EETTINEN KASVATUS
KIRKKO JA KOULU - YHDESSÄ VAI ERIKSEEN
Eräät viimeaikaiset tapahtumat ovat havahduttaneet
meidät huomaamaan lasten ja nuorten maailmassa uuden ongelmaryhmän. Olemme tähän asti kantaneet huolta
syrjäytyneistä tai syrjäytymisvaarassa olevista, niistä, jotka sosiaalisista
syistä tai muuten ovat putoamassa kelkasta jo peruskoulun ala-asteella. Nyt esille ovat tulleet hyvin koulussa ja
harrastuksissa pärjäävät tai ns. ”hyvien perheiden” nuoret, joiden arvomaailma on käsittämättömällä
tavalla hätkähdyttänyt. Mistä tällainen
voi johtua? Onko kasvatuksen suunnassa, sen arvoissa jotain perusteellisesti
pielessä? Vai onko viime aikojen
oirehtimisessa sittenkin kyse tilastollisen vaihtelun piiriin mahtuvista
yksittäisistä poikkeuksista?
Minusta näyttää kuitenkin siltä, että oireen
taustalla, kuten aina oirehtimisessa, on vakavampi ongelma. On kyse kasvatuksen
arvokriisistä. Se ei nouse niinkään
koulun ja opetusmaailman sisältä, sen arvoista, vaan pikemminkin niistä
muutoksista, joita on tapahtunut yhteiskunnan yleisessä ilmapiirissä ja siitä johtuvissa koulumaailmaan
suuntautuneissa paineissa. Kasvatuksen
arvomaailmaa on johdettu sellaiseen suuntaan, jonka karvaita ensi hedelmiä
olemme jo saaneet maistella. Johdattelijoina
ovat olleet mm. viihdeteollisuus, joka luo käyttäytymismalleja nuorille,
elinkeinoelämä, joka asettaa omat tehotavoitteensa koulumaailman
opetukselliselle sisällölle, ja yleinen ilmapiiri, joka korostaa melkeinpä
äärimmäisyyteen asti yksilöllisyyttä ja sen seurauksena välinpitämättömyyteen
johtavaa suvaitsevaisuutta.
Aikamme arvojen kriisi
Nykyisen kriisin siemenet ovat olleet itämässä jo
muutaman vuosikymmenen ajan. Yleistä
ideologista ilmapiirin muutosta ovat
ryydittäneet aatteiden lisäksi mm. taloudelliset tekijät, ennen kaikkea
vuosikymmenen takainen syvä lama, joka nosti pintaan kovan ja armottoman,
tehokkuutta ja tulosta vaativan ihmiskuvan.
Vielä silloin kun peruskoulua rakennettiin 1960- ja 1970-luvuilla
puhuttiin paljon ympäristötekijöiden merkittävästä vaikutuksesta ihmisen
kasvuun. Jokaisella yksilöllä oli ja
tuli olla mahdollisuutensa, jos niille vain annetaan tilaa ja yhteisön tukea.
Nyttemmin on laajalti luovuttu tästä ajattelusta,
jota on sanottu myös tasapäistämiseksi. Nyt vannotaan enemmän geenien nimeen.
Ihmisen osa on suurelta osin ennalta määrätty.
Jokainen on oman onnensa seppä.
Onni puolestaan mitataan markoissa tai euroissa, mittareina ei käytetä
inhimillistä vuorovaikutusta, yhteyttä, ystävyyttä, itsensä toteuttamista ja
sen mahdollisuutta. Vastuu yksilöstä,
hänen elämästään ja hyvinvoinnistaan siirretään yhteisöltä yksilölle. Tämän mukaisesti voidaan esim. keventää
verotusta, jolloin annetaan voittajien voittaa entistä enemmän.
