Jukka Paarma
”Profeetta sanoi: - Minä seison vartiopaikallani, asetun
tähystämään saadakseni tietää, mitä Herra puhuu minulle.
Herra vastasi
minulle: - Kirjoita näky niin selvästi tauluihin, että sen voi vaivatta lukea.
Vanhurskas saa elää, kun hän pysyy uskollisena.” ( Habakuk 2:1-2,4)
”Kirjoita näky niin selvästi
tauluihin, että sen voi vaivatta lukea”. Vanhan testamentin Habakukin kirjan
sana kertoo miehestä, jonka Jumala oli kutsunut palvelukseensa, etulinjan
vartiopaikalle kuin sotilaan. Siinä hän odotti Herransa sanaa, tehtäväksiantoa.
Ja hän sai Jumalalta vastauksen, näyn, taikka oikeastaan viestin, joka hänen
oli vietävä kansalleen. Viesti oli kirjoitettava niin selvästi, että sen
saattoi kaikissa tilanteissa, kiiruhtaessakin – tai kuten edellinen
raamatunkäännös sanoi: ”juostessa" – pitää helposti mielessään ja vaivatta
lukea.
Jumalan palvelijaksi kutsun
saanut Mikko Juva oli tällainen vartiomies etulinjassa. Hänkin oli kysellyt,
minkä sanan saisi Herraltaan. Hän on kertonut kysyneensä elämänsä aikana
useamman kerran, mihin ja millaisiin tehtäviin hänet on tarkoitettu ja mikä on
se viesti, näky, joka hänellä oli kuljetettavanaan. Hänkin tiesi saaneensa
sanan Herralta, vision, jota hänen elämänsä oli tarkoitettu palvelemaan. Sen,
miten hän oman elämäntyönsä ymmärsi ja miten hän tahtoi sen täyttää, sen kertoo
nimi, jonka hän antoi muistelmateokselleen, teokselle, jonka etulehdellä on
painettuna omistuskirjoitus Kerstille, Simolle, Elinalle ja Katille, ”Seurasin
nuoruuteni näkyä”.
Sekä nuoruuden näky,
kutsumus, että taito kirjoittaa, piirtää tai esittää se selvästi, olivat Mikko
Juvalle annettuja armolahjoja. Me oppilaat, työtoverit ja ystävät saimme monet
kerrat ihailla ja ihmetellä sitä älykästä tapaa, jolla hän eritteli
vaikeistakin asioista niiden keskeisen, olennaisen ytimen ja toisaalta
sivuseikat. Tai miten hän menneitä tapahtumia koskevissa tutkimuksissaan tai
käsillä olevan hetken kirjavasta moninaisuudesta taitavasti nosti esille
johtavan aatteen tai punaisen langan, historian tapahtumisen suuret linjat tai
yleensä elämän kaikkein olennaisimman, peruskysymyksen. Sen hän osasi tarjoilla
toisillekin, oppilailleen tutkijatovereilleen, keskustelukumppaneilleen, niin
että muutkin voivat sen selvästi havaita.
Tämänkaltaiset taidot ja
lahjat sekä luontaiset johtajan, suunnannäyttäjän ominaisuudet avasivat hänen
elämänurallaan monia ovia. Ei ihme, että hänet vedettiin johtaviin asemiin niin
monella eri alalla. Olihan hän keskeisesti mukana tieteenharjoituksen,
kulttuurielämän, poliittisen toiminnan vaikuttajana, puhumattakaan kirkon ja
kristillisen järjestötoiminnan kentästä, joka kulki punaisena lankana kautta
koko hänen työhistoriansa. Mikko Juvan toimintakaudella elettiin kaikilla
noilla aloilla voimakkaan aatteellisen ja myös organisatoristen muutosten
aikaa. Silloin tarvittiin johdossa näkijää, joka ymmärsi suuret linjat.
Johtajana hän olikin nimenomaan näkijä, joka usein näki eteenpäin pidemmälle
kuin muut ja jonka viitoittamaan suuntaan muut tulivat paljon perässä. Näky oli
selvästi piirretty.
Mikko Juva kulki siis
monessa suhteessa edellä aikaansa. Kirkossa hän näytti suuntaa etenkin sen
korostamisessa, mitä kristillinen usko on. Se ei ole pakoa vaan vastuun
ottamista ja vastuun kantamista, hän sanoi. Siksi hän esiintyi voimakkaasti
kansainvälisen vastuun ja ihmisoikeuksien puolestapuhujana sekä vähemmistöjen
ja syrjittyjen puolustajana. Humaaniseen avaramielisyyteen kuului, että hän
löysi rakkaita veljiä niin konservatiiveista kuin radikaaleista, suomalaisista
aseveljistä ja rauhanliikkeestä, afrikkalaisista rotuerottelun uhreista, yhtä
hyvin luterilaisista, joiden johtoon hänet lähes vuosikymmeneksi kutsuttiin,
kuin toisin uskovista.
