Jukka Paarma

 

HÄMEEN HÄRKÄTIELTÄ ESPANJAN SANTIAGOON

 

Pyhiinvaellukset kirkon perinteessä ja nykypäivässä

 

Esitelmä kulttuurimatkailukonferenssissa Hämeenlinnassa 30.10.2003

 

 

Pari viikkoa sitten luin lehdestä uutisen, jossa kerrottiin, että varsinaissuomalaisessa  Rymättylän kunnassa on ryhdytty uusiin toimiin pyhiinvaellusperinteen elvyttämiseksi. Lehden mukaan rymättyläläiset luovat pyhiinvaellusreitin Turun ja kotikirkkonsa välille.  Reitti avataan ensi vuoden heinäkuussa, jolloin Rymättylän Pyhän Jaakobin kirkon pyhän suojelijan nimipäivä 25.7. osuu sunnuntaiksi.

 

Seurakunta on jo kutsunut jäseniään yhdessä suunnittelemaan reittiä ja tapahtumaa.  Tavoitteena on etsiä suuret tiet kiertävä reitti, painattaa siitä kirja ja opasvihkonen.  Reitti kulkisi Turusta Naantalin kautta vanhaan ja todella upeaan, kauniisti koristeltuun ja monia historiallisia muistoja sisältävään Jaakobin eli Jaakon kirkkoon  Rymättylässä.  Osa matkasta taitetaan lehtitiedon mukaan jalan, osa kuljetaan mahdollisesti vesitse.

 

Uutinen on uusi osoitus siitä heräävästä innostuksesta, joka on jo jonkin aikaa osoittanut merkkejään.  Pyhiinvaelluskäytäntö on alkanut taas elää luterilaisessa Suomessa.  Mittakaavaltaan tämä ilmiö ei ole suuren suuri, mutta se avaa mielenkiintoisia näkymiä.  Se kertoo muun muassa kirkollisen perinteen uudenlaisesta arvostamisesta sekä kirkollisen tai hengellisen sisällön merkityksestä matkailussa.

 

Uusi pyhiinvaellusten kausi

 

Uuden suomalaisen pyhiinvaelluskäytännön historia on oikeastaan vasta kaksikymmentä vuotta vanha. Vuonna 1983  järjestettiin nimittäin ensimmäinen ekumeeninen pyhiinvaellus ns. Pyhän Henrikin tiellä, joka kulkee Turusta aina Kokemäenjoen rannalle saakka. Eräiden innokkaiden asianharrastajien toimesta tämä vanha reitti oli uudelleen tutkittu ja merkitty maastoon. Se kulkee piispa Henrikin ja varhaisimman maamme kristillisyyden merkkipaikkojen kautta.  Reitin varrelle jäävät siten piispa Henrikin ensimmäinen hautakirkko Nousiainen, myöhempi hautapaikka Turun tuomiokirkko, kuolinpaikka Köyliö ja hänen pohjoisin  tunnettu toiminta-alueensa Kokemäki.  Myös ensimmäinen varsinainen hiippakuntakeskus Koroinen, nykyisen Turun entisen Maarian alueella on reitin varrella. 

 

Pyhiinvaelluksia on sittemmin järjestetty tällä Henrikin tiellä muutaman vuoden välein. Osanottajia on ollut useita kymmeniä, myös ulkomaalaisia innokkaita pyhiinvaeltajia on ollut joukossa mukana. Kulkijat on lähetetty matkaan tavallisimmin Turun tuomiokirkosta, jossa on ollut rukoushetki ja siunaus. Usein joku vaelluksen suojelijoista, luterilainen tai ortodoksinen arkkipiispa tai katolisen hiippakunnan piispa on sen toimittanut.

 

Pyhän Henrikin tie on maamme pyhiinvaellusreiteistä tunnetuin, mutta sen rinnalle on elvytetty myös muita.  Samalla on syntynyt aivan uusiakin pyhiinvaellusreittejä uudenlaisin muodoin.  Hämeessä vanhin perinne on varmaankin suuntautunut Hattulan Pyhän Ristin arvokkaaseen kirkkoon. Rengon Pyhän Jaakon kirkkoon on järjestetty kirkkovaelluksia ja samantapaisia on jo ollut niin Hämeenkoskella kuin itäisen Uudenmaan  Pyhtäällä.  Hämeen Härkätie, vanha liikenteen valtaväylä on myös ollut merkittävä pyhiinvaeltajien kulkureitti, siitä muistutuksena järjestettiin riemuvuonna 2000 vaellus Jaakon kirkolta Rengosta  Turun tuomiokirkolle  pääjuhlaan.