Tällainen sosiaalidarvinismi on
kilpailuyhteiskunnan ideologia. Menestyminen määrittää siinä ihmisen
arvon. Kuitenkin se luo ehkä enemmän
häviäjiä kuin miltä ensin näyttää. Pitkäaikaistyöttömien
perheissä kasaantuu vaikeuksia, syrjäytymisen kierrettä, ylisukupolvista
köyhyyttä. Toisaalta menestyvien joukossa pysyminen vaatii työelämässä mukana
olevilta yhä totaalisempaa sitoutumista. Vanhempien mahdollisuudet panostaa
lapsiinsa ovat heikentyneet. Siksi myös ns. hyvissä perheissä lapset saattavat
olla pahasti tuuliajolla. Eivätkä
kaikkien vanhempien urakehitykseen lapset omine tarpeineen sovikaan. On siis
myös vanhemmuuden kriisi, sillä hyvää laatua ei vanhemmuudessa taida olla ellei
ole myös aikaa.
Menestymistä ja kilpailua korostava yhteiskunta
suosii yksilöllisyyttä yhteisöllisyyden kustannuksella. Tässä asiassa on menty
huomaamatta äärimmäisyyksiin. Ihmisen vapaus ja hänen oikeutensa raivata tiensä
keinoja kaihtamatta onneen ja menestykseen ovat itsestään selviä lähtökohtia. Seurauksena on, että hänellä on myös oikeus
määritellä itse elämänsä ja maailmansa rajat ja periaatteet.
Tällä aika synkällä ja ehkä vähän kärjistetyllä
nykytilanteen kuvauksella olen pyrkinyt osoittamaan, että yhteiskuntamme arvoilmapiirissä
on kriisi, jonka oireet näkyvät nuorten maailmassa, ja josta paineet
kohdistuvat kasvattajiin, ovat he sitten koulussa, kirkossa, kotona tai
muualla. Kriisi on kuitenkin aina
uusien mahdollisuuksien alku. Kasvatuksen arvot ja eettisen kasvatuksen tärkeys
on nostettava niille kuuluvaan asemaan.
Sitä tarvitsee yhteiskuntamme ja sitä tarvitsevat yksilöt, ennen kaikkea
kasvamassa olevat ja elämänsä valintoihin valmistautumassa olevat lapset ja
nuoret.
Eettinen kasvatus on kaiken kaikkiaan yhteistoimintaa.
Se kuuluu koululle, se kuluu kirkolle ja ennen kaikkea se kuuluu
vanhemmille. Yhteiskunnan yleiset arvot
vaikuttavat nuoren eettiseen kehitykseen monien kanavien kautta. Erityisesti nostan esille yhden vahvimmista
mielipiteenmuodostajista, nimittäin median ja siinä etenkin television, jonka
välityksellä omaksutaan vaikutteille alttiissa iässä paljolti se, mikä on
hyvää, mikä huonoa, mikä oikein ja väärin, mikä in ja mikä out, mikä
tavoiteltavaa, mikä taas naurettavaa ja vanhanaikaista.
Eettisen kasvatuksen muutos
Vaikka näenkin siis eettisen kasvatuksen kriisin
paljon laajempana ilmiönä kuin vain koulua koskevana, niin voinee sanoa, että
myös koulumaailmassa vallitsee tässä suhteessa ellei nyt hämmennys niin ainakin
jonkinlainen neuvottomuus. Tästä on olemassa myös tutkimustietoa. Näkemykseni
pohjautuvat tältä osin ennen kaikkea professori Tapio Puolimatkan ja
viime vuonna kasvatustieteessä väitelleen jyväskyläläisen rehtorin Leevi
Launosen tutkimuksiin. Kun Launonen
on tutkinut suomalaisen koulun pedagogisia tekstejä pidemmällä aikavälillä, on
näkyviin tullut radikaali muutos suomalaisen koulun eettisessä kasvatuksessa
kansakoulun perustamisen ajoilta 1990-luvulle.
Nyky-yhteiskunnassa ei ole enää kaikille yhteistä arvopohjaa, ja
koulukasvatuksessa korostuvat voimakkaasti oppilaan yksilöllisyys ja
itsemääräämisoikeus.
Tärkeä murroskohta oli Launosen mukaan toisen
maailmansodan jälkeinen aika. Silloin kasvatuksen ihmiskuva alkoi muuttua.
