Jukka Paarma

 

TEE MEISTÄ OMANTUNNON IHMISIÄ

 

Saarna pappisvihkimysmessussa  Turun tuomiokirkossa  19.6.2005

 


 

Joh.8:2-11

 

Hyvä kuulijani. Ketä sinä ajattelit, kun kuuntelit tuota tekstiä aviorikoksesta tavatusta naisesta, kivittämään tulleista muista ihmisistä ja Jeesuksesta? Kuka tämän päivän ihminen oli mielessäsi? On kaksi vaihtoehtoa, joko sinä itse tai sitten joku toinen ihminen.

 

Sitten seuraa toinen kysymys. Kenen osan tässä kertomuksessa annat sille toiselle tai itsellesi?  Syntiin langenneen ihmisen, syyttäjän vai kenties itse Jeesuksen?  Vaihtoehtoja on siis monia.  En käy arvailemaan, miten me tätä kertomusta sovellamme, vaikka luulenkin aavistavani, miten useimmat meistä sen äärellä ajattelevat.  Kertomuksen tarkoitus on kyllä puhua sinusta ja minusta, ei niistä toisista.

 

Jos ajattelemme tässä yhteydessä vain sitä, miten roolihahmot tai jokin niistä sopii tuntemallemme ihmiselle, saatamme olla sellaisia kuin se kirjeen lähettäjä, joka lähetti  kiitoskirjeen radion iltahartautta pitäneelle papille. Tämä oli puhunut kielen synneistä, siitä kuinka helposti ja usein me kevyesti heitetyillä  sanoillamme lyömme toinen toisiimme syviä haavoja. Kiitoksen lähettäjä kirjoitti siitä, kuinka koskettavasti pappi oli kuvannut asiaa. Se osui ihan paikalleen. ”Ne sanat olivat oikein hyvät anopilleni”, päätti kirjoittaja.

 

Tietenkin kertomuksen tarkoitus on sanoa jotain meille itse kullekin, ei naapureillemme, sukulaisillemme tai niille, joita ja joiden elämää tunnemme vain tiedotusvälineiden kautta.  Jospa se tahtoisi asettaa meidät siihen joukkoon, jolla oli jo kivi kädessään, mutta lähti sitten hiljaa ehkä häpeillenkin pois. He kuulivat sanat: ”Joka teistä on synnitön, heittäköön”. Puristettu koura oikeni, sormet suoristuivat, vaivihkaa kivikin putosi, oli parempi olla hiljaa.  On hyvä muistaa sitä, että kun yksi sormeni näyttää syyttävänä toista kohti, silloin aina kolme sormea osoittaa minua itseäni.

 

Jospa taasen joku meistä asettui heti syntiä tehneen osaan, sen joka tiesi tehneensä väärin, jonka ei tehnyt mieli syyttää ketään toista, joka ei paennut väittämään, että muutkin erehtyvät ja ovat heikkoja.  Hänen omatuntonsa sanoo suoraan, kuten profeetta Naatan  kuningas Daavidille (I lukukappale 2 Sam 12): Sinä olet se mies, sinä olet se nainen.  Sellaiselle ihmisille päivän evankeliumi on todellinen evankeliumi eli vapauttava sanoma. ”En minäkään sinua tuomitse” sanoi Jeesus. 

 

Papinviran kaikkein suurimpia hetkiä on se, kun saa syntinsä tunnustavalle julistaa absoluution, syntien anteeksiannon Kristuksen, Vapahtajan tähden.  Sellainen hetki vapauttaa ahdistetun painojen alta iloon, mutta se antaa papillekin uutta voimaa, elävän tunnun siitä, että työni on tärkeätä, että saan auttaa ihmisiä heidän iloonsa.

 

Armo ja armahdus, syntiä tehneen ymmärtäminen ja inhimillisen ystävällinen kohtelu ei kuitenkaan merkinnyt hänen tekojensa hyväksymistä. Ulkokultaisia ja itsevarmoja Jeesus ruoski yleensä voimakkaan jyrkin sanoin. Hän puhui joskus jopa kyykäärmeen sikiöistä tai kalkituista, kauniisti koristelluista hautaluolista, jotka ovat sisältä täynnä mätäneviä luita. Ihmisten ahdistamalle, hiljaiselle, omantuntonsa tuomitsemalle Jeesus puhui lempeästi, mutta asia oli sama: Mene, mene jatkamaan tehtävissäsi ja elämässäsi, mutta älä enää syntiä tee.