Kaiken tämän keskellä Mikko
Juva seurasi kuin profeetta nuoruutensa näkyä. Mikä oli se näky? On oikeastaan
merkillistä, miten saumattomalla tavalla hänessä yhtyi intellektuaalinen
ajatuksen terävyys ja yksinkertainen usko Jumalan pelastavaan hyvyyteen.
Habakukin profetiasta kulki pitkä mutta selkeän suora linja Paavalin ja
Lutherin kautta Mikko Juvan nuoruuden näkyyn: Ihmisen turva on siinä, mikä Jumala
on, siinä että Hän armahtaa syntisen. Apostoli Paavali lainasi profeetan kirjan
näkyä Roomalaiskirjeessään: Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan
voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille,
sitten myös kreikkalaisille. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon.
Onhan kirjoitettu: "Uskosta vanhurskas saa elää." (Room,1:16-17)
Sama näky, juuri tämä
Roomalaiskirjeen kohta avasi Martti Lutherille taivaan ovet ja evankeliumin
kirkkauden. Se avaus aloitti uskonpuhdistuksen vapauttavan vallankumouksen
kristikunnassa. Luterilaisen maailmanliiton presidenttinä toiminut Juva, koki
tämän yksinkertaisen evankeliumin nuoruutensa ja elämänsä näyksi. Sitä hän
selkeästi, yksinkertaisen ymmärrettävästi julisti. Jättäessään arkkipiispan
tehtävät hän viimeisessä pitkäperjantain saarnassaan tässä omassa
tuomiokirkossaan käsitteli Kristusta ja ristiä. Hän päätti saarnan näin: ”Sana
rististä on tänäkin päivänä kristillisen uskon keskus, johon toiset
loukkaantuvat, ja toiset pahentuvat, mutta meille jotka uskomme, se on Jumalan
voima elämäksi”.
Tätä evankeliumia hän
julisti. Omatkin syntinsä ja puutteensa selkeästi tunnistanut tarvitsi
yksinkertaisen vapauttavan toivon viestin. Se oli siinä, millainen Jumala on.
Ihmisen saavutuksiin, kykyihin, uskoon tai hurskauteen ei ollut kellään varaa
panna toivoaan.
Tämä oli tullut julistuksen
keskukseksi erityisesti sodan ahdingoissa ja sen jälkeen aseveljien
kokoontumisissa. Oman joukko-osastonsa tapaamisissa ja muulloinkin hän palasi
merkitykselliseen muistoon ahdistavan tuskallisesta tehtävästään rintamalla.
Hänet, pataljoona pastori, oli lähetetty viemään viestiä murtumassa olevasta
etulinjasta komentopaikalle: linjamme eivät enää kestä, miehet ovat jäämässä
vihollisen valtaan. Hän sai mukaansa etulinjaan vietäväksi vapauttavan viestin.
”Ei teidän enää tarvitse jäädä sinne. Tulkaa vain itse pois sieltä.” Kun hän
viimeisen kerran, toissa kesänä, tapasi oman pataljoonansa veljet vuotuisessa
kokoontumisessa, hän puheessaan viittasi tähän kokemukseen. Se oli kuin
jäähyväispuhe, testamentin jättäminen. Se taitaa tänään olla hänen,
arkkipiispan, näkijän ja polkujen raivaajan testamentti meille, jotka vielä
olemme matkalla tai taistelun linjoilla:
”Minusta tuntuu, että minun
viimeinen tehtäväni pataljoonan pastorina on sanoa teille, vanhenevalle
polvelle ja aseveljilleni: Jumala ottaa meidät, ei saavutustemme eikä
ansioittemme perusteella. Se on perustana, mikä Hän on. Hän on hyvä isä, joka
ottaa lapsensa vastaan ja näin me voimme turvallisin mielin lähteä täältäkin,
kun meille sanotaan: Tulkaa vain itse sieltä. Olemme menossa Jumalan eteen,
emme minnekään pelottavaan paikkaan, me menemme taivaan kotiin.”
Nyt on hänellekin sanottu,
tule vain itse sieltä kotiin. Isä on kutsunut. Hän turvasi, siihen mikä Jumala
on. Samaan Jumalan laupeuteen turvaten siunaamme hänet kotimatkalle, haudan
lepoon.