Jukka Paarma

 

HEDELMÄLLSIÄ OPPIKESKUSTELUJA YLI KOLMEKYMMENTÄ VUOTTA

 

Avauspuhe Venäjän ortodoksisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon 12. oppikeskusteluissa Moskovassa 30.9.2002

 

 

Korkeasti Pyhitetty Metropoliitta Vladimir,

Kunnioitetut Piispat,

Arvoisat Venäjän ortodoksisen kirkon valtuuskunnan jäsenet,

Kunnioitetut tarkkailijat ja kutsuvieraat,

Rakkaat Isät, Veljet ja Sisaret Jeesuksessa Kristuksessa!

 

Olemme saapuneet tärkeälle merkkipaalulle kirkkojemme yli 30 vuotta jatkuneiden teologisten keskustelujen sarjassa. Näissä kahdensissatoista neuvotteluissa me luomme katseen yhdessä kulkemaamme teologiseen ja sosiaalieettiseen matkaan.

 

Kuluneet 30 vuotta eivät ole pitkä kausi kristikunnan 2000-vuotisessa historiassa, mutta nykyaikaisen ekumeenisen liikkeen historiassa nämäkin vuodet ovat merkittävä ajanjakso. Viettihän ekumeenisen liikkeen opillinen pääuoma Faith and Order -liikekin Lausannessa, Sveitsissä, äskettäin vasta 75-vuotisjuhliaan.

 

On oikeastaan hämmästyttävää, kuinka nuoria kirkkojen ykseyspyrkimykset ovat, jos ajattelemme kirkkojemme historiaa. Venäjän ortodoksinen kirkko vietti tuhatvuotisjuhliaan vuonna 1988 ja Suomen evankelis-luterilainen kirkko 800-vuotisjuhlaansa vuonna 1955 ja Turun tuomiokirkon, kansallispyhättömme, 700-vuotisjuhla sattui Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymän 2000-vuotisjuhlaan.

 

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kirkoissa olisi kautta aikojen rukoiltu Kristuksen itsensä tahtoman kirkon ykseyden ja sen palautumisen puolesta, opetettu ja uskottu, että kirkon ykseys on keskeinen osa kristillisen uskomme sisältöä. Mutta uudenlaiseen vaiheeseen olemme kirkkojen välillä astuneet, kun olemme tietoisesti tulleet yhteen tutustumaan toinen toisiimme, oppimaan toisiltamme, iloitsemaan yhteisestä uskostamme ja näkemään vaivaa siinä, missä olemme huomanneet olevamme erossa toisistamme.

 

Tullessamme yhdessä tähän monella tavalla juhlakokoukseen me tunnemme syvää kiitollisuutta niitä kirkkojemme johtajia - patriarkka Aleksia ja metropoliitta Nikodimia sekä arkkipiispa Martti Simojokea - kohtaan, jotka jo vuonna 1967 tekivät kauaskantoisen aloitteen ryhtyä näihin oppikeskusteluihin.

 

Viimeksi tapasimme neuvottelupöydässä vuonna 1998 Lappeenrannassa. Lappeenrannan tapaamisen jälkeen ovat neuvottelujemme kunnioitetut veteraanit arkkipiispa Martti Simojoki ja arkkipiispa Mihail siirtyneet korkeassa iässä luotamme taivaallisten esirukoilijoittemme joukkoon. Kun olemme kulkeneet näinkin pitkän matkaa yhdessä, meillä on yhteisiä ystäviä, joita muistamme kiitollisin mielin ja rukouksin.

 

*

 

Meidän tarkoituksemme on tässä neuvottelussa yhdessä arvioida menneitä yli 30 vuotta. Sallinette, että sanon jo avauspuheenvuorossani jotakin yleistä oman kirkkoni kannalta.

 

Oppikeskustelut ovat vaikuttaneet siihen, että kummankin kirkon oppi ja elämä on tullut laajemminkin kirkoissa tunnetuksi. Neuvotteluja edeltäneisiin seminaareihin on Suomessa osallistunut useita kymmeniä teologeja. Seurakuntavierailut ja seurakunnan kanssa vietetyt jumalanpalvelukset ovat tuoneet neuvottelut kullakin kokouspaikkakunnalla eläväksi todellisuudeksi.

 

1980-luvun alusta lähtien kirkoillamme on ollut stipendiaattiohjelma, jonka puitteissa Venäjän ortodokseja on opiskellut Helsingissä ja Turussa ja suomalaisia teologeja Pietarin hengellisessä akatemiassa. 2001 allekirjoitettiin ensimmäiset luterilais-ortodoksiset ystävyysseurakuntasopimukset Venäjän kirkon ja Suomen luterilaisen kirkon seurakuntien kesken.

 

Neuvotteluilla on ollut oma vaikutuksensa myös entisen Leningradin alueella elpyneeseen luterilaiseen ja suomenkieliseen seurakuntaelämään ja Inkerin kirkon syntyyn.

 

Neuvottelut ovat tuottaneet aineistoa myös muihin teologisiin keskusteluihin. Keskusteluista ovat hyötyneet mm. Luterilaisen maailmanliiton ja Kirkkojen maailmanneuvoston ohjelmat. Neuvotteluaineistoa on julkaistu myös englanniksi.

 

Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa käydyt keskustelut ovat antaneet osaltaan virikkeitä Suomen luterilaisen kirkon oppikeskusteluihin Suomessa, niin ortodoksisen kirkon kuin vapaakirkkojenkin kanssa käytyihin.

 

Suomalaiseen ja eurooppalaiseen Luther-tutkimukseen neuvottelut ovat heijastuneet niissä uudelleen löydetyn "In ipsa fide Christus adest" - näkökulman vuoksi, joka korostaa Kristuksen todellista läsnäoloa uskossa.

 

Viimeisimmät suomalais-venäläiset neuvottelut ovat tarjonneet meille suomalaisille mahdollisuuden läheltä tutustua Venäjän ortodoksisen kirkon kehitystä nopeiden yhteiskunnallisten muutosten vuosina.

 

*

 

Iloitsemme siitä, että työskentelymme jatkuu pitkäaikaisen ystävämme Pietarin ja Laatokan metropoliitta Vladimirin isännyydessä ja johdossa. Lähinaapureina Suomenlahden rannoilta meidän on ollut mahdollista neuvottelujemme välillä tavata toisiamme niin Turussa kuin Pietarissakin.

 

Suokoon Kolmiyhteinen Jumala kirkkojemme valtuuskunnille armonsa ja apunsa, jotta me yhdessä kulkisimme kohti Kristuksen antamaa päämäärää, kristittyjen yhteyttä ja hänen kirkkonsa ykseyttä!