Jukka Paarma

 

ONKO IHMINEN OMAN ELÄMÄNSÄ JA MYÖS KUOLEMANSA HERRA? 

 

Piispainkokouksen avauspuhe Helsingissä 15.2.2005

 

 

”Uuden muistutuksen kuolevaisuudestamme on Herra Jumala antanut meille kutsuessaan keskuudestamme seurakuntamme jäsenet…”

 

Nämä vanhan kirkkokäsikirjan jykevät sanat ovat viimeksi kuluneena vuonna tulleet mieleeni etenkin uutisista, jotka ovat kertoneet arvaamattomista kuolemantapauksista Konginkankaalla, Aasian tulvatuhoalueella ja viimeksi Loimaalla.

 

Olemme saaneet muistutuksen kuolevaisuudestamme ja myös siitä, kuinka elämän rajallisuus ja yhteiseksi koettu suru sitoo ihmisiä lähemmin toisiinsa. Viime viikolla saatoin yhdessä kolmen monoteistisen uskonnon – kristinuskon, juutalaisuuden ja islamin - edustajien kanssa todeta, että Aasian "katastrofi on muistuttanut ihmiskuntaa luonnonvoimasta, elämän hauraudesta sekä ihmisten auttamishalusta ja -valmiudesta kriisissä."

 

*

 

Aasian luonnonkatastrofi on koskettanut monin tavoin kirkkoamme ja sen työtä. Paikanpäällä katastrofialueella olleet kirkon työntekijät olivat ensimmäisten joukossa auttamassa onnettomuudesta kärsiviä. Suomen Lähetysseuran työntekijöiden paikallistuntemus ja kielitaito olivat suureksi hyödyksi avustustyössä. Ulkosuomalaisten ja suomalaisten turistien parissa tehtävä kirkon työ osoitti monin tavoin merkityksensä. Paikalla olleiden kirkon edustajien läsnäolo ja tuki sai monien taholta suurta tunnustusta.  Niinikään Kirkon ulkomaanavun reagointi ja toimenpiteisiin ryhtyminen oli kiitettävän ripeätä.

 

Kotimaassa kirkon kriisiorganisaatio toimi monella taholla. Kirkon henkisen huollon henkilöstöä oli vastaanottamassa evakuoitavia suomalaisia Helsinki-Vantaan lentokentällä. Kirkkohallituksen kriisiryhmä hoiti yhteyksiä yhtäältä valtion viranomaisiin, toisaalta hiippakuntiin ja seurakuntiin. Kirkon tiedotuskeskus reagoi katastrofiin nopeasti ja asiantuntevasti. Erityisesti on syytä mainita viranomaisyhteistyön sujuvuus. Kirkollamme on suomalaisessa yhteiskunnassa tällaisissakin tilanteissa oma tärkeä paikkansa ja tehtävänsä.

 

Kirkon erityistyömuodot ovat ammattitaitoisen tuen ja avun antajia. Perheneuvonta, sairaalasielunhoito ja Palveleva puhelin vastasivat nopeasti haasteeseen. Seurakuntien jumalanpalveluksissa, kasvatustyössä ja diakoniassa reagoitiin joustavasti yllättävään tilanteeseen. Kirkkohallitus toimi ripeästi ohjeistaessaan seurakuntia.

 

Aasian katastrofi ei ole kuitenkaan vain kansallinen, vaan kansainvälinen onnettomuus.  Kirkon vastuu ei rajoitu vain omiin jäseniin ja omaan kansaan. Kirkon Ulkomaanavun ja muidenkin avustusjärjestöjen toiminta on muistuttanut tästä kansainvälisestä vastuustamme. Ne ovat kanavoineet apua eniten kärsimään joutuneille. Lähimmäisenrakkaus ei valikoi. Ilahduttavasti ovatkin suomalaiset vastanneet avunpyyntöihin tämän tapahtuman yhteydessä.

 

Tahdon tässä yhteydessä lausua parhaimmat kiitokseni kaikille niille, jotka ovat eri tavoin olleet mukana Aasian katastrofin auttamistyössä. Yhteiskunnan ja kirkon viranomaistahojen lisäksi haluan erityisesti kohdistaa tämän kiitoksen niille vapaaehtoistyöntekijöille, jotka ovat voimiaan ja aikaansa säästämättä halunneet asettua kärsivien rinnalle antaakseen kaiken sen avun, jonka ovat voineet ja osanneet ja jaksaneet.

 

Nyt on aika arvioida kirkon  kriisivalmiutta ja kehittää sitä. Samalla on muistettava, että avun tarve katastrofialueella sekä paikoitellen myös Suomessa jatkuu pitkään. Apuamme ja auttajien yhteistyötä tarvitaan. Katastrofi myös osoitti, että erityisesti hädän hetkellä kansamme tarvitsee Jumalaa ja hänen apuaan. Katastrofitilanteissa kirkkomme on ollut strategiansa mukaisesti läsnäolon kirkko.

 

*

 

Samaan aikaan kun ihmiskunta on hätääntyneenä huokaillut elämän haurautta ja etsinyt keinoja pelastaa ihmishenkiä, on toisaalla viritelty keskustelua siitä, kuinka ihminen entistä enemmän voisi ottaa myös omasta ja lähimmäisensä kuolemasta päättämisen omiin käsiinsä.