Eettisessä kasvatuksessa luovuttiin objektiivisista arvoista, luonteen hyveiden
opettamisesta sekä opettajan auktoriteetista. Lisäksi koulun kasvatusihanteista
katosivat 1940-luvun jälkeen vähitellen mm. itsekurin, kestävyyden,
kärsivällisyyden, kohtuullisuuden, kiitollisuuden, kuuliaisuuden ja epäitsekkyyden
ihanteet. Samalla painopiste siirtyi moraalisista luonteen hyveistä
sosiaalisiin vuorovaikutustaitoihin ja yhteiskuntaeettisiin kysymyksiin.
Toisaalta joukko moraalisia ihanteita on säilynyt
samana koko koulun olemassaolon ajan. Tällaisia ovat mm. rehellisyys, ahkeruus,
lainkuuliaisuus, huomaavaisuus, työnteon arvostaminen sekä vastuu terveistä
elämäntavoista.
Myönteistä koulun eettisen kasvatusajattelun
kehityksessä on Launosen mukaan edelleen yksilöllisyyden parempi huomioon
ottaminen ja suvaitsevaisuuden lisääntyminen. Myös koulun kasvatusmenetelmät
ovat monipuolistuneet ja tulleet oppilaslähtöisiksi.
Tällä hetkellä ongelmallista on, että opettajan
kasvatuksellinen rooli on epäselvä ja että yhteiskunnan moniarvoisuus on
johtanut koulun eettisesti monin tavoin ristiriitaiseen tilanteeseen. Kaiken
kaikkiaan suomalainen koulukasvatus on hakemassa suuntaa 2000-luvun
tulevaisuuteen hyvin näköalattomassa tilanteessa. Empiirinen kasvatustiede on
selvästi kykenemätön antamaan riittäviä vastauksia. Sen vuoksi tarvitsemme
eettistä arvopohdintaa sekä kasvatushistorian avaamia filosofisia näköaloja,
Launonen sanoo.
Eri kasvatusmallien vertailua
Kasvatuksen arvopohdintaan aukeaa mielenkiintoinen
ja hedelmällinen näkökulma siitä, mitä Tapio Puolimatka on hiljattain
esittänyt. Hänen mukaansa kasvatuskeskustelussa tällä hetkellä on kaksi
pääasiallista lähestymistapaa, joita hän nimittää realistiseksi ja
konstruktivistiseksi.
Realistinen lähestymistapa liittyy yleissivistävään
kasvatusihanteeseen. joka on hallinnut
länsimaista kasvatusta antiikista läpi kristillisen keskiajan aina nykypäiviin
saakka. Konstruktivistinen malli perustuu länsimaisen kasvatuksen toiseen
perusihanteeseen, älyllisen vapauden ihanteeseen. Se on varsinaisesti valistuksen
lapsi. Se korostaa
kaiken kyseenalaistamista tarkoituksena tehdä tilaa yksilön omille
ajatusrakennelmille eli konstruktioille. Vetoamista yleispäteviin totuuksiin
pidetään yksilön vapautta kahlitsevana vallankäyttönä.
Kasvatuksen kentässä molemmilla malleilla lienee
olemassaolon oikeutus ja ne saattavat hyödyllisellä tavalla täydentää
toisiaan. Eettisen kasvatuksen kannalta
on tehtävä kuitenkin joitain huomioita.
Konstruktivistisessa mallissa painottuu
ihmisen vapaus ja luovuus, hänen oikeutensa määritellä oman maailmansa rajat ja
periaatteet. Se sisältää optimistisen
käsityksen lapsen mahdollisuuksista kehittyä ilman ulkopuolista ohjausta.
Lapsen oletetaan jo varhain olevan kypsä ja arvostelukykyinen olento.
Kasvattajan tehtäväksi nähdään lapsen omaehtoisen kehityksen tukeminen.
Puolimatkan mukaan kohdataan ongelmia,
kun tällainen vapaus ulotetaan yhä varhaisempaan vaiheeseen lapsen
kehityksessä. Lapsi tarvitsee turvallisuutta ja apua maailman hahmottamisessa.