 

Kuten tiedämme, nämä hiukan kotikutoiset suomalaiset reitit liittyivät laajaan eurooppalaiseen pyhiinvaellusteiden verkostoon. Yksi tunnetuimmista oli Espanjan Santiago de Compostelaan

eli apostoli Jaakobin haudalle kulkeva reitistö, jonka äärimmäisiä päitä pohjoisessa lienevät olleet juuri Renko ja Rymättylä.  Vielä laajempi oli Euroopan pyhimmälle paikalle, apostolien Pietarin ja Paavalin haudoille vievä teiden verkosto.  Kaikki tiet vievät Roomaan, piti paikkansa jo silloin, kun täällä Suomessa patikoitiin pitkin Kuninkaantietä tai Härkätietä.

 

Keskiajan mittaan Suomesta tiedetään kuljetun noihin molempiin suuriin eurooppalaisiin pyhiinvaelluskeskuksiin, myös kaikkein pyhimpään eli Pyhälle maalle. Pitkille matkoille ei tietenkään silloin ollut kovin monilla mahdollisuuksia, mutta myös pohjoismaiset kohteet olivat pitkiä sekä aikaa, vaivaa ja rahaa vieviä matkakohteita. Sellaisia olivat Norjan Nidaros eli Trondheim sekä  keskiajan lopulla Ruotsin Vadstena.  Norjan pyhä Olavi ja Ruotsin pyhä Birgitta olivat maassamme suosituimpia pyhimyksiä ja voisi ajatella, että täältä Hämeestä, jonne Birgitan kunnioitus erityisesti levisi ja jossa on useita hänelle omistettuja kirkkoja, tehtiin erityisesti matkoja Itä-Göötanmaan Vadstenaan.

 

Pyhät matkat ja Pyhä maa

 

Pyhiinvaellukset sinänsä eivät ole mikään spesifisti kristillinen, vaan yleisuskonnollinen ilmiö.  Eri uskonnoissa on pyhiä paikkoja, joissa voidaan kokea tavallista läheisemmin jumalan, hengen, tuntemattomien voimien läsnäolo tai jotka muistuttavat pyhästä ihmisestä ja säilyttävät hänen muistoaan.  Tämä on helppo havaita eri uskontojen kohdalla ja nykyajan matkailussa tällaisten uskontoon liittyvien pyhien paikkojen tai ”maallisten” eli historiaan, kulttuuriin, politiikkaan liittyvien ”kulttipaikkojen” raja lienee varsin häilyvä.  Pekingin Taivaallisen rauhan aukion Maon mausoleumia kohti kiemurtelevat ihmisjonot.  Jim Morrisonin hauta Pariisissa, Punainen tori Moskovassa tai vaikkapa Bayreuthin wagneriaaninen musiikkipyhättö muistuttavat siitä, että nykyihmiselläkin on omat ”kulttipaikkansa”.  Tai mitkä erilaiset tekijät vetävätkään tämän ajan ihmistä Roomaan.  Yleisinhimillinen ja yleisuskonnollinen tarve kiintyä pyhiin paikkoihin on aina ollut myös kristillisen pyhiinvaelluskäytännön tärkeä osa.

 

Kristillisen pyhiinvaelluksen juuret löytyvät tietysti juutalaisuudesta ja Vanhasta testamentista. Mooseksen säädösten mukaan tuli hurskaan juutalaisen käydä määräajoin, ainakin kolmesti vuodessa temppelissä, viettämässä juhlaa Herran kasvojen edessä. (Ex.23:14-17; Dt.16:16   ym.). Näihin temppelikäynteihin liittyi sitten yksityiskohtaisia määräyksiä mm. uhrilahjoista.  Mooseksen kirjojen määräysten lisäksi ohjeistusta annettiin monilla ns. perinnäissäännöillä.