 

Joulun alla julkaistun mielipidekyselyn mukaan kolme neljästä suomalaisesta hyväksyisi sen, että parantumattomasti sairas saa päättää, milloin hänen elämänsä lopetetaan. Uutisoinneissa viitattiin ns. Hollannin malliin ja valitettiin sitä, että Keski- ja Etelä-Euroopan katolisissa maissa eutanasia on arka aihe. Jos siitä rohjetaan keskustella, ajaudutaan nopeasti uskonnollisten ja filosofisten kysymysten äärelle. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (27.12.2004) todettiin, kyselytulosten osoittavan, että näin ei kuitenkaan ole Suomessa. Täällä ollaan käytännönläheisiä, asiaan otetaan kantaa ”turhia filosofoimatta” ja asioita problematisoimatta.

 

Terminaali- ja saattohoitoasiantuntijoiden piirissä kyselyn tulos aiheutti huolta.  Se kuvastanee liiaksi nykyihmisen ajattelumaailmaan pesiytynyttä ajatusta elämän kaikinpuolisesta hallinnasta ja ihmisen oikeudesta päättää vapaasti omasta kohtalostaan. Kuitenkin eutanasiatapauksissa lopullisen päätöksen avustetusta kuolemasta joutuu tekemään toinen, tavallisesti lääkäri.

 

Eikä problematisoinnissa ole kyse katolisesta ja etelä-eurooppalaisesta erikoisuudesta. Saksan evankelisen kirkon neuvoston puheenjohtaja Manfred Kock sanoikin heti Hollannin päätöksen jälkeen vuonna 2001: ”Ensimmäisen kerran lääkärin työtä ei määritellä elämää säilyttäväksi ja kärsimyksiä lievittäväksi, vaan kärsimykset ja elämän lopettavaksi aktiiviseksi tappamiseksi.”

 

Saksassa evankelisen kirkon ja katolisen kirkon kannat ovat yhtenevät. Parantumattomasti sairaan tappaminen olisi ihmisyyden haaksirikko. Tämä merkitsisi sen myöntämistä, että kuolema ja näköalattomuus ovat voittaneet, kirkot ovat sanoneet siellä yhdessä.

 

Samansuuntaisesti puhui silloinen kenttäpiispa Jorma Laulaja Kirkon sairaalasielunhoidon järjestämässä eutanasiasymposiumissa 1995, että äärimmäiset tilanteetkaan eivät puolla eutanasian laillistamista. Parempi vastaus hänen mukaansa on hoitolinjan valinta, pidättyminen raskaista, hyödyttömistä hoidoista ja toimenpiteistä, hoitotahto sekä elämän päätösvaiheen henkinen ja hengellinen tuki.

 

Kun eutanasia oli Euroopan neuvoston parlamentin asialistalla vuosi sitten, Euroopan kirkkojen konferenssin Kirkko ja yhteiskunta –komissio kokosi ortodoksisten ja protestanttisten jäsenkirkkojensa kannanottoja eutanasiaan. Vaikka vastaukset ensi silmäyksellä osoittivatkin eri suuntiin – eutanasian ehdottomasta kieltämisestä varovasti sanoitettuun lupaan ääritilanteissa  tiukoin ehdoin – yksikään vastaus ei ollut aktiivisen eutanasian puolesta.

 

Yhteiskunnassamme korostuu voimakas pyrkimys hallita asioita. Elämää ja kuolemaa ei voi kuitenkaan hallita. Tästä on riittävästi esimerkkejä viime ajoilta. Sama kokemus pienemmässä mittakaavassa mutta yhtä syvänä toteutuu yksittäisen ihmisen elämässä parantumattoman sairauden toteamisen tai muun kuoleman kosketuksen kohtaamisessa.

 

Pyrkimys hallita elämää ja kuolemaa on ihmisen kiusaus. Halu vaikuttaa oman kuolemansa hetkeen on seuraus tästä. Vaikeasti sairaan ja kuolevan ihmisen kuolemantoive syntyy usein epätoivosta.  Epätoivon taustalla saattaa olla  pelko yksinjäämisestä, hylätyksi joutumisesta, arvottomuuden kokemuksesta. Joku ei pelkää niinkään kuolemaa vaan itse kuolemista ja siihen liittyviä mahdollisia kipuja tai jäämistä lääketieteellisen teknologian armoille.

 

Kuolemaa toivova näyttää eniten pelkäävän kipuja ja yksin jäämistä. Tähän pelkoon tuo turvaa toisen läsnäolo, sellainen, mikä välittää huolenpitoa ja rakkautta.

 

Jo kolmesataa vuotta on suomalaisessa virsikirjassa ollut usein ja hartaudella veisattu virsi, nykyisessä kirjassa numero 622, jossa sanotaan:  ”Tämä ruumis kun kylmäksi jäähtyvä on ja kun kuolema silmäni sulkee…” Virsirunoilija antaa kuoleman tulla sillä hetkellä kun sen aika on.  Ennemmin kuin kuolinapua tarvitsemme vierellä istujia ja saattajia viimeiselle matkalle.