Jukka
Paarma
RUKOUS,
USKO, RAKKAUS JA ANTEEKSIANTAMUS
Saarna Abraham Achreniuksen
muistojuhlan jumalanpalveluksessa Nousiaisten kirkossa 16.3.2003
Jokainen jumalanpalvelus on myös
rukoushetki. Tänään, paastonajan
jumalanpalveluksessa, meillä on runsaasti ja tärkeitä rukousaiheita. Maailman tilanne on sellainen, että monin
paikoin eletään pelossa ja turvattomuudessa. Tahdomme rukoilla maailman rauhan
ja sen kriisien rauhanomaisen ratkaisun puolesta. Kristikansa on aina käynyt vaaliuurnille rukoillen viisasta
johdatusta. Niin teemme tänäänkin,
äänestyspäivänä. Jumalanpalveluksen
raamatullinen aihe puolestaan johdattaa kyselemään ihmisen perimmäisiä kysymyksiä,
ihmisenä olemisesta ja sen tarkoituksesta.
Siitä nousevat tärkeiksi asioiksi sanat rukous, usko, rakkaus ja
anteeksiantamus.
*
Vain siitä syttyy sydämemme, kun saavut, Jeesus kallehin.
Kirkastat armon riemuksemme, taas vaikka kasvos salaatkin.
Tuntea saimme Jeesuksen, ja ilo täyttää sydämen. (VK.103:4)
Näin runoili aikanaan virrentekijä Abraham Achrenius, joka
tasan 250 vuotta siten aloitti työnsä tämän Nousiaisten seurakunnan
kirkkoherrana. Sen johdosta täällä
varsinais-suomalaisessa kunnassa on näinä päivinä vietetty muistotapahtumaa,
pidetty seminaareja, seuroja ja musiikkitilaisuuksia.
Achreniuksen muisto elää erityisesti täällä läntisessä
Suomessa, jossa varhaisimman herätysliikkeemme seuraaja, rukoilevaisuuden
nimellä tunnettu liike edelleen vaalii monin tavoin tämän Nousiaisten
kirkkoherran hengellistä perintöä. Tuotteliaan virrentekijän laulut ovat edelleen käytössä sekä
virsikirjassa että muissa laulukirjoissa. Niitä on Siionin virsissä, mutta
etenkin kirjassa Halullisten sielujen hengelliset laulut, josta kansan suussa
käytetään vain nimeä Akreenius.
Abraham Achrenius olikin paitsi virsirunoilija, aikansa
herätysliikkeen keskeinen johtohahmo.
Hän vaikutti suuresti aikansa hengen- ja hengelliseen elämään kohti
käyvällä julistuksellaan ja ihmisten sisimpiä tuntoja puhuttelevilla
virsillään.
Moni meistä vanhemmista muistaa aikanaan koulun
kirkkohistorian oppikirjan kuvauksen hänestä saarnaajana. Hän saattoi innostua puhuessaan joskus niin,
että ääni kohosi huudoksi ja erityisesti jäi mieleen, että hän joskus innostui
oikein hyppimään saarnatuolissa niin korkealle, että seurakuntalaisten mukaan
”saappaanvarret näkyivät saarnastuolin reunan yli”.
Hän osasi puhua synnistä ja sen turmiosta, mutta aralla
mielellä olevia ja Jumalaa etsiviä ihmisiä hoitaessaan hän huomasi, että meidän
sisimpämme, meidän sydämemme syttyy sittenkin vain siitä, että Jumalan
anteeksiantamus, armo saa todella meitä koskettaa.
Monet ihmiset odottavat ja rukoilevat entisaikojen
herätysten kaltaisten tapahtumien toistumista meidän aikanamme. Jos sen merkkejä ei sitten näy, pettymys
kääntyy helposti kritiikiksi ja syyttelyiksi.
Milloin puuttuu pappien saarnoista riittävän jyrisevä lain saarna,
milloin selkeät kannanotot syntiä vastaan, milloin taas toisten kristittyjen
elämässä on liian paljon penseyttä ja kristillisen kilvoituksen puutetta. Arvostelun
kärki kohdistuu pian itsen ulkopuolelle.