 

Ensimmäisille kristityille, joille olivat tuttuja nämä varsinkin Psalmien kirjassa usein ylistetyt ”pyhät matkat”, oli luonnollista käydä muistelemassa ja  rukoilemassa niillä paikoilla, joissa heidän Herransa Jeesus Kristus oli elänyt ja toiminut. Vaikka Jeesus itse oli opettanut juutalaisen kasuistisen kulttilain kumoamista ja vaikka hän nimenomaan oli puhunut siitä, että Jumala, joka on henki, voi asua missä hyvänsä (ubikvitetetti), koettiin tietyt paikat erityisen pyhiksi.  Ne,  joissa tiedettiin Jeesuksen opettaneen, asuneen tai tehneen ihmetekojaan, olivat sellaisia.  Erityisesti Jeesuksen syntymäpaikka, kuolinpaikka Golgata ja ylösnousemuksen  hauta, muodostuivat keskeisimmiksi kristittyjen vaellusten kohteeksi. 

 

Erityisesti sen jälkeen kun keisari Konstantinuksen kristitty äiti Helena oli tehnyt kuuluisan matkansa Pyhään maahan ja löytänyt sieltä sekä Betlehemin syntymäpaikan että palan Jeesuksen ristiä, oli innostus matkustaa kaukaakin näille arvokkaille ja pyhille paikoille kasvanut. Pyhän haudan kirkko keskellä Jerusalemin vanhaa kaupunkia ja Betlehemin syntymäkirkko ovat edelleen kristikunnan keskeisimmät pyhiinvaelluskohteet.  Myös vaelluksista kertovat kirjalliset tuotteet, matkakertomukset lisäsivät kiinnostusta.  Sellaisia alettiin nimittäin kirjoittaa jo vanhalla ajalla (yksi tunnetuimmista ja Jerusalemin vanhojen kulttipaikkojen selvittämisen kannalta tärkeä lähde oli jo vuodelta 393 peräisin oleva Etherian peregrinaatio).

 

Jeesuksen elämään liittyvien ja muiden raamatullisten paikkojen rinnalle alkoi tulla muita.  Kun etenkin toisissa maissa asuvien oli hankala matkustaa Pyhään maahan, tarvittiin myös lähempänä, tavallisen kansan ulottuvissa olevia pyhiä paikkoja. Apostolien haudat, pian muidenkin marttyyrien haudat kohosivat tällaiseen asemaan ja  katolisen kirkon kehittäessä pyhimyskulttiaan, alkoi sopivia pyhiinvaelluskohteita ilmaantua eri maihin.  Tavallisimmin ne olivat pyhimysten kuolin- tai hautauspaikkoja, mutta myös heidän tekemiensä ihmeiden muistoa kunnioitettiin usein sille paikalle rakennetulla kirkolla.  Pyhimysten reliikkejä sijoitettiin sitten eri kirkkoihin ja kuuluisimmista niistä tuli suosittuja pyhiinvaelluskohteita.  Tunnettuja pyhiinvaelluspaikkoja olivat – ja ovat yhä edelleen – Franciskuksen Assisi Italiassa, Czestochowa Puolassa, Heiligenblut Itävallassa, Lourdes Ranskassa ja Fatima Portugalissa muutaman tunnetun esimerkin sanoakseni.

 

Miten vaellukset ymmärrettiin katolisella kaudella

 

Miten sitten näiden paikkojen ja niihin tehtyjen matkojen merkitys ymmärrettiin ja selitettiin?  Pyhiinvaellusten kohdalla samoin kuin esimerkiksi pyhimyskultin, kävi niin, että oikeastaan käytäntö kulki edellä ja teologinen selitys perässä.  Uskovainen kansa piti paikkoja pyhinä ja uskoi niiden ihmeitä tekevään voimaan. Siellä lausutut rukoukset menivät paremmin perille, siellä saattoi kohdata parantumisen ihmeen ja pyhyyden läsnäolo oli helppo kokea voimakkaiden tunteiden ja odotusten luodessa otollisen maaperän. On selvää, että kansanuskoon sisältyi alusta pitäen monenlaisia taikauskon tapaisia uskomuksia, joita kirkko ei ole koskaan hyväksynyt.

 

Mutta kyllä katolinen kirkko jo vanhalla ajalla ja vielä enemmän keskiajan mittaan edisti pyhiinvaelluksia hurskauselämän muotona ja kehitti sille myös omaa teologiaa.  Tyypillistä oli, että kirkko assimiloi kansanuskon, antoi sille teologisen selityksen ja eri tavoin  suosi ilmiötä. Ehkä tavallisin muoto keskiajalla oli aneiden antaminen pyhillä paikoilla käynnistä.