Jos kukaan ei määrittele hänelle rajoja, on seurauksena psyykkinen
kuormittavuus, joka ylittää kehittymättömän mielen kapasiteetin ja johtaa
turvattomuuteen ja irrallisuuden tunteeseen.
Älyllisen vapauden ja nuoren oman luovuuden sekä
omaehtoisen kehityksen korostaminen johtavat kaiken tiedon, myös eettisen tiedon
suhteellistamiseen. Se vie helposti käytännölliseen itsekeskeisyyteen, koska
ihminen voi muokata arvot ja normit
omien mieltymystensä mukaisiksi.
Realistinen malli, joka minun ymmärrykseni mukaan
on lähellä ns. perinteistä kasvatusmallia, lähtee siitä, että lapsi ja nuori
tarvitsee tukea ja ohjausta oppiakseen tuntemaan ja hahmottamaan olemassa
olevan, realistisen maailman oikein. Niin hän oppii toimimaan
tarkoituksenmukaisesti maailmassa, jonka järjestykset eivät riipu hänen
käsityksistään tai toiveistaan. Maailmassa vallitseva järjestys ei ole vain
luonnon lainalaisuuksia, vaan siihen kuuluu myös moraalinen järjestys ja
oikeusjärjestys. Lapsi ei pysty omin avuin muodostamaan riittävän luotettavaa
ja kattavaa kuvaa maailmassa vallitsevista säännönmukaisuuksista. Ilman tukea
ja ohjausta hän toimisi epätarkoituksenmukaisesti ja vaarantaisi oman
turvallisuutensa sekä vahingoittaisi muita ihmisiä ja ympäristöä.
Tämä mallijako antaa aihetta tarkastella kriittisesti
kasvatuksen trendejä yleensäkin. Erityisesti se korostaa eettisen kasvatuksen
merkitystä lapsen ja nuoren tasapainoiselle ja turvalliselle kehitykselle. Itse asiassa tällaiset
kasvatusteoreetikkojen tutkimusten tuloksena syntyneet mallit vahvistavat sen,
minkä käytännön kasvattajat ovat muutenkin tienneet. Kehittyvä yksilö, lapsi ja nuori, tarvitsee rajat ja tarvitsee
jonkun, joka ne osoittaa.
Koulu ja kirkko eettisinä
kasvattajina
Totesin jo aiemmin, että eettisen kasvatuksen
kenttä on laaja ja että tärkein tekijä siinä löytyy tai on löytymättä kodin
seinien sisältä. Sekä koululla että
kirkolla on siinä kentässä myös tärkeä sijansa. Näiden kahden keskinäistä tehtäväjakoa tarkastelisin samalla
tavalla kuin uskontokasvatusta.
Uskonnon asema koulun oppiaineena ei perustu kirkon intressiin ja kirkon
omaan kasvatustehtävään. Se perustuu
yhteiskunnan intressiin. Kasvattaessaan
sivistyneitä, osaavia, tasapainoisia ja identiteetiltään lujia kansalaisia
tähän yhteiskuntaan, koulu antaa perustiedot oppilaiden omasta uskonnosta ja
muistakin. Se auttaa ymmärtämään
uskonnon oman kulttuuriperintömme keskeisenä osana ja antaa valmiuksia vastata
tai ainakin etsiä vastauksia elämän perimmäisiin kysymyksiin. Niitä ovat sellaiset kuin: Kuka minä olen?
Mistä tulen, minne olen menossa? Mistä löydän mielekkyyden, tarkoituksen
elämälleni ja mistä voimanlähteeni?
Valmius käsitellä tällaisia elämän kysymyksiä kuuluu nuorelle, joka
valmistuu elämään tämän yhteiskunnan rakentavana, elämänhallintansa suhteen
kypsänä, ja siten vastuun kantamiseen kykenevänä jäsenenä.
