Jukka Paarma

 

PALVELUTYÖ KUTSUMUKSENA

 

Esitelmä Non-stop -yhteiskunta ja palvelutyö -seminaarissa Helsingissä 5.3.2003

 

 

Luterilainen kirkko on määritellyt itsensä sanan ja armon kirkoksi.  Se tarkoittaa, että pidämme kirkkomme keskeisinä peruspiirteinä eli konstitutionaalisina tekijöinä kahta asiaa. Ensinnäkin tahdomme olla uskollisia Jumalan sanalle sellaisena kuin se on ilmoitettu Raamatussa. Vaikka Raamattu on syntytavaltaan monin tavoin kietoutunut oman aikansa historia- ja yhteiskuntakäsityksiin, ovat sen keskeiset periaatteet sovellettavissa ja tulkittavissa vastauksiksi tämän päivänkin ihmisen elämään, sen polttaviin ja ahdistaviin kysymyksiin samoin kuin yksilöiden ja yhteiskunnan tarpeisiin löytää kestävät eettiset periaatteet.  Raamattua pidämme ylimpänä uskomme ja elämämmekin ohjeena.

 

Kun kirkko tahtoo olla armon kirkko, nostaa se Raamatun sanomasta ylitse muiden  opin Jumalasta  ihmisten parasta tarkoittavana, armollisena ja anteeksiantavana.  Tämä maailma ahdistaa, se vaatii ja lyö meitä joskus helvetillisen kipeille ruhjeille ja haavoille. Kirkon tehtävä ei ole olla vaativa ja lyövä.  Se tahtoo olla parantava ja hoitava.  Sen aarteena on ihmisten sisintä, mutta myös ihmissuhteita eheyttävä sanoma armosta.

 

Julkisessa keskustelussa mitä erilaisimmissa medioissa näyttää kuitenkin eräs kolmas asia nousevan noiden perusperiaatteiden yläpuolelle, ja se tuntuu monelle olevan luterilaisuuden ylin ja näyttävin tuntomerkki, jota kiitetään ja kirotaan.  Se on nimeltään luterilainen työmoraali.  Sen nimeen vannotaan, kun kiitetään maamme vaurastumista sotien jälkeisenä aikana sotakorvausten maksamisen kanssa uupumukseen asti kamppailevasta kansakunnasta yhdeksi maailman kärkijoukkoon kuuluvista hyvinvointivaltioista.  Ahkera ja tunnollinen työnteko, ponnistelu, velvollisuudentunto ja rehellisyys ovat nostaneet kansamme talouden ja hyvinvoinnin kilpailussa köyhien vilttiketjusta maailman pelikenttien ykkösketjuun.

 

Mutta onhan sitä luterilaista työmoraalia myös kirottu, viime aikoina varmaan enemmänkin kuin kiitelty. Lutherin ja ns. luterilaisen työmoraalin kontolle on tavattu sälyttää paitsi syy suomalaisten työssä viihtymättömyyteen ja loppuunpalamiseen, melkein kaikki muutkin suomalaista elämänmuotoa rassaavat epäkohdat perhe- ja parisuhdeongelmista aina huonoon työssä viihtymiseen ja burn outiin saakka.  Luterilaisuuden ansioita on niissä kuitenkin vahvasti liioiteltu.

 

Eräiden suomalaisen työmoraalin  tyypillisten piirteiden nimittäminen “protestanttiseksi työn etiikaksi” sisältää usein yksipuolisen, yksinkertaistetun ja osittain virheellisen tulkinnan. Alkunsa se lienee saanut Max Weberin tunnetusta teoriasta,  jonka mukaan uuden ajan kapitalismin juuret löytyvät protestantismin predestinaatio-opista, eli ajatuksesta, että maallisessa elämässä, esim. liiketoiminnassa hyvin menestyminen on osoitus Jumalan suosiosta ja merkki asianomaisen valitsemisesta iankaikkisen autuuden omistajaksi.  Tässä ajatuksessaan Weber lähti kuitenkin sveitsiläisen kalvinismin, ei Lutherin opeista.