Silloin myös unohtuu helposti, että Jumalalla on omat
aikansa ja kutakin aikaa varten omanlaiset herätykset. Sillä eihän herätys synny voimakkaimmankaan
julistajan työn hedelmänä, vaan Jumalan ja Kristuksen työnä. Ja sitä työtä tapahtuu yhä, Kristus elää
yhä. Herätystä kaipaaville tämän päivän
saarnateksti sanoo, että se, mitä puuttuu, ei ole lain saarna ja synnin
tuomitseminen vaan rakkaus. Sitä on
täällä liian vähän.
*
Luukkaan evankeliumin kertomus kohtauksesta Simon-nimisen
fariseuksen kotona on yksi kauneimmista ja puhuttelevimmista Uudessa
testamentissa. Se on tuttu myös siitä,
että vanhassa ehtoolliskirkon synnintunnustuksessa se mainitaan. ”Oi sinä kaikkein
armollisin, Jeesus Kristus, katso puoleeni laupeutesi silmin niin kuin sinä
katsoit Pietariin kun hän oli kieltänyt sinut ja niin kuin sinä katsoit
syntiseen naiseen fariseuksen kodissa.” Siinä rukoilija asettuu
kieltäjä-Pietarin ja syntisen naisen asemaan anoen Vapahtajan laupiasta katsetta. Se rukous on pakahduttavaa tunnetta täynnä.
Tuolla fariseuksen huoneessa syntyi vastakkainasettelu.
Toisaalta isäntä Simon, hurskaudestaan tunnettu, hyveellistä ja siivoa elämää
elävä kunnioitettu kansalainen, fariseusten uskonnolliseen ryhmään kuuluva. Toisaalla ilmeisen kutsumaton vieras,
paikkakunnalla syntisestä elämästään tunnettu nainen.
Usein verrataan näitä kahta. Muistetaan, kuinka siivosta ulkokuoresta huolimatta fariseus
osoittautui perin ulkokultaiseksi.
Syntinen nainen taas saa syntinsä anteeksi, koska hän rakasti, osoitti
rakkautta Jeesusta, opettajaansa kohtaan.
Kun me sovellamme tätä asetelmaa ja sen opetusta omaan
aikaamme tai omaan elämäämme, teemme helposti kaksi virhettä eli väärää
tulkintaa. Ensimmäinen tapahtuu jo
siinä, kun asetetaan nämä kaksi, fariseus-Simon ja syntinen nainen
vastakohdiksi ja ajattelemme, kumpi hahmo on minua lähempänä, kumpaan samaistun
tai kumman osan valitsen. Meidän on
otettava kumpikin.
Ei tarvita kovin paljon ihmistuntemusta eikä pitkää
peiliin tuijottamista, kun tietää, että meissähän asuvat nuo molemmat. Siivo ja pinnalta kohtuullisen moitteeton,
monia hyviä tekoja tekevä, lähimmäistä rakastava ja Jumalaa kunnioittava. Joka kyllä tunnustaa, että onhan sitä
syntiäkin, niin kuin meissä kaikissa, mutta ei kuitenkaan mitään vakavaa. Onhan meissä kaikissa aimo annos kunnon
kansalaista, kirkkokristittyä, siivoa fariseusta.
Usein tämä puoli onkin niin hallitseva, että se toinen
pulpahtaa näkyville vain harvemmin, melkein vain pakon edessä. Se kaikki, mitä emme kuoremme alta haluaisi
millään toisten näkyviin. Ne
salaisuudet, ajatukset, sanat ja teotkin.
Kirjailija onkin kuvannut ihmisen kaksinaisuutta
sattuvasti. Samaan aikaan kun ihmisen
sisimmän yläkerrassa enkelit soittavat taivaallisia sulosäveliä, kellarissa
ulvovat sudet.