Olennainen osa uskonnonopetusta on tietysti oikean
ja väärän- problematiikka, eettinen kasvatus. Vaikka etiikka nimenomaan kuuluu
juuri uskonnon ja ET:n opetussuunnitelmiin, ei eettinen kasvatus koulussa
rajoitu vain niihin. Mikäli nähdään,
että koululla on nykypäivänä - ei ainoastaan tietojen ja työelämässä
tarvittavien perustaitojen opettaminen - vaan sivistyksellinen ja
kasvatuksellinen tehtävä, kuuluu eettinen kasvatus koulun arkipäivän kokonaisuuteen,
koulun yleiseen henkeen, sen ohjelmaan ja opettajien persoonalliseen
käyttäytymiseen ja esimerkkiin.
Kirkolla on puolestaan oma tehtävänsä, joka nousee
sen omista perusteista. Kun jäsenyys
perustuu kasteeseen, on kirkon kasvatustyötä sanottukin kasteopetukseksi. Sen sisällön tuorein määrittely on vastikään
hyväksytyssä kirkkomme uudessa rippikoulusuunnitelmassa: "Nuori vahvistuu
siinä uskossa kolmiyhteiseen Jumalaan, johon hänet on pyhässä kasteessa otettu,
kasvaa rakkaudessa lähimmäiseen ja elää rukouksessa ja
seurakuntayhteydessä."
Yhteiset arvot
Vaikka tehtävänasettelun tähtäyspiste on erilainen,
kirkon ja koulun eettinen kasvatus tulevat erittäin lähelle toisiaan. Selityksenä tietysti on se, että koko
länsimaisen kulttuurin arvopohja rakentuu sille kristillis-humanistiselle
perinteelle, joka Jerusalemista ja Ateenasta lähteneenä on saanut vaikutteita
niin antiikin, renessanssin, uskonpuhdistuksen kuin valistuksenkin
perinteistä. Eräät tietyt yhteiset perusarvot
kulkevat punaisena lankana kaikessa tässä kehityksessä.
Koko eettinen käsitteistömme ja siten kasvatuksemme
perustuu käsitykseen ihmisen arvosta.
Ihminen yksilönä on arvokas, ainutkertainen, korvaamaton. Ihmistä ei koskaan saa käyttää välineenä
johonkin toiseen, muka parempaan arvoon pyrittäessä. Ihminen on itsetarkoitus, eikä hänen arvoaan mitata
menestyksellä, palkalla, tehokkuudella.
Myös tehoton, osaamaton, sairas, toisten vaivana oleva kuuluu tähän arvokkaiden
joukkoon. Ihmisen arvo näyttää
modernissa yhteiskunnassamme olevan jatkuvasti uhattuna. On jatkuvasti
muistutettava esimerkiksi siitä, että työ ja firma ovat ihmisiä varten eikä
ihminen niitä varten.
Toinen perusarvo on se, että jokaisella yksilöllä
on yhtäläinen arvo. Meillä on kyllä
taipumus laatia mittareita, joilla saadaan aikaan eroja, mutta tällaista
mittariuskoa vastaan on jatkuvasti pyristeltävä.
Kolmantena tukipilarina näen käsityksen siitä, että
ihminen on yhteisöllinen olento. Hän ei ole olemassa vain itseään varten, vaan
hän saa täyden merkityksen elämälleen yhteydessä toiseen tai toisiin.
Näistä perusarvoista nousevat sitten muut, joille
yhteiskuntamme rakentuu ja joiden omaksumiseen eettisellä kasvatuksella
pyritään. Sellaisia ovat vaikkapa moraaliset hyveet, sellaiset kuin
oikeudenmukaisuus, rehellisyys, laupeus tai laajemmin ottaen lähimmäisenrakkaus
ja siihen kuuluva vastuu toisista ja yhteisöstä.
Kriittinen ystävä
Kirkko ja koulu tekevät siis molemmat eettistä
kasvatustyötä. Osittain erikseen, osittain toisiaan tukien. Professori Kirsi Tirri on tutkinut
koulua moraalisena yhteisönä ja siinä yhteydessä käyttänyt kirkosta koulun
naapurina ja yhteistyökumppanina termiä ”kriittinen ystävä”. Sellaisena voi kirkko tuoda koululle sen
eettisiin kysymyksiin oman näkökulmansa.