 

Yleisessä ajattelussa, myös tutkijoiden teksteissä on lähellä  vaara tulkita protestantismiksi se, että suomalaisten mielissä työ on (ollut) keskeisessä asemassa. Jo  työn velvoittavuuden korostaminen on voitu nähdä merkkinä protestantismista, kun moderni työn etiikka lähestyy työtä enemmän sen rationaalisuuden ja päämääräsuuntautuneisuuden painottamisen kautta.

 

Meidän perinteistä käsitystämme työstä, sen arvosta ja merkityksestä on kyllä voimakkaasti leimannut luterilainen etiikka, ei tosin Lutherin yksin hahmottamassa muodossa. Vaikka työelämä on huikeasti muuttanut muotoaan sitten uskonpuhdistuksen päivien siitä on edelleen  jäljellä tiettyjä peruskorostuksia Lutherin työn etiikasta voidaan nostaa esiin neljä peruspiirrettä.

 

1. Ensinnäkin Luther arvosti työtä ja ahkeruutta.  “Ihminen on luotu tekemään työtä, niin kuin lintu on luotu lentämään” kuuluu tästä asiasta tunnettu Lutherin lentävä lause.  Työ kuuluu alkuperäiseen luomisjärjestykseen, eli Jumala on tarkoittanut, että ihminen tekee työtä tyydyttääkseen tarpeensa, eli “jokapäiväisen leivän”, elannon ja muiden elämän tarpeiden hankkimiseksi työtä tekevälle ja hänen läheisilleen. Luomisjärjestykseen kuuluvana asiana työ palvelee Jumalan tarkoitusta maailman ylläpitämisessä.  Kaikki työ on turhaa, ellei Jumala siunaa sitä. Työtä arvostaessaan uskonpuhdistajat kritisoivat laiskuutta, sekä ivailivat hyödyllisen tekemisen puutetta ja velttoa suhtautumista työhön.

 

2. Toinen olennainen piirre luterilaisessa työn etiikassa on käsitys kaiken oikean työn pyhyydestä..  Luther kritisoi voimakkaasti aikansa katolisen kirkon käsitystä työn jakamisesta pyhiin, eli kirkoissa ja luostareissa pääasiassa tehtävään työhön, ja maallisiin eli muihin töihin.  Lutherille kaikki työ on samanarvoista lukuun ottamatta luostarityötä, prostituutiota, ryöstelyä, kerjäämistä ja koronkiskontaa.

 

Tästä ajatuksesta kehittyi käsitys kutsumuksesta.  Jumala on  kutsunut kaikki ihmiset elämään kristittyinä ja vieläpä erityisesti omassa ammatissaan ja tehtävässään palvelemaan kanssaihmisiään ja  yhteiskuntaa sekä siten Jumalaa.  Hoitamalla oman maallisen työnsä hyvin, hän suorittaa kutsumustyötään, onpa hän sitten teurastaja tai leipuri, poliisi tai johtaja.

 

3. Kolmanneksi luterilaisessa etiikassa on selkeä käsitys työn tarkoituksen hengellisyydestä ja moraalista.  Työn pääasiallisin tarkoitus oli sen mukaan kirkastaa Jumalaa ja olla hyödyksi yhteiskunnalle.  Luther arvosteli ihmisiä, jotka tekivät työtä ja hankkivat omaisuutta vain ajaakseen omia etujaan. Tähän liittyi neljäs kohta.

 

4. Vaikka arvostettiin ahkeruutta ja arvosteltiin laiskuutta, työssä oli oltava kohtuullinen.  Työn teolle ja rahan hankkimiselle oli asetettava rajat.  Työnarkomaanit eivät saa Lutherin tukea.  Hän nimittäin sanoi, että “ahkeruuteen taipuvaisia” työntekijöitä ja heidän työnantajiaan tulee suojella heiltä itseltään.