 

Katolisen teologian mukaan pyhiinvaellus oli ansiollinen teko, mutta ei pelastukseen välttämätön. Pyhien henkilöiden ja muistojen kunnioittaminen oli jo ansio sinänsä.  Raamatullisten esikuvien ja tapahtumien sekä marttyyrien ja muiden pyhien esimerkin muisteleminen antoi opastusta oikeaan kristilliseen vaellukseen.  Pyhällä paikalla oli mahdollista saada osakseen erityinen Jumalan armon osoitus, joka saattoi olla syntien anteeksiantamus tai vastaus muuhun rukoukseen ja pyyntöön.  Erityisesti odotettiin parantumisihmeitä.  Teologiassa näitä erityisen armon kokemuksia nimitettiin termeillä  dona magna sekä specialia auxilia.  Pyhällä paikalla esitetty kiitosrukous oli erityinen ansiollinen teko, opus supererogationis.

 

Usein pyhiinvaellukselle lähdettiin tätä Jumalan erityistä armon kokemusta hakemaan.  Tapana oli myös antaa lupauksia, jotka liittyivät johonkin syntiin, pahaan tekoon tai sitten kiitokseksi esim. onnettomuudesta pelastumisesta. Usein matka oli tällaisen lupauksen lunastamista. Syntinsä tunnustaneille saatettiin ripissä määrätä hyvitystekona velvollisuus tehdä pyhiinvaellusmatka johonkin tiettyyn kohteeseen.

 

Noin sata vuotta sitten saksalaisessa oppaassa suositeltiin katolilaisille pyhiinvaellusta kolmesta syystä:

 

-          ne ovat vanha kristillinen perinne, jota on syytä edelleen noudattaa,

-          ne tuovat ihmiselle monenlaista siunausta, kun ne toimitetaan oikein,

-          ne muistuttavat vaeltajaa, ettei meillä ole tässä maailmassa pysyväistä kaupunkia.

 

Pyhiinvaelluksessa oli keskeistä pääsy vaelluskohteeseen, mutta myös itse matkanteolle alettiin antaa uskonnollisia ja teologisia merkityksiä.  Ne  muistuttivat ihmisen elämästä, matkalaisena olemisesta.  Hänet on kutsuttu elämässään matkalle, jolla on alku ja jolla tulee olla myös pyhä päämäärä.  Raamatullisina esikuvina  olivat erityisesti Hepr.13-14 ja Ilm. 21:2-.

 

Sydämen puhtaudesta on kysymys

 

Pyhiinvaelluksiin liittyi siis paljon sellaista kansanuskoa, joka ei ollut kirkon opetuksen mukaista.  Samoin pyhille paikoille syntynyt juhlimis- ja kaupallinen toiminta saattoi syrjäyttää sen hartaan uskonnollisen sisällön. Siksi pyhiinvaellukset ovat jakaneet kirkon opettajien mielipiteitä ja eräät heistä esittivät jo vanhalla ajalla kritiikkiä taikauskoisia käsityksiä kohtaan.  Yhä uudelleen muistutettiin, että vaellus on otollinen vain jos se tehdään sydämen hartaudella, vilpittömin ja puhtain ajatuksin. Näissä kriittisissä lausumissa ilmenee siten myös pyhiinvaellusten oikean ymmärtämisen ydin. Vanhan kirkon yksi suuria opettajia Gregorius Nyssalainen lausuikin:

 

”Jos olet täynnä pahoja ajatuksia, olet etäällä Kristuksesta, vaikka kuinka vaeltaisit Golgatalle, Öljymäelle tai ylösnousemuksen paikalle.”

 

Siveellinen, hurskas ja nöyrä elämä oli tärkeintä, ei ulkonainen suoritus.  Berthold Regensburgilainen , keskiajan ehkä merkittävin saksalainen saarnamies 1200-luvulta totesikin:

 

 ”Sinä saat osaksesi enemmän Jumalan armoa jokapyhäisessä pyhässä Messussa kuin että rientäisit Compostelaan ja takaisin”.

 

Pyhiinvaelluskäytännön rappeutumisesta ja joutumisesta harhapoluille  kertovat omalta osaltaan ristiretkien tunnetut vaiheet. Erityisesti niiden alennustila ilmeni ns. Lasten ristiretkessä 1212 ja Lasten pyhiinvaelluksessa Mont St. Micheliin 1475.

