenyt tai kertakaikkisesti
uskossaan kuivettunut Kristus-viinipuun oksa voidaan oksastaa uudelleen
eläväksi. Evankeliumi opettaa, että katkennut yhteys Jumalaan ja Vapahtajaan
voidaan korjata. Kuollut voidaan saada
elämään. On syntien anteeksiantamus, on
uudelleen alkamisen mahdollisuus. Siksi Jumala ei ole ainoastaan Luoja, hän on
myös Lunastaja.
Kolmanneksi. Lyhyessä tekstissä
toistui yksi sana tavan takaa. Yksitoista kertaa. Se oli sana pysyä. Se on
avainsana meille. Pysykää, älkää lähtekö pois, palatkaa siihen yhteyteen mihin
kuulutte. Sillä koko kristillisyydessä, kristittynä olemisessa on pohjimmaltaan
kyse, ei ymmärryksestämme erilaisten opinkohtien suhteen, ei kokemuksistamme,
ei menneisyydestämme, ei huonosta tai hyvästä Jumalan tahdon noudattamisesta,
vaan siitä, onko yhteys kunnossa.
Pysykää minun rakkaudessani, sanoi Jeesus. Hemminki käytti
voimakkaampaakin sanaa: riippukaa kiinni Kristuksessa. Se ei tarkoita sellaista äärimmäistä
voimainponnistusta, kuin riippuisi korkealla räystään reunalla ja koko ajan
pelkäisi että pudota tärähtäisi maahan. Riippuessa huomaakin, että runko
kannattelee, voima tulee siitä, minkä varassa riippuu.
Hemminki kirjoitti, että siinä
kuinka hyvin pysymme yhteydessä, on kristityn kilvoituksen sisältö, siis luottamisessa Lunastajaan ja ”hänessä
kiinni riippumaan”.
Opeta Isää tuntemaan
lunastajaamme luottamaan
ja ristin alla ainiaan
sinussa kiinni riippumaan.( Vk 115:7)