Puhe Suomen ekumeenisen neuvoston
90-vuotisjuhlaillassa Turun tuomiokirkossa 18.10.2007
Niin kuin sinä Isä lähetit minut
maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät.
Minä pyhitän itseni uhriksi
heidän tähtensä, että heistäkin tulisi totuuden pyhittämiä.
Minä en rukoile vain heidän
puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden
uskovat minuun.
Minä rukoilen, että he kaikki
olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee
heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen
minut. (Joh 17:18-21)
Ekumenian alku ja perusta on Jeesuksen rukouksessa, että hänen
seuraajansa olisivat yhtä. ilman rukousta ekumenia ei ole mitään.
Muistan erään vanhan helluntailaisen saarnamiehen, joka sanoi meille
nuorille innokkaille aloitteleville papeille: ”Te luulette, että Jumalan työ
tässä maailmassa menee eteenpäin teidän ahkeruutenne ja innokkuutenne varassa.
Siinä olette väärässä. Siitä ei ole
mitään apua, jos Jumalan siunaus ei ole mukana.”
Saman tosiasian ovat tienneet suomalaiset maanviljelijät
kautta aikojen. Hekin ovat tienneet että viime kädessä sato riippuu hänestä,
joka ”säät ja ilmat säätää ja viljan vartuttaa”.
Maamies ei kuitenkaan voinut jättää kaikkea vain luonnon kasvun varaan.
Hänenkin työpanostaan on tarvittu. Siksi
hän on teroittanut viikatteensa ja auransa, rasvannut koneensa ja ahkeroinut
pitkää päivää pellollaan. Siunauksen on kuitenkin antanut Luoja itse. Siksi on kevään kylvölle pyydetty siunaus,
siksi syksyllä kokoonnuttu kiitospäivään ja -rukoukseen kiittämään vuoden
sadosta, jonka olemme saaneet Jumalan hyvänä lahjana.
Ekumeenisesta työstä lausui roomalaiskatolisen kirkon kardinaali Kasper
vastikään ekumeenisessa Euroopan yleiskokouksessa: "Kirkkojen ja
kristittyjen yhteyden rakentaminen ei koskaan voi olla meidän ponnistelujemme
hedelmä. Se on Pyhän Hengen lahja, vain
Hän voi sovittaa meidät. Meidän tehtävämme on rukoilla tätä yhteyden henkeä.”
Siinä pitkässä rukouksessa, jonka Kristus rukoili
Johanneksen evankeliumin mukaan ennen viimeiselle kärsimysmatkalleen lähtöä,
ns. ylimmäispapillisessa rukouksessaan, hän antoi seuraajilleen selkeän vision
ja mission. Se on todistuksen antaminen maailmalle Jumalasta ja hänen
teoistaan, saattaa evankeliumi kaikille, niin että kaikilla olisi mahdollisuus
elää Kristuksen armon yhteydessä Jumalan lapsina. Tämän vision toteuttaminen edellytti
todistajien yhteyttä.
”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, että maailma
uskoisi”. Noissa sanoissa on ekumenian ja ekumeenisen liikkeen perustuslaki.
Kun tänään vietetään tätä kirkkoiltaa Suomen ekumeenisen neuvoston 90-vuotisen
historian merkeissä, on hyvä siitä muistuttaa.
SEN on olemassa sitä varten, että tuo yhteys voisi toteutua. Sen
perustehtävä on ”edistää pyrkimyksiä kohti Kristuksen kirkon näkyvää ykseyttä,
vahvistaa kristittyjen yhteyttä, palvelua ja todistusta Suomessa. SEN toimii
kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen kohtaamispaikkana.”
Kristittyjen ykseys on oikeastaan hämmästyttävän uusi asia. Ekumeeninen liike ja liikehdintä ja ajattelu
alkoi kristikunnan pirissä saada jonkinmoista jalansijaa oikeastaan vasta
runsaat sata vuotta sitten. 1900-luvun
aikana se on vähitellen edennyt, kun kristityt ovat huomanneet tai oikeastaan
ottaneet todesta, että meillä eri kirkkoihin ja seurakuntiin kuuluvilla
kristityillä on paljon enemmän sitä, mikä meitä yhdistää kuin mikä meitä
erottaa. Aiemmin oli huomiota
kiinnitetty eroihin ja selvitelty rajoja, erottavia käsityksiä ja opintulkintoja
toisten kanssa.
Samalla on muistettu uudella tavalla Jeesuksen oma rukous
oppilaidensa puolesta, että he yhtä olisivat.
Ekumeeninen liike on pyrkinyt vastaamaan tähän Jeesuksen tahtoon. Sen piirissä on lähdetty selvittelemään niitä
opillisia ja käytännöllisiä seikkoja, jotka erottavat tai jotka yhdistävät
meitä. Tässä asiassa on edetty kahta
tietä. Opillisia kysymyksiä on selvitelty perusteellisesti
asiantuntijavoimin. On selvää, että
teologian tasolla on tehtävä kärsivällisesti työtä suuremman keskinäisen
ymmärtämyksen saavuttamiseksi. Tällä
alalla kuitenkin työn on oltava pitkäjänteistä, eikä sillä tiellä tietenkään
voida odottaa kovin nopeita tuloksia.
Sen ovat osoittaneet ne opilliset keskustelut, joita on käyty niin
muualla kuin omassa maassammekin eri kirkkojen kesken. Sellaisia selvityksiä on
luterilaisella kirkollamme ollut ortodoksien, Vapaakirkon, helluntailaisten,
baptistien kanssa ja viimeksi o n käyty oppikeskustelut myös metodistien kanssa
hyvässä yhteisymmärryksessä ja merkittävin tuloksin. Pohjoismaisella tasolla, Ruotsin ja Suomen
yhteistyönä on hiljakkoin aloitettu neuvottelut luterilaisten ja
roomalais-katolisten kesken.
Tämä ekumenian juna kulkee hitaasti mutta vakaasti
eteenpäin. Pieniä edistysaskeleita on ollut nähtävissä, vaikkakin askeleet ovat
lyhyitä. Tämä on toisaalta hyvin ymmärrettävää rakkaita opinkäsityksiä ja
satojen vuosien aikana juurtuneita traditioita uudelleen ajateltaessa.
Ekumenia ei kuitenkaan näytä olevan rakas ja mieluinen
sana läheskään kaikille kristityille. Päinvastoin monet vieroksuvat sekä sanaa
että itse asiaa. Tämä herättää meissä tietysti monia vakavia