 

Keskiajan lopulla pyhiinvaellusten ydin oli kiedottu niin moneen turhuuden kääreeseen, että on ymmärrettävää että reformaattorit eivät säästelleet sanojaan niitä arvioidessaan. Martti Luther kirjoitti esimerkiksi kirjassaan Puhe hyvistä töistä:

 

”Kaikki pyhiinvaellukset olisi lopetettava, että yksinkertaisista kristityistä juuritettaisiin pois väärä, harhaan vievä usko ja heille opetettaisiin jälleen oikeaa näkemystä hyvistä teoista.  Pyhiinvaelluksethan eivät hyödytä ollenkaan – ne eivät ole käskyn noudattamista eivätkä tottelevaisuudenosoituksia, vaan lukemattomia viettelyksiä syntiin ja Jumalan halveksimiseen.  Juuri tällaisia vaelluksia ovat yhä useammat kerjäläiset alkaneet käyttää konnankoukkuihinsa…

Niistä aiheutuu enemmän erilaista irstautta ja surkeutta kuin tässä jaksan luetella.  Sen takia tulisi sen, joka aikoo pyhiinvaellukselle tai on antanut siitä lupauksen, sitä ennen ilmoittaa matkansa perustelu seurakuntansa paimenelle tai muulle kirkolliselle esimiehelleen.  Jos ilmenee, että hän aikoo tehdä sen ansiotekona, seurakunnan paimenen tai hengellisen esimiehen on, empimättä poljettava maahan tämä lupaus ja aikomus ja kehotettava häntä käyttämään pyhiinvaellukseen varattu raha ja vaivannäkö Jumalan käskyjen täyttämiseen ja tuhat kertaa parempiin tekoihin, toisin sanoen: omaistensa tai lähimpien köyhien hyväksi.  Mutta jos hänen perusteenaan on maan ja kaupunkien näkeminen, annettakoon hänen toteuttaa mielitekonsa.”

 

Sveitsin uskonpuhdistajat Zwingli ja Calvin olivat mikäli mahdollista vielä kovasanaisempia ja kuvasivat pyhiinvaelluksia ei ainoastaan narrimaisiksi vaan jumalattomiksi. On ymmärrettävää, että uskonpuhdistuksen kirkoissa pyhiinvaellukset jäivät silloin historiaan

 

Pyhiinvaellus mielen ja sielun matkana

 

Luterilaisen kirkon ja reformaattoreiden ankarasta arvostelusta huolimatta pyhiinvaellusperinne on nyt hiukan elpynyt meillä kuten eräissä muissakin luterilaisissa maissa. Ruotsissa on etenkin Vadstenasta tullut pyhiinvaellusten keskus, jonne erityisesti kirkkojen nuorisoa on kokoontunut kesäisin suuret määrät vaeltamaan.  Norjan kirkolla on ollut oma pyhiinvaelluspappinsa.  Meilläkin ovat seurakunnat vanhojen pyhiinvaellusreittien varrella lähteneet aktiivisesti kehittämään  toimintaa, kuten alussa mainitsemani Rymättylän esimerkki viimeisimpänä osoittaa. Vuonna 2000, riemuvuonna Suomen ekumeeninen neuvosto palkkasi  yhdessä eräiden seurakuntien kanssa tähän asiaan innostuneen  papin määräaikaiseksi pyhiinvaellussihteeriksi kehittämään vaellustoimintaa kirkoissamme,  minkä  projektin yhtenä tuloksena syntyi  Pieni pyhiinvaelluskirja (Kalle Elonheimo, Kirjapaja 2003).

 

Monien turisti- ja opintomatkat suuntautuvat nykyään kirkollisen kulttuurin tärkeisiin kohteisiin, milloin Roomaan, milloin Wittenbergiin ja muihin Luther-kaupunkeihin, milloin Aholansaareen. Myös pyhiinvaelluksen tapaiset retket Suomesta esim. Espanjan Santiago de Compostelaan ovat yleistyneet ja saaneet lehdistössä runsaasti huomiota.  Mistä tämä elpyminen kertoo ja mikä on pyhiinvaellustoiminnan merkitys  tämän ajan luterilaisessa Suomessa?

 

1. Matkailu on etsimässä uusia muotoja.  Jotkut etsivät yhä eksoottisempia, jännittävämpiä jopa vaarallisia matkakohteita.  Toiset paneutuvat kulttuuriin ja historiaan ja etsivät siten matkoilleen sisältöä. Pyhiinvaellus, vaikkapa usean päivän patikkamatka voi olla aivan uudenlainen elämys, ruumiillinen, henkinen ja hengellinen.