Kriittisen ystävän rooli voikin luoda hedelmällistä yhteistyötä
seurakunnan ja koulun välille.
Mikä on sitten kirkon erityinen anti koulun
eettiselle kasvatukselle? Eettiset
periaatteet ovat paljolti yhteisiä. Korostaisin kolmea asiaa. Ensinnäkin näen yhteiskuntaa uhkaavana
vaarana, jos eettisen kasvatuksen eli nuoren ihmisen kaikinpuolisen
sivistämisen päämäärä heikkenee. Ajassa on niin uhkaavia merkkejä arvopohjan
murenemisesta, että tämä on painokkaasti tuotava esille. Koulun sekä opetusohjelmassa että koko
elämässä tätä puolta tulisi vahvistaa.
Niiden oppiaineiden asema, joissa erityisesti kasvatetaan nuoria
ihmisinä, tulee mieluummin vahvistaa kuin heikentää.
Toiseksi muistuttaisin, että ilman arvopohjaa
eettisen kasvatuksen toteuttaminen on mahdotonta. On mahdotonta kasvattaa, ellei
ole olemassa mallia, jota tavoitellaan, siis ainakin kohtalaisen yleistä
näkemystä hyvästä ihmisestä ja hyvästä elämästä. Jos on ylipäänsä kasvatusta, se on arvosidonnaista. Jos
yhteisöllä, yhteiskunnalla ei ole edes väljää yhteistä arvopohjaa, jota se kasvatuksellaan tukee, yhteisö on
vaarassa hajota sisäisiin ristiriitoihinsa.
Kolmas korostukseni, joka jo on tullut esille
edellä, on se, että kasvatuksessa yhdistyy etiikkaan eräs toinen tärkeä tekijä,
nimittäin ihmiskäsitys. Oikeastaan se
on koko etiikan pohja. Näitä ei voi erottaa toisistaan. Jos näet ajatellaan, että kasvatuksen
tavoitteena on hyvä elämä, niin silloin tuo tavoite määräytyy siitä,
millaiseksi piirrämme ihmiskuvan äärilinjat ja millaiseen eettiseen verkostoon
yksilö sen puitteissa asettuu. Jos
etiikka on vain yksilökeskeistä mielihyväetiikkaa ja ihminen määritellään
pelkästään naturalistisesti, yhteisö oireilee, kuten olemme huomanneet.
Kristillinen ihmiskuva
Millainen sitten on kristillisen uskon anti
ihmiskuvallemme. Siitä lopuksi muutama
keskeinen piirre. Kristillisen ihmiskäsityksen juuret ovat tietenkin
Raamatussa. Yhtä hyvin voitaisiin
sanoa, että Raamattuun on sen yli tuhatvuotisen syntyhistorian aikana
talletettu se ihmiskäsitys, jonka ensin juutalaisuuden sitten kristinuskon
piirissä eläneet ihmiset olivat elämänkokemuksensa perusteella kokeneet
oikeaksi.
Raamatun ihmiskäsityksestä ei voi puhua
analyyttisena ja teoreettisena oppina.
Se ei määrittele, se kertoo kuvin, kertomuksin, tarinoin ja runoin.
Onkin oikeampaa puhua Raamatun ihmiskuvasta kuin –käsityksestä. Lähtökohta ja
keskeiset kuvan rakennusainekset löytyvät jo luomiskertomuksessa. Siinä ihminen asetetaan paikalleen kolmen
suhteen avulla.
Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Tämä on kristillisen ihmiskäsityksen
perusta. Ihminen on Jumalan kuva. Tämä usein vaikeasti ymmärrettävä ilmaisu
sisältää ajatuksen ihmisen erikoisasemasta maailmassa. Hänet on luotu vuoropuheluun ja yhteyteen
koko maailman Luojan kanssa. Hän on
Jumalan keskustelukumppani. Hän on
vastuullinen Jumalan edessä, mistä ihmisen sisimmässä oleva käsitys oikeasta ja
väärästä on yksi osoitus. Tästä
ensimmäisestä perussuhteesta, suhteesta Jumalaan, löytyy elämän tarkoituksen
avain. Siitä aukeaa niin ihmisen
eettinen vastuullisuus kuin hänen oman elämänsä mielekkyys.
Ihmisen ei ollut hyvä olla yksin. Paratiisi tuntui kolkolta ilman
kumppania. Raamatun kertomus Adamista
ja Eevasta ei kuvaa ainoastaan miehen ja naisen kumppanuutta ja yhdenvertaisuutta,
vaan myös ihmisen ja toisen ihmisen. Ihmiseksi voi kasvaa ja ihmisenä elää vain vuorovaikutuksessa
toisten kanssa. Toinen ihmisen
perussuhde on suhde toisiin ihmisiin, jota varten ihmisessä on tarve rakastaa
ja tulla rakastetuksi, välittää ja tulla huomatuksi, kantaa vastuuta toisista
ja tulla itse hyväksytyksi.
Kolmas suhde on ihmisen ja luonnon välinen. Ihmisen tehtäväksi annettiin viljellä maata
ja muuta luomakuntaa. Hän käyttää sitä hyväkseen, muokkaa ja muuttaa. Hänen tarkoituksenaan on harjoittaa viljelyä
eli kulttuuria myös henkisellä tasolla, ilokseen, sielunsa ravinnoksi ja
mielensä virkistykseksi.
Samalla kun ihminen sai tehtäväkseen viljellä,
hänen osalleen annettiin myös varjella luomakuntaa, pitää siitä huolta,
säilyttää sen elinkelpoisuus, suojella sitä.
Tuollaiseksi siis ihminen on luotu,
tarkoitettu. Elämään harmonisessa
vuorovaikutuksessa Luojaansa, toisiin ihmisiin ja luontoon. Tuota luomisen tilaa Raamattu nimittää
paratiisiksi, kun perussuhteet ovat kunnossa. Tässä ei kuitenkaan ole
kaikki. Kristillinen ihmiskuva ei ole
vain noin ihanteellinen, pikemminkin realistinen. Mehän emme näe paratiisia ympärillämme vaan jotain muuta. Kristillisessä ihmiskuvassa erotetaan se,
millaiseksi ihminen on luotu ja millainen hän nyt todellisuudessa on. Näiden kahden välissä on se kertomus, jota
kutsumme syntiinlankeemukseksi. Se on
nimenomaan uskonnollinen selitys sille, mitä näemme ympärillämme.
Ihminen ei ole enää sitä, millaiseksi hänet on
tarkoitettu. Häneen on tullut taipumus
alituiseen särkeä perussuhteiden harmonia. Hänet on luotu hyväksi ja eheäksi,
mutta hän on rikkinäinen ja ristiriitainen.
Tämä ristiriitaisuus on ihmisen perustuntomerkki. Hän on paradoksinen kokonaisuus. Hän on yhtä aikaa ihmisiä rakastava ja
itsekäs, väkivaltaa kammoava ja itse väkivaltainen. Hän on hyvää tahtova ja pahaa toteuttava, hän rakastaa rauhaa ja
aiheuttaa riitaa. Hän janoaa rakkautta
mutta kylvää vihaa. Hänen sisimpänsä
kaipaa Jumalan yhteyteen, mutta samalla hän itsekkäästi etsii riippumattomuutta
ja oman itsensä herruutta.
Tähän ihmisen dilemmaan, ristiriitaisuuteen,
kohdistuu kristinuskon keskeisin sanoma, nimittäin puhe armosta. Se kuuluu olennaisesti edellä
hahmottelemaani kokonaisuuteen. Se on olennainen osa kristillistä etiikkaa.
Siinä ihminen on arvokas ja hyväksytty eettisesti keskeneräisenäkin. Toisaalta armo luo eettisen toiminnan
motivaation. Tässä näen kirkon,
kriittisen ystävän, tärkeimmän annin koulun eettiselle kasvatukselle.
Takaisin
arkkipiispan kotisivulle