 

Luther on kriittinen ns. “kapitalistisia” pyrkimyksiä kohtaan. Hänestä on ahneutta kerätä varastoon enemmän kuin tarvitsee. Hän tuomitsee myös koroilla keinottelijat. Hän varoittaa luksuskulutuksesta, vaatteiden, ruuan ja tuontiherkkujen liikakulutuksesta. Mammona on Lutherin mukaan Jumalan mahtavin kilpailija. Luther tarkastelee erityisesti kohtuullisuuden ideaa taloudessa.  Kohtuullista on se, mikä tarvitaan ylläpitämään elämää riittävässä laajuudessa. Tarve ei ole sama kaikilla ihmisillä, vaan Luther edellyttää “säädynmukaista” kulutustasoa. Työ ja muu taloudellinen toiminta voi kuitenkin tuottaa enemmän kuin mitä kohtuullisesti kuluu. Tätä on pidettävä Jumalan lahjana, joka voidaan antaa eteenpäin niille, jotka ovat itseä suuremmassa tarpeessa.

 

Palvelutyö ja yhteiskunta

 

Nämä luettelemani neljä peruspiirrettä liittyviä likeisesti otsikkoon. Niiden mukaanhan työ on perusolemukseltaan palvelua ja sellaisena kutsumustyötä.  Yritän nyt hiukan pohtia, miten nämä varsin rasitetut ilmaisut, palvelu ja kutsumus, voitaisiin kokea relevantteina omana aikanamme, jossa työ ja työelämä on kovin toisenlaista kuin viisisataa vuotta sitten. Nythän me kyselemme, onko työ siunaus vai kirous. Mikä on työn ja toimeentulon keskinäinen riippuvuussuhde? Entä miten suhtautuvat toisiinsa työ ja ihmisen arvo.  Tämäkin on kipeä kysymys aikana, jolloin työtä ei olekaan tarjolla kaikille halukkaille tai jolloin moni tekee pätkätyötä, stressien uhkaamana ja fyysisen ja mielensä terveyden alttiiksi panemalla.

 

Raamatussa palvelu arvostetaan korkealle. Jeesus sanoi: Joka teistä tahtoo olla suurin, hän olkoon kaikkien palvelija. Raamatussa arvostetaan korkealle monia henkilöitä, jotka tuntevat itsensä Herran nöyriksi palvelijoiksi. Esimerkiksi neitsyt Maria ylistää Herraa enkeli-ilmoituksen jälkeen, siitä, että tämä on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa. Tosin hän jatkaa: ”Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi.” Arvostettu vähäinen ei ole enää vähäinen.

 

Palvelun arvostaminen voi olla myös sanahelinää. Kun organisaatiot muotoilevat toiminta-ajatustaan, ne saattavat pukea sen palvelun kaapuun. Palvelun ja palvelijan mielikuviin liittyy läheisesti ylempi-alempi -asetelma, joka kuitenkin kääntyy herkästi näkökulmaa vaihdettaessa. Onko valta palvelijalla vai palveltavalla? Onko palvelija se, joka ylempää kumartuu toisen puoleen vai se, joka on jo alempana ja pyrkii työllään saavuttamaan ylemmän luottamuksen ja arvostuksen?  Vai onko todellista palvelua se, että ihminen asettuu toisen rinnalle, yhteistyöhön, auttamaan?

 

Palvelemisessa  on monia väärinymmärtämisen vaaroja.  Yksi liittyy alan piirissä vaanivaan uupumisongelmaan. Vaikka Luther arvosti ahkeruutta, hän varoitti kuitenkin, ettei ihmisiä pidä imeä tyhjiin, mikä tapahtuu, kun liian pienellä palkalla vaaditaan köyhiltä kovaa työtä. Tässä kohdin ay-liike on rajanvartijan asemassa.

 

