Saarna ekumeenisessa promootiojumalanpalveluksessa
Joensuun kirkossa 27.8.2004
Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta
puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.
Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki
salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että
voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. (1. Kor. 13:1-2)
Ateenan olympiakisojen aikaan
olemme voineet panna merkille, kuinka nykyaikaisten urheilukisojen osaksi on
elvytetty monia antiikin perinteitä.
Akropoliin varjossa seppelöidään eri lajien mitalistit laakeriseppeleellä
kuin Olympiassa silloin ennen. Seppele on ollut voittajan merkki. Sitä se on
ollut muuallakin kuin urheilukilpailuissa tai muinaisajan sotasankarien
triumfisaatoissa. Yhä edelleen se on voitonseppele tieteen ja taiteenkin
maailmassa, jossa ei varsinaisesti käydä kilpailua toisia vastaan, vaan
kamppaillaan oman itsensä kanssa, kun tavoitellaan kohti päämäärää.
Tänään on täällä Joensuussa
laakeriseppeleiden päivä, voittajia on seppelöity. Vuosisataisen tradition mukaan on akateeminen kulkue siirtynyt
parnassolta temppeliin, ihmisen tiedon ja viisauden voittokorokkeelta Herran
temppeliin, jossa seppelöityjenkin päiden tulee kumartua ja ajatusten kohota
korkeammalle kuin inhimillisen viisauden vuorenhuipuille.
Kirkkoon on tavattu maassamme
kokoontua kiitosjumalanpalvelukseen sadonkorjuun päätyttyä. Työn ja sen saavutusten juhlapäivähän
tämäkin on. Takana on mittaamattoman
paljon työtä ja vaivaa. On hellittämätöntä ponnistelua, lukemista ja
kirjoittamista, laskelmien tekoa, aineiston jäsentelyä ja tulosten vertailua. On ollut ankaraa ajattelua ja henkisten
voimavarojen keskittämistä, mutta myös iloa uudesta tiedosta, oivalluksista ja
tavoitteiden saavuttamisesta.
Sadonkorjuuseen ja tavoitteen
savuttamiseen on aina kuulunut
kiitollisuus. Siinä on yksi juonne
yhdistämässä jumalanpalvelusta ja yliopiston juhlaa. On niin paljon sellaista, josta tänään aiheellisesti kumpuaa
kiitos Jumalalle. Tiedemaailman ja
yhteiskunnan keskellä saavutuksiin yltäneet ovat kaikki etuoikeutettua joukkoa,
joka on saanut mahdollisuudet ponnistella mielenkiintoisten, tärkeiden ja
mielekkäiden kysymysten kanssa ja ratkoa probleemeja, joiden selvittely tuottaa
aitoa henkistä tyydytystä. Niiden mahdollisuuksien saaminen ei ole ollut
läheskään kokonaan itsestä riippuvaista.
Olemme saaneet paljon lahjaksi.
Siksi täältä kirkon holvien alta kohoaa kiitos kohti korkeutta.
Mutta on toinenkin juonne, joka
on johtanut meitä kirkkoon. Se liittyy
kysymykseen ihmisenä olemisesta. Ihmisellehän ei riitä, että hän tuntee itseään
ympäröivän todellisuuden mahdollisimman tarkoin, ei se, että hän selvittää
ihmisten keskinäistä käyttäytymistä ja asioiden hoitoa ohjaavat
lainalaisuudet. Ihminen, ajatteleva,
kokeva ja tunteva ihminen, kyselee myös, miten osata elää ihmisenarvoista
elämää, miten selvitä ahdistusten keskellä, miten toimia oikein erilaisten
arvoristiriitojen maailmassa. Eihän
ihminen ole tietokone, eikä hänen tärkein asiansa ole oikea tieto, vaan oikea
elämä.
Ihmiselämän perimmäisten
kysymysten ratkaisemisessa tarvitaan terävää tietoa, mutta parhaat ajattelijat
ovat joutuneet tunnustamaan senkin riittämättömyyden. Ateenan Akatemian perustaja Platon pani dialogissaan Faidon
keskustelijat ratkomaan kysymystä kuolemasta ja ihmissielun kuolemattomuudesta. Yhden keskustelijan suulla hän tunnustaa:
”Tällaisessa asiassa meidän on turvauduttava järkemme terävimpiin päätelmiin ja
yritettävä tällä heikolla purrella purjehtia yli elämän meren, kun meiltä
puuttuu tukevampi laiva omaa purjehdustamme varten, jumalan sana”.
Puoli vuosituhatta myöhemmin
Ateenan Areiopagilla liittyi aikansa oppineiden keskusteluun mies, juutalaista
syntyperää. Hän väitti, että meillä on elämän meren purjehdusta varten se
puuttuva, nimittäin Jumalan sana.
Paavali ei ollut perehtynyt vain oman kansansa filosofiaan ja uskontoon
vaan tunsi hyvin silloisen maailman yhteisen kulttuuriperinnön. Hän oli
juutalaisille juutalainen ja kreikkalaisille hän tahtoi olla kreikkalainen.
Siksi hän puheessaan näille liittyi siihen, mitä nämä kreikkalaiset jo
ennestään tiesivät ja tunsivat oikeasta elämästä.