Monen ihmisen sisäisen eheyden puute, rikkinäisyyden tunto
ja sen aiheuttama tyhjyys taitaa johtua tästä yläkerran ja kellarin
ristiriidasta. Me tiedämme, mikä on
hyvää, oikein ja kaunista, mutta liian usein elämme ja teemme toisin. Vaikka kaipaamme rakkautta, aiheutamme
riitaa. Arvostamme totuutta ja rehellisyyttä, mutta itse lipeämme siitä. Tavoittelemme rauhaa ja onnea mutta
onnettomuudeksemme kylvämme ympärillemme usein vihaa, katkeruutta ja epäsopua.
Olisiko monen uupumuksen, elämän tarkoituksettomaksi
kokemisen tai selittämättömän ahdistuksen takana ratkaisematon ristiriita
ihanteittemme ja elämämme todellisuuden välillä?. Ovatko sisimpämme salaiset
haavat ja taakat kuluttamassa voimiamme hukkaan?
Fariseuksen huoneessa itkeneen naisen kyyneleet olivat
eheytymisen, ilon ja uuden elämän alun kyyneleitä. Kun syntiä, väärää elämää ei jaksanut peitellä, se oli
tunnustettava. Ja siinä tilanteessa
kohtasivat toisensa totuus ja armo, anteeksiantamus ja uusien ratkaisujen alku.
Siitä syttyi ihmisen sydän, että Kristuksen armo kohtasi
ihmisen, aina sitä kellarikerrosta myöten.
Ja sydämen syttymisestä alkoi uuden, totuuden tien kysely.
Toinen väärä tulkinta tehdään silloin, kun kertomus
luetaan tai kuunnellaan niin, että syntinen nainen sai anteeksiannon, koska hän
rakasti paljon. Asiahan oli aivan
päinvastoin. Hän oli ensin saanut raskaana painona tuntuneen syntinsä
anteeksi. Se kokemus sytytti. Siitä puhkesivat
ilon kyyneleet, siitä syntyi rakkaus Kristukseen ja siitä rakkauden teot
fariseus-Simonin kotona.
Ei Jumalan armo, Jumalan hyväksyntä tule kenellekään hänen
moitteettoman elämänsä, hänen hyvien tekojensa tai lähimmäisenrakkauden
tähden. Järjestys on päinvastainen.
Siksi on niin tärkeää, että me annamme sisimmässämme
asustavien kahden ihmisen tai ihmisluonteen, molempien, tulla tietoisuuteen ja
esiin, jotta se niistä, joka tarvitsee anteeksiantamuksen voi antaa toisellekin
voimia rakastaa.
Sillä rakkaus on tärkein. Matteuksen evankeliumissa
kerrotaan tästä samasta kohtauksesta, että Jeesuksen oppilaat paheksuivat
naisen käyttäytymistä, siksi että hän
voiteli Jeesuksen jalat kallisarvoisella tuoksuöljyllä. Mitä haaskausta, he ajattelivat. Rahat olisi voinut käyttää viisaamminkin,
vaikkapa köyhien hyväksi.
Jeesus hyväksyi teon, koska sillä tavalla nainen osoitti
rakkautta. Järkevyys ja tehokkuus
saivat väistyä, kun oli kyse rakkauden osoittamisesta toiselle.
Rakkaus - Jumalan rakkaudesta puhuttaessa armo - on myös
se, joka voi muuttaa ihmisen.
Moittiminen tai tuomitsevat sanat useimmiten kovettavat sydämen, rakkaus
aukoo sen suljettuja portteja.
Uskon ja rakkauden alku on
Jumalan armon kokeminen. Siksi me,
jotka kaipaamme ja rukoilemmekin herätyksen aikoja, joudumme toteamaan, että
rakkautta on liian vähän. Siksi myös on
sydämen kovuutta. Siksi liian vähän
ihmisen ja Jumalan anteeksiannon ja välittämisen kokemuksia. Sen tiesi myös jo herätysliikkeen johtaja ja
herkkä runoilija Achrenius, kun hän virsikirjamme virressä kirjoittaa:
Vain siitä syttyy
sydämemme, kun saavut, Jeesus kallehin.
Kirkastat armon riemuksemme, taas vaikka kasvos salaatkin.