 

Kun tänään vihitään neljä uutta pappia kirkkoomme, ajattelen erityisesti papin tehtävää, sen iloja ja sen vaikeutta.  Omasta kokemuksestani jo kerroin, mikä on papin tehtävässä yksi eniten iloa tuottava asia: armahduksen, anteeksiantamuksen ja siunauksen jakaminen.  Siihen teidät uudet papitkin tänään lähetetään.  Samalla kuitenkin tiedämme, että Jumalan sanan julistamiseen kuuluu myös opettamistehtävä, ja joskus pitäisi kai Jeesuksen tavalla oikein jyristä ulkokultaisille itseään nuhteettomina pitäville.

 

Teologian kielellä puhutaan siitä, että Jumalan sana on sekä lakia että evankeliumia. Lutherin, uskonpuhdistajamme mukaan  teologin ja  papin ammattitaitoon kuuluu, että hän toiminnassaan pitää nämä molemmat Jumalan sanan puolet esillä, mutta aivan erityistä taitoa vaatii se, että hän ei sekoita niitä keskenään. Sitä, mikä on Jumalan tahto, mikä on oikein ja hyvää, mikä tekee hyvän elämän, sitä on pidettävä esillä. Ja se, mikä on väärää, on tuotava mahdollisimman selvästi julki. Eikä Jumalan tahtoa eikä hänen elämänohjeitaan sovi laimentaa.

 

Mutta myöskään evankeliumin vapauttavaa sanomaa ei saa ehdollistaa, vaan vapaasti, jopa tuhlaillen tulee julistaa hätääntyneille armon ja anteeksiantamuksen sanomaa. Vapahtajamme itse on paras esimerkki tästä sielunhoidollisesta tavasta pitää esillä Jumalan pyhyyttä ja Jumalan rakkautta.

 

Pappisvihkimyksessä on esirukous vihittyjen uusien pappien puolesta.  Siinä pyydetään vihityille jotain sellaista, joka voisi tehdä heistä ei vain  ammattitaitoisia teologeja vaan sellaisia pappeja, jotka osaavat asettua ihmisen rinnalle, olla rohkeita opastamaan ja lempeitä armahtamaan.  Yhdessä kohdassa sanotaan: ”Anna heille sinun omiesi nöyrä rohkeus”. Jumalan armosta elävät, Herran omat, ovat vapaita ihmisten edessä. He ovat palvelijoita, seurakunnan ja sanan palvelijoita, siksi nöyriä.  Mutta vapaus tekee heidät myös rohkeiksi julistamaan avarasti ja rohkeasti niin lakia kuin armona sanaa. Molempia tarvitsevat niin selkeitä arvoja tänä aikana etsivät  ihmiset kuin nekin joiden surin tarve on löytää  syntisetkin hyväksyvää rakkautta.  Anna heille omiesi nöyrä rohkeus.

 

Toisessa kohdassa pyydetään: ”Tee heistä omantunnon ihmisiä”. Se herkkyys, jota tarvitaan erottamaan oikealla tavalla ja oikeassa tilanteessa laki ja evankeliumi toisistaan, taitaa onnistua vain omantunnon ihmiselle.  Se ei tarkoita, että kukaan meistä pystyisi säilyttämään omantuntonsa puhtaana, mutta sille joka tahtoo omantuntonsa mukaan kilvoitella, hänelle Jumala voi antaa sitä omantunnon viisautta, jota hän tarvitsee. Tee heistä omantunnon ihmisiä.

 

Tätä me koolla olevana seurakuntana tänään rukoilemme teille neljälle vihittävälle, Eerolle, Jukalle, Terhille ja Villelle. Anna heille omiesi nöyrä rohkeus, tee heistä omantunnon ihmisiä.

 

Sellaisiahan meidän kaikkien tulisi olla. Luulen, että juuri omantunnon ihminen kuulee ja ymmärtää oikein sen, mitä Jeesus tahtoo meille sanoa, kun kuulemme: ”En minäkään sinua tuomitse, mene äläkä enää syntiä tee.”