Suuntaa antavina olivat silloin antiikin platonilaiset perushyveet. Paavali kuten hänen kuulijansakin tietenkin tunsivat ne. Vaikka Paavali ei kirjeissään niitä sellaisenaan luettelekaan, ne ovat implisiittisesti luettavissa hänen kirjeissään.
Kardinaalihyveitähän oli
ensinnäkin viisaus. Se ei merkitse tietämistä, ei sellaisen informaation
keräämistä, jota sitten tarpeen tulee tulostetaan ulos kuin tietokoneesta. Viisaus oli ja on sen ymmärtämistä, mitä
maailma ja ihminen sisimmältään on. Mikä minä olen, mistä tulen, mihin menen ja
mitä varten olen matkalla. Niihin kysymyksiin vastaa viisaus.
Toinen oli oikeudenmukaisuus.
Vaikea asia, joka on muuta kuin samanlaistaminen tai kaikkien eroavaisuuksien
tasoittaminen. Se ei ole toisille
osoitettu vaatimus tai ohjelma, vaan vaatimus itselle luoda omalla
käyttäytymisellään ja toiminnallaan ympärilleen oikeudenmukaisuutta, rauhaa ja
tyytyväisyyttä. Oikeudenmukaisuuden hyveeseen on aina kuulunut myös valmius
omastaan luopumiseen toisen oikeudenmukaisuuden hyväksi.
Urhoollisuus taasen
ei ollut voittoa toisista vaan voittoa itsestä. Se on rauhallista ja vakaata rohkeutta kulkea ja elää
vakaumuksensa ja oikeaksi tietämänsä mukaan.
Urheata on pysyä uskollisena sille, mikä on hyvää, oikeata ja totta,
urheata joskus myös uida vastavirtaan
Ja vihdoin neljäntenä
perushyveenä oli kohtuullisuus tahi itsehillintä. Hallita itsensä on usein paljon vaikeampaa
kuin johtaa toisia. Kohtuullisuus pitää huolta siitä, että suvaitsevaisuus, ja
eri elämänalojen tasapuolinen korostaminen luovat harmoniaa, rauhaa ja hyvää
elämää.
Nämä antiikin ajattelun
kristallisoimat perushyveet ovat yli 2000 vuoden ajan muodostaneet länsimaisen
eettisen ajattelun ja toiminnan perustaa.
Niihin liittyi myös apostoli Paavali. Niille hän antoi arvon ja niitä
opetti. Mutta siinä ei ollut
kaikki. Hän lisää jotain aivan uutta,
kun hän sanoi: ”Vaikka minulla olisi se
kaikki ja minulta puuttuisi rakkaus, puuttuisi minulta kaikki”. Silloin eivät
hyveet mitään hyödyttäisi. Rakkaus vasta tekee niistä arvokkaita. Ne ovat kuin nollia numerosarjassa. Rakkaus on se ykkönen niiden edessä. Ilman sitä nollat olisivat arvottomia.
Sanalla rakkaus Paavali
tarkoitti sitä, mikä tekee elämästä oikean elämän. Hän ajatteli, että ihmisen perustarpeisiin kuuluu tulla
hyväksytyksi, tietää ja tuntea, että hänestä välitetään, että on joku, joka
rakastaa. Ja onhan ihmisellä
sisimmässään syvä tarve myös itse rakastaa, osoittaa hyvyyttä, ymmärtämystä ja
myötätuntoa toiselle. On muistettava.
että rakkaus ei ole Paavalin tekstissä
jokin mystinen tunne, joka saa ihmisen pään pyörälle, vaan tahtoa ja
toimintaa toisen tai toisten ihmisten hyväksi.
Useimmiten se on järjellistä
toimintaa, joka sinä mielessä on nykyihmisenkin mielestä järjetöntä, että se ei etsi omaa etuaan vaan toisen
parasta.
Itse asiassa, kun Paavali
käyttää tässä yhteydessä kreikankielistä sana agape, eikä ihmisten rakkaudesta käytettyä tavanomaista erosta, hän viittaa rakkauden jumalalliseen alkuperään. Se rakkaus, joka on enemmän kuin kumiseva
vaski tai helisevä symbaali ja joka ei etsi omaansa, saa voimansa siitä, että
Jumalan rakkaus koskettaa ihmistä. sellainen rakkaus, jossa epäonnistunut ja
erehtynyt saa hyväksymismerkinnän ja väärin tai vilpillisesti tehnyt anteeksi,
voi muuttaa ihmisen. Se oli koko
Paavalin teologian ydin, hänen sanomansa, joka oli hullutusta viisaina itseään
pitäville kreikkalaisille. Jumala
rakastaa ja sen merkiksi antoi ihmisille Vapahtajan. Raamatun ja kristinuskon Jumala ei olekaan, korkein totuus,
korkein älykkyys, korkein valta. jumala on rakkaus. Siitä avautuu ihmisen arvo ja hänen oikea elämänsä. Tämä rakkaus on se, josta Paavali saattoi
sanoa: Vaikka tuntisin kaikki salaisuudet
ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää
vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.
Ilman
tuota rakkautta puuttuisi oikea elämä.
Olisi monta nollaa - mutta
arvottomia, jos niiden edessä ei olekaan mitään muuta.