Arvelen, että palveluammatteihin hakeutuu ihmisiä, jotka haluavat hyvää toisille. Antaessaan parastaan he eivät aina huomaa omaa kulumistaan ja tyhjenemistään. Sekä itsen että työyhteisön olisi opittava tuntemaan kansantaudiksikin sanotun uupumuksen merkit. Ihmisen olisi myös hyvä tunnistaa, mistä sisäisistä motiiveista hän tekee työtään niin kuin hän sitä tekee. Onko kuvassa mukana myös sisäinen piiskuri, joka ajaa itseriistoon. Onko liian ahkeran työnteon syy suuri kunnianhimo, ahneus tai kipeä tarve ostaa olemassaolon oikeutensa. Kristillinen ihmisarvon esillä pitäminen on siihen hyvä lääke.  Siihenhän sisältyy  ajatus ihmisen luovuttamattomasta arvosta Jumalan kuvana. Olennaista on kuitenkin se, että kaikki ovat tasa-arvoisia ja täysivaltaisia ihmisiä ei vain YK:n ihmisoikeuksien julistuksen vaan myös kristillisen luomis- ja lunastususkon pohjalta. Paavalin kuva Kristuksesta ja kirkosta on jossain mielessä sovellettavissa myös yhteiskuntaan. Kirkko on kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä. Jokaisella jäsenellä on oma tehtävänsä. Ei silmä voi sanoa kädelle: ”Minä en tarvitse sinua”, eikä liioin pää jaloille: ”Minä en tarvitse teitä.” Päinvastoin, juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä.  (1 Kor 12: 12, 21-22)

 

Minun mielestäni palvelu ei ole vain tiettyjen ammattialojen määre vaan moraalinen näkökulma yhteiskuntaan ja työhön.  Työ on mielekästä kun se palvelee yhteiskuntaa tai toisia ihmisiä.  Samalla se on yhteiskunnan yleiseen rakenteeseen ja arvomaailmaan kuuluva asia.

 

Kristillinen näkemys korostaa palvelua tai paremminkin yhteyttä ja yhteisyyttä hyvän ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakennetekijänä. Teologisessa pohdinnassa on noussut esille sitä tarkoittava kreikan kielen sana koinonia. Jeesus osoitti sitä jakamalla elämänsä paitsi opetuslastensa myös syrjittyjen ihmisten kanssa: köyhien, sorrettujen, äänettömien kanssa. Koinoniassa on kysymys yhteisvastuusta, joka merkitsee kuormien jakamista, mutta myös vetämistä yhteisten lahjojen ja yhteisen ihmisarvon osallisuuteen.

 

Koinonia johtaa tavoittelemaan sellaista yhteiskunnallista rakennetta, joka takaa kaikille kansalaisille heiden fyysisestä ja henkisestä kapasiteetistaan riippumatta mahdollisimman täysivaltaisen osallistumisen yhteiskunnan toimintaan. Tämä merkitsee erityisen huomion kiinnittämistä niihin tekijöihin, jotka johtavat syrjäytymiseen ja vieraantumiseen, myös työ- ja talouselämässä. Yhteiskuntamoraalin lujittumisen kannalta keskeisimpiä tehtäviä on kantaa huolta osallisuuden tunteen luomisesta ja säilyttämisestä. Ellei sitä tehdä, koko yhteiskunnan legitimiteetti on vaarassa.

 

Olen ymmärtänyt, että myös PAM-liiton arvopohdinnassa on tavoitteeksi nostettu tasa-arvoinen yhteiskunta, joka tarjoaa kaikille samat mahdollisuudet taloudelliseen asemaan, sukupuoleen, ikään, etniseen alkuperään, koulutukseen tai muuhun taustaan katsomatta ja jossa kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet myös työelämässä. Lähtökohtien tasa-arvo on myös tavoite, jonka avulla saavutettiin suuria yhteiskuntapoliittisia uudistuksia 1900-luvun loppupuolella (peruskoulu, kansanterveystyö). Sekin on hävinnyt keskinäisen kilpailun noustessa kukoistukseen. Kun kirkko näkee kaikki ihmiset yhtäläisinä Jumalan lapsina, se asettuu ajamaan tasa-arvon asiaa. Tässä voimme siis hyvinkin  löytää toisemme yhteisen vision tavoittelun tiellä.

 

Pyhäpäivä ja vapaa-aika

 

Tähän liittyy se, että luterilaiseen työn etiikkaan on aina kuulunut voimakas lepopäivän, vapaapäivän puolustaminen.  Se on välttämätön levon ja virkistyksen ja itsensä hoitamisen kannalta, mutta sen suoma yhteinen aika perheelle, ystäville ja tuttaville on merkittävä myös yhteisöllisyyden kannalta.  Tästä näkökannasta johtuu, että kirkkomme tahtoo tänäänkin voimakkaasti puolustaa mahdollisimman pitkälle toteutetun yhteisen vapaapäivän säilyttämistä.  Se tapahtuu niin työntekijöiden kuin työnantajien, heidän perheidensä ja yhteiskuntamme yhteisöllisyyden tukemisen vuoksi.