 

Pyhiinvaellukset kertovat mm. heränneestä harrastuksesta historiaan, ennen kaikkea keskiaikaan.  Meidän maassamme näkyy keskiajan harrastus saaneen aivan uusia ulottuvuuksia keskiajan päivien ym. merkeissä.  Pyhä Henrik, Pyhä Olavi, Pyhä Birgitta ja miksei Pyhä Jaakob, jonka merkki simpukka koristaa nykyisin teiden varsia ja muistuttaa sen hoksaavalle vanhasta pyhiinvaeltajan tunnuksesta: matkalaisia me olemme.

 

2.  Uskonnollinen matkakohde vie kulkijansa myös uusiin maisemiin. Uudet paikat kiinnostavat varsinkin niitä, jotka etsivät matkaltaan syvempää sisältöä tai jotka ovat jo nähneet tavallisimmat turistikohteet.

 

3. Nykyaikaisen vaelluksen varsinainen sisältö ja anti on kuitenkin hengellinen. Luulen, että sitä myös vaeltajat viime kädessä etsivät.  Pyhiinvaellukseen kuuluu hengellinen ohjelma,  rukoukset, hiljentymiset, ehkä myös  reitin teeman, esim. apostolin tai pyhimyksen esimerkin ja opetuksen muistaminen.

 

Pyhiinvaellusten lisääntyvä suosio kertoo samasta kuin hiljaisuuden etsimisen ja hiljaisuuden retiriittien suosio.  Samalla kun tehdään matkaa ulkonaisesti, ihminen saa tehdä matkaa sisälle, omaan itseensä.  Tällainen pysähtyminen, hiljentyminen on aikamme hektisessä elämänmenossa monelle tarpeellinen etten sanoisi välttämätön voimien kokoamisen mahdollisuus.

 

Kuten keskiajalla on tietysti motiivina mukana halu suorittaa itse jotain.  Sellainenhan on iät ajat kuulunut ihmisen omaan uskonnollisuuteen: saavuttaa, suorittaa ja ansaita. Tähänhän liittyi reformaattoreiden murskaava kritiikki.  Suorittaminenhan on kyllä ihan kelpo motiivi, kunhan sen ei arvella tuovan jotain hengellistä ansiota.

 

4. Kirkkomme kannalta pyhiinvaellusbuumissa on kaksi erityisen tärkeätä sisältöä.  Vanhojen kirkon perinteiden ja keskiaikaisten kirkon opettajien kuten Henrikin tai Birgitan muistaminen, kertoo luterilaisuuden olemuksesta jotain, minkä olemme kenties unohtaneet.  Luterilainen kirkko -  ja oikeastaan suomalainen yhteiskunta ja kulttuuri - kasvaa keskiajan kirkollisesta istutuksesta ja silloisesta kirkollisesta ja kulttuurisesta rakennustyöstä.  Kirkkomme ei ole syntynyt 1500-luvulla Lutherin ja Agricolan työn tuloksena, vaan se on jatkoa edellisten vuosisatojen kasvatus- opetus- ja julistustyölle.  Meidänkin kirkkomme isiä tai opettajia ovat Henrik, Olavi,  Ansgar, Birgitta, Franciscus, Augustinus, kirkkoisät ja apostolit.

 

5. Tämän vuoksi on tärkeätä, että uusi perinne on niin voimakkaasti ekumeeninen.  Pyhän Henrikin vaelluksella ovat mukana molempien kansakirkkojemme edustajat, ja siihen liittyy myös katolisen kirkon oma traditio, messu  Henrikin kuolinpaikalla.  Uuraisten pienessä keskisuomalaisessa seurakunnassa pyhiinvaellus on järjestetty nimenomaan luterilaisten ja eri vapaiden seurakuntien yhteistyönä.  Pyhiinvaellus kertoo, että matkalla me olemme ja kristityt tekevät matkaa yhdessä.

 

Pyhiinvaellus on oikeastaan mielen ja sielun matka.  Jos ulkonainen, fyysinen matkanteko, matkan ohjelma ja matkakumppanuus antavat tuolle sielun matkalle virikkeitä ja ravintoa, niin se on hyvä. Postmodernin ajan tutkijat ovat kuvailleet nykyihmisen elämäntyyliä mm. ilmaisulla, että me olemme nyt kulkureita, jotka tekevät matkaa päivän kerrallaan, ilman selvää päämäärää kulkien minne mieli vie. Pyhiinvaellukset ovat tälle vastavoima. Ne muistuttavat, että mielekkäällä matkalla on sekä sisältö että päämäärä.