Jukka Paarma

 

KANSAKUNNAN HYVINVOINTI MENESTYKSEN MITTANA

 

Puheenvuoro De Urbe Uloa -seminaarissa Oulussa 2.9.2005

 

 

Maailman yhteiskuntien joukossa  oma maamme on menestynyt vähintäänkin kohtuullisesti.. Siitä olemme saaneet lukea hiljakkoinkin useita tilastoja.  Olemme niiden mukaan sekä vähiten korruptoitunut että parhaiten ympäristöstä huolehtiva maa.  Teknologisessa kehityksessä olemme  johdossa, kilpailukyvyssäkin kärkeä.  Koululaisemme ovat Euroopan parhaita lukemisessa ja laskennossa. 

 

Kansainvälisesti vertailtaessa ovat suomalaisten arvot ja henkinen rakenne hyvässä kunnossa. Perinteeseemme kuuluu luja luottamus julkisen vallan käyttäjiin. Lakien ja auktoriteettien kunnioitus hyvine ja huonoine puolineen on osa kulttuuriamme.  Kansainvälisten tutkimusten mukaan on meille ominaiseksi arvokolmikoksi määritelty vaatimattomuus, tasa-arvo ja toisesta välittäminen.  Niiden  perustalle olemme rakentaneet nykyisen yhteiskuntamme, jota pidämme paitsi hyvinvointivaltiona, myös sellaisena oikeusvaltiona, jossa demokratia vahvasti toteutuu.  Ahkeruutta, rehellisyyttä ja vaatimattomuutta on täällä aina arvostettu, vaikka hyvin tiedämmekin, etteivät kaikki joukossamme ole aina jaksaneet näissä asioissa pysyä kaidalla tiellä.

 

 

Perinteiset arvomme

 

Suomalainen arvomaailma on perustunut toisaalta kristillisen uskon, toisaalta yleisen länsimaisen humanistisen sivistyksen perustalle.  Suomessa on vietetty tänä vuonna paitsi Oulun kaupungin juhlia myös  juhlavuotta ”Kirkko Suomessa 850 vuotta”.  Ainakin sen ajan on kristillinen usko ja sen opetus muokannut täällä pohjan perillä asuvaa  kansaa elämään rauhassa, sovussa ja ystävyydessä toinen toisensa kanssa.  Kirkkohan opetti suomalaiset lukemaan ja kirjoittamaan, perusti koulut ja opetustoimen.  Kirkko opetti näkemään mikä on oikein mikä väärin ja johti meidät sekä synnin- että armon tuntoon. Oikeuslaitoksemme ja oikeusvaltiomme  sai siitä virikkeensä.  Mutta kirkko opetti meidät myös, ja ennen kaikkea, välittämään toisistamme, etenkin niistä, jotka eivät kykene syystä tai toisesta pitämään itsestään huolta.  Niin syntyivät hospitaalit ja köyhäinhoito. Siitä sai alkunsa niin sosiaali- kuin terveydenhoitotoimi maassamme. Tänään näyttää tuo kaikki arvokkaalta perinnöltä.  Osaaminen ja tietotaito samoin kuin hyvinvointiyhteiskunnan perustana oleva toisesta ihmisestä välittäminen ovat vahvimmat kilpailuvalttimme maailman turuilla.

 

Eurooppalaisessa kulttuurissamme olemme ammentaneet yhteiset arvomme Jerusalemin, Ateenan ja Rooman kolminaisesta perinnöstä. Juutalais-kristillinen uskonto ja eettiset periaatteet, helleeninen demokratiakäsitys sekä roomalainen oikeus ovat vankat pohjapilarit.  Ranskan vallankumouksen kolminainen iskulause: ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo”, on sekin käypää tavaraa edelleen etsittäessä laajaa yhteistä arvopohjaa.

 

Samalla kun iloitsemme maamme hyvinvoinnista ja korkeasta osaamisesta, näemme myös hälyttäviä merkkejä. Hyvinvoinnin katveeseen sijoittuu vähemmän rohkaisevia ilmiöitä  Tässä hyvinvointivaltiossa voivat liian monet pahoin.  Sen merkit näyttävät lisääntyvän. Pohjoismaisessa vertailussa me olemme tyytymättömin kansa.  Työuupumus yleistyy samalla kun työolosuhteet tulevat fyysisesti entistä keveämmiksi ja työpäivät lyhemmiksi. Me haikailemme ennätysmäisesti ennenaikaiselle eläkkeelle.  Mutta pahempaa kuin tyytymättömyys on paha olo.  Alueellinen, sosiaalinen ja taloudellinen eriarvoisuus näyttää olevan kasvussa. Kaikkein hälyttävintä on nuorison ja lasten oirehtiminen, josta on paljon esimerkkejä.

 

Tämän hetkisessä arvomurroksessa, globalisaation ja kilpailuyhteiskunnan ilmapirissä ovat perinteiset hyvät arvot kovassa puristuksessa. Niitä ovat työntämässä syrjään uudet, jotka ovat huonompia.  Minusta ne näyttävät jopa tuhoisilta.  Taloudellisesta vaurastumisesta, tekniikan huikeasta kehityksestä ja vapaasta kaupasta huolimatta ihmisen hyvä elämä, jota varten muuten nuo mainitsemani asiat on kehitetty, on karkaamassa yhä useampien ulottuvilta.  Kansalaisten hyvinvointi, ihmisten hyvä elämä ei näytä sopivan mitattavaksi bruttokansantuotteella eikä muillakaan taloudellisilla mittareilla.  Paradoksi on, että hyvinvointivaltiossa voidaan pahoin.

 

Arvomaailman uhkatekijöinä näen erityisesti kaksi ajattelutapaa. Kirkonmiehenä ja teologina sanoisin mielelläni: kaksi epäjumalaa. Toinen on individualismin suhteeton korostuminen, toinen kilpailukyvyn muuttuminen välineestä itseisarvoksi, itsetarkoitukseksi. Taas teologi käyttäisi vähemmän hienostuneelta kuulostavia termejä: itsekkyys ja mammona.

 

 

Arvomaailman uhkatekijät

 

On sanottu, että nimenomaan postmodernin ajan tyypillinen kysymys nousee yksilön tarpeista: Mikä on minulle hyvää.  Usein se hyvä on sitä, missä yksilö kokee onnistumista, missä hän tavoittelee mielihyvää ja - kuten hyvin tiedämme - erittäin usein taloudellista hyötyä. Päämääriä ja tavoitteita kyllä nykyihmiselläkin on,  ja niitä halutaan saavuttaa nopeasti.  Nopea rikastuminen, nopea tyydytys, nopea menestys!   Tärkeää on, että tavoite saavutetaan, ei niinkään se, millä keinoilla se tapahtuu.

 

Vakavampi eettinen keskustelu syntyy kuitenkin silloin, kun emme kysele, mikä on hyvää ja pahaa vaan mikä on oikein ja mikä väärin. Onko mielihyvää tuottava sama kuin hyvä, onko edullinen sama kuin oikea, onko hyvä yhtä kuin oikea?

 

Minusta näyttää siltä, että meidän aikanamme on paljon yleisempää tehdä kysymykset akselilla hyvä - paha kuin akselilla oikea - väärä.   Hyvät päämäärät voidaan saavuttaa oikeilla tai väärillä keinoilla.  On paljon sellaista eettistä relativismia, jopa arvonihilismiä, joka ei paljon piittaa tästä oikeasta, siitä mikä on oikein kunhan vain se on hyvää.

 

Kun oma hyvä, tai oma paras nousee etusijalle, toisen ihmisen etu tai yhteinen hyvä jää pakostakin, jos ei kokonaan unohduksiin niin ainakin toiselle sijalle.  Silloin vanhoista perusarvoistamme keskeisin, välittäminen, toisesta huolehtiminen, vastuu yhteisestä parhaasta hiljalleen väistyy. Silloin on helppo purkaa hyvinvointiyhteiskunnan kantavia rakenteita, silloin on ihmisen suhde toiseen enemmän liikesuhde kuin inhimillisen lämmön ja huolehtivan vuorovaikutuksen suhde.

 

Globalisaatiota sinänsä minä pidän eettisesti neutraalina ilmiönä. Olennaista on, miten sen mahdollisuuksia käytetään, mitkä arvot ohjaavat globaalia päätöksentekoa. Näyttää siltä, että globalisaation vaikutus arvomaailmaan  on johtanut tietynlaiseen epäbalanssiin.  Itse asiassa on kyse taloudellisten arvojen ylisuuresta vallasta.  Olisi selvästi sanouduttava irti meidän alitajuntaamme hallitsevasta ja päätöksentekoa ohjaavasta aksioomasta, että taloudellisesti korkeampi elintaso tuottaa automaattisesti paremman elämän.  Kun näin ei ole, olisi lakattava tavoittelemasta henkeen ja vereen, muut arvot unohtamalla, tällä tavoin ymmärrettyä parempaa elämää.

 

Hyvinvointivaltion kehittäminen

Hyvinvointivaltion pahoinvointi on siis ongelmamme.  Mitä voitaisiin tehdä?  On tietysti mahdollista,  että köyhyyden ja syrjäytymisen poistamiseen satsattaisiin vielä runsaasti enemmän voimavaroja kuin nyt on tehty.  Viime aikainen keskustelu köyhyyspaketista osoittaa kuitenkin sen, että asiasta on helpompi puhua kuin siinä toimia.  Keinot eivät ole yksiselitteisiä.  Joka tapauksessa tavallisen suomalaisen Matti ja Maija Meikäläisen laskuopin pohjalta ei ole helppo ymmärtää, että aikana, jolloin yhteiskuntamme on selkeästi vauraampi kuin koskaan ennen, emme kykene ylläpitämään sellaista toisista huolehtimisen tasoa kuin aiemmin.

Arvomaailman muutos siihen suuntaan, että toisista huolehtimisesta, välittämisestä tulisi entistä arvostetumpaa on tietysti periaatteessa sekin yksi keino.  Varmaan meillä on mahdollista ottaa oppia eteläisen Euroopan  katolisten maiden sosiaalieettisestä painotuksesta, jolloin valtion kontolle sälytetään velvollisuuksia vähemmän kuin täällä luterilaisessa pohjoisessa. Huolenpito omasta lähi- ja sukulaispiiristä korvaa osittain sitä.  Vaikka olenkin luterilaisen sosiaalieettisen mallin ja sille pohjautuvan pohjoismaisen hyvinvointivaltion kannalla, näen opiksi otettavaa myös tuosta toisesta ajattelu- ja toimintamallista.

Vanha pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli on saanut maassamme lisääntyvää kritiikkiä.  Vaikka osa siitä noussee uusliberalistisen ajattelun arvomaailmasta, jossa yleisen hyvinvoinnin toteuttaminen tapahtuu suoraviivaisesti materiaalisen köyhyyden poistamisella, on kritiikissä  myös vakavammin huomioon otettavaa.  Luulen, että hyvinvointivaltiomalliamme  tulee ajatella uudelleen.  Silloin voisimme ottaa huomioon niitä asioita, joita nykyään yleensä tiedämme aidosta yhteisöllisyydestä ja kiinteästä, toimivasta osallisuuden yhteisöstä.

Vanha pohjoismainen hyvinvointivaltio on rakennettu siten, että kaikki kansalaiset voisivat olla siinä osallisia.  Kaikki yksilöt ja kaikki ryhmät oli saatava yhteisen huolenpidon piiriin.  Ketään ei sopinut jättää sen ulkopuolelle. Tavoitteena oli myös kasvattaa itsenäisiä, moraalisesti vastuullisia, aktiivisia kansalaisia. Pekka Hallbergin käyttämää kuvaa lainaten sitä voisi verrata vankkureihin tai kärryihin, joissa edessä on riuskat vetohevoset pitämässä yllä ripeätä, ehkä kasvavaa vauhtia.  Kärryillä puolestaan on tilaa kaikille, laidat ovat korkeat ja perälauta tukeva, ettei kukaan putoaisi kyydistä.

Ongelma näyttää olleen se, että tällaiseen malliin liittyi alusta alkaen ikään kuin sisäänrakennettuna holhoava perusasenne kansalaisiin, etenkin niihin, jotka olivat muita heikommassa asemassa.  Pieniä ja köyhiä kyllä muistettiin, mutta ei täysi-ikäisiä, omasta elämästään vastuuta kantavia,. Yhteiskunnan jäseniä pidettiin enemmän objekteina kuin subjekteina.  Yhteiskuntaa rakennettiin enemmän ihmisiä varten kuin ihmisten toimesta.

Tällaisena vanha hyvinvointiyhteiskunta ei ole ollut omiaan kasvattamaan osallistuvia, aktiivisia, itsenäisiä ja vastuullisia kansalaisia, jotka toimivat yhteisen edun puolesta. On sanottu, että ”sellaisen yhteiskunnan jäsenten vastustuskyky oli siten hyvin heikko individualistisen ja epäsosiaalisen uusliberalismin ja sen markkinakapitalismin edessä.  Kaunis perustelu itsekkyydelle ja epäsosiaalisuudelle sai nopeasti kiitollisia vastaanottajia” (Sirkku Hellsten, John Vikström).

Tämän suuntaista kritiikkiä on esittänyt varsin voimakkaasti esimerkiksi Sirkku Hellsten, joka kuvasi tuollaista valtiota sanoilla ”itsekkyyden ja moraalisen välinpitämättömyyden kehto”, joka ”tuotti pelkästään omaa etuaan saalistavia epäsosiaalisia ja epäpoliittisia yksilöitä, joille tärkein elämän päämäärä on oman onnen tavoittelu”.  Kärkevistä ilmaisuista huolimatta arvostelu antaa ajattelemisen aihetta. Hellstenin eri yhteyksissä esittelemä kommunitaristinen yhteiskuntamalli on mielenkiintoinen yritys korjata hyvinvointiyhteiskunnan heikkouksia.

 

Toimiva yhteisö ja yhteisöllisyys

Toimiva yhteisö ja aito yhteisöllisyys edellyttää yleensä muutamia perustekijöitä. Sen identiteetin rakentamiseen ja vahvistamiseen tarvitaan yhteiset arvot.  Totesin jo alussa, että suomalaisten arvomaailma on varsin yhtenäinen ja vahva. Meillä on hyvä, vahva kristillis-humanistinen perinne. Uhkatekijöitä kuitenkin on taivaalla. Itsekkyyttä, omaa hyvää korostavien arvojen sekä lisääntyvien materiaan kiinnittyvien päämäärien vastapainoksi yhteiskunnassamme tulee pitää huolta  toisista välittämisen opettamista ja korostamista sekä henkisten, aineettomien arvojen esillä pitoa. Kyllä suomalaiset gallupeissa  arvostavat suuresti esimerkiksi lähimmäisenrakkautta, yhteisvastuullisuutta, perheen merkitystä, ympäristökysymyksiä ja yleensä läheisten ihmissuhteiden hoitamista. Arvopohja on olemassa. Toivoisin vain, että ne tahot, jotka  vaikuttavat arvomaailman kehittymiseen, media ja poliittiset päättäjät, pitäisivät näitä vahvasti esillä. 

Kirkon eettisen opetuksen painopiste on ollut lähimmäisen rakastamisessa ja vastuun kantamisessa toisista.  Se on ollut arkipäivän jumalanpalvelusta ja kristillisen elämän ilmenemismuoto.  Siksi tietysti toivon, että kirkon toimintamahdollisuuksia ei yhteiskunnassamme ainakaan heikennettäisi. Sillä on nähdäkseni merkitystä todella kansalaisten hyvinvoinnille, hyvälle elämälle. Se, että kansalaiset ovat sisäisesti vahvoja, elämänsä mielekkyydestä tietoisia, että heillä on avunlähteitä selvitä elämänsä vaikeuksista, sekä keinot parantaa sisäiset vammat, esimerkiksi omien ihanteiden ja oman käyttäytymisen väliset ristiriidat, syyllisyydentunnot, ovat keskeinen osa ihmisten todellista hyvinvointia.

Dynaaminen yhteisö tarvitsee varmasti myös tiettyä erimielisyyttä arvoista ja siten jatkuvaa keskustelua niistä. Täysi yksimielisyys kun ei kuulu demokratiaan, se voi toteutua  vain epädemokraattisessa yhteiskunnassa..

Toinen asia arvojen ohella, jonka voimme aidosta yhteisöllisyydestä oppia yhteiskuntaamme liittyy tähän arvoista käytävään keskusteluun ja arvojen moneuteen. Toimiva yhteisö on vapaiden ja itsenäisten yksilöiden elävää vuorovaikutusta ja yhteistyötä. Holhous ei kuulu siihen. Kaikille kuuluu vapaus, kaikille kuuluvat oikeudet. Vapaus ilman vastuuta ja oikeudet ilman velvollisuuksia hajottavat jokaisen yhteisön. Siksi on oltava tasapaino yhtäältä vapauden ja vastuun toisaalta oikeuksien ja velvollisuuksien välillä.

Elävän ja terveen yhteisön kolmas tuntomerkki voisi olla sen jatkuva kyky uudistua, oppia uutta, synnyttää innovatiivisuutta, suosia aloitteellisuutta. Sen pitää pystyä vapauttamaan niitä resursseja, joita yhteisön piirissä, sen jäsenissä on

Kansakuntamme on kieltämättä menestynyt monilla mittareilla mitattuna. Onko se menestynyt hyvinvoinnin mittarilla mitattuna on kysymys, johon en löydä yksiselitteistä vastausta. Yhtäältä maassamme on monenlaista hyvinvointia. Toisaalta voidaan kysyä, onko esim. aineellinen, taloudellinen menestys maksettu liian monen kansalaisen, työttömäksi  vastoin tahtoaan jääneen tai vanhuksen tai lapsen hyvästä, turvallisesta elämästä ja tulevaisuudesta tinkimällä.  Olen pyrkinyt hahmottelemaan eräitä piirteitä, joilla vanhan hyvinvointivaltiomme puutteita voitaisiin kehittää paremmiksi ottamalla oppia  tietoudestamme siitä, miten yleensä toimivat yhteisöt  menestyvät ja miten yhteisöllisyys vahvistuu. 850 vuotta vanha kristillinen perinne on ollut hyvinvointimme arvopohjana ja uskon, että sen keskeiset eettiset maksiimit, rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen  sääntö, voisivat myös tulevaisuudessa olla sinä pohjana ja tukirakenteena, jolle moniarvoistuva, monikulttuurinen ja moniuskontoinen suomalainen yhteiskunta, jossa on hyvä elää, arvomaailmansa rakentaa.