 

PAMin perustajaliittoihin kuuluva Liikealan ammattiliitto ja kirkon diakonia ja yhteiskuntatyö ovat löytäneet toisensa jo vuosia sitten kauppojen aukioloaikoja koskevassa keskustelussa. Kolmatta käskyä, ”Muista pyhittää lepopäiväsi” on sanottu maailman ensimmäiseksi työsuojelulaiksi. Kysymys lepopäivän sijoittumisesta ja pyhäpäivien palvelutyöstä ei ole aivan yksinkertainen ja helppo nyky-yhteiskunnassa.

 

Luther kunnioitti tarvetta levätä. Ison Katekismuksen mukaan ihmisen ei pidä rasittaa itseään liikaa työllä.  Tiedämme, että joka seitsemännen päivän lepo on kokemuksen mukaan ihmiselle luontuva. Onhan kokeiltu sitäkin, että lepopäivä pidettäisiin joka kymmenes päivä, mutta se ei ole ollut riittävä ihmisten levontarpeelle. Säännöllinen lepopäivän vietto antaa rytmiä elämälle. Jos sitä vietetään yhtä aikaa, se tukee yhteisöllisyyttä mahdollistamalla perheiden välisen vuorovaikutuksen puhumattakaan siitä, että tässä vanhemmuuden kriisiä ja väsymystä kärsivässä  ajassamme se antaa perheille mahdollisuuden yhteiseen vapaapäivään.

 

Luther olisi halunnut rajoittaa pyhäpäivät sunnuntaiksi.  Silloin pitää kaikkien työtätekevien levätä, koska he tarvitsevat aikaa Jumalan sanalle ja rukoukselle, mutta myös levolle ja virkistykselle aivan kuin hevoset ja härät.  Kysymys ei ollut kuitenkaan varsinaisesti velvollisuudesta sijoittaa lepopäivä sunnuntaiksi.. Vapaapäivä on vapaasti ratkaistavissa. Mutta lepopäivänä voi myös tehdä työtä lähimmäisen takia. Eli lähimmäisen tarpeet ovat tärkein kriteeri, kun arvioidaan työntekoa lepopäivänä. Tätä ajatusta on kuitenkin tarkasteltava puhutun ajan kysymyksiä vasten: sunnuntai oli lepopäivä ja lähimmäisen palvelu oli myönnytys  käskyn orjamaista tottelemista vastaan. Palveluammattien kannalta on syytä tarkkaan harkita, mitä palveluja ihmiset aidosti välttämättä tarvitsevat myös sunnuntaisin. Onhan niitä sellaisiakin.

 

Kutsumuksesta

 

Miten sitten nykyaikana on ymmärrettävä se, että työ on kutsumus?  Aikanaan staattisessa yhteiskunnassa se tarkoitti, että kullakin oli oma paikkansa, ”säätynsä”, jossa hän palveli Jumalaa ja yhteiskuntaa eikä hänen pitänyt pyrkiä siitä omasta paikastaan pois.  Jumala oli hänet asettanut leipuriksi tai parturiksi tai oluenpanijaksi tai perheenäidiksi.  Siinä hänen kutsumuksensa.

 

Minusta nytkin voidaan puhua kutsumuksesta. Se nousee työn kolminaisesta tarkoituksesta tai suuntauksesta.  Milloin ne kolme toteutuvat, ajattelen että nykyaikainen työntekijäkin voi kokea olevansa” omalla paikallaan", toteuttamassa itseänsä mutta myös tarkoitustaan tässä elämässä. Työn kutsumusluonne avautuu oman itsen ja perheen, lähimmäisten eli yhteiskunnan ja kolmanneksi Jumalan palvelemisesta.

 

Työ on ensiksikin tarpeiden tyydyttämistä varten eli ”jokapäiväisen leivän” hankkimista itselle ja perheelle. Se kuuluu ihmisenä olemiseen, eli niin kuin me teologit sanomme luomisjärjestykseen. Se on Jumalan ihmiselle antama kutsumus ja tehtävä. Työssä ihminen Jumalan kuvana ja työtoverina osallistuu itse Jumalan luovaan, hoitavaan ja palvelevaan työhön maailmassa.  Vaikka kristinusko korostaakin epäitsekkyyttä eikä hyväksy työn ymmärtämistä vain itsensä toteuttamisena, on tälle työn perusluonteelle tarpeiden tyydyttäjänä ja siten ihmisen kutsumuksena annettava sille kuuluva arvo.

 

Näin ajatellessamme korostuu se, että työttömyys on paljon suurempi onnettomuus kuin vain taloudellinen takaisku. Se koskee ihmisen perustehtävää, hänen olemustaan.  Siksi näen, että yhteiskuntapolitiikassa on kaikki mahdolliset keinot käytettävä laajan työttömyysongelman korjaamiseksi (niin kuin nyt vaalien alla kaikki puolueet näyttävät korostavankin).

 

Toiseksi työ kutsumuksena tähtää aina laajempaan tarkoitukseen kuin vain oman ja perheen jokapäiväisen leivän hankkimiseen, omien tarpeiden tai itsensä toteuttamiseen.  Ihminen, joka omalla työllään pyrkii pelkästään kehittämään itseään ei ole ainoastaan individualisti vaan hän itsekkyydessään jättää toteuttamatta työn ja elämänsäkin tarkoituksen. Luulen, että ns. palveluammateissa, joita PAM edustaa, on helpompi nähdä työn toisille ihmisille merkityksellinen sisältö, kuin esim. jonkin suuren tuotantolaitoksen pienen pienenä osarattaana olevan vaihetyöntekijän.  Tosin hänkin on osaltaan valmistamassa tuotetta, jonka tarkoitus ainakin useimmiten on palvella yhteisen hyvinvoinnin parantamista.  Työn kutsumukseksi kokeminen edellyttää työn sosiaalisen vaikutuksen ja panoksen näkemistä.

 

Kolmas korostus on työn ymmärtäminen Jumalan palvelemisena.  Nykyaikana saatetaan tämä ilmaista toisin termein. Silloin voimme puhua, että ymmärrämme työmme omana elämäntehtävänämme, jossa olemme ”omalla  paikallamme” , suoritamme sitä tehtävää, joka meillä tässä maailmassa ja elämässä on.  Se voidaan kokea suorastaan Jumalan antamana kutsumuksena tai ”maallisemmin” tehtävänä, ”joka minulla tässä maailmassa on”.  Joka tapauksessa suhteutamme oman työmme laajempaan kokonaisuuteen, näemme sillä mielekkyyden, tarkoituksen, jota omassa elämässämmekin olemme toteuttamassa.

 

Samalla on muistettava, että ihmisellä on  yhtä aikaa monia kutsumuksia. Hän on esim.  sekä työntekijä että vanhempi. Näiden roolien yhteensovittamiseen on oikeus, mutta siihen tarvitaan taitoa ja myös sitä, että yhteiskunta näkee yhteensovittamisen tarpeellisuuden. Kun palvelutyöntekijät palvelevat työkseen lähimmäisiään, heidän on hyvä kuunnella tarkkaan, mihin muuhun heitä kutsutaan. Kaikilla se toinen kutsu ei ole perhe. Myös perheettömillä on muita kutsumuksia kuin ansiotyö. Maallisemmin: Työn ja vapaa-ajan yhteensovittaminen koskee myös heitä.

 

Tämän kaltainen kokonaisuuden hahmottaminen on minun mielestäni kutsumustyön tajuamista. Onnellinen se, joka on päässyt siitä jotain aavistamaan. Silloin työ on mielekäs, se on palvelua ja kutsumusta. Se antaa tyydytystä ja paras työntekijä on tyytyväinen työntekijä.  Siksi työn kutsumusluonteen ymmärtämiseen auttaminen pitäisi olla niin työnantajan kuin ammattiliitonkin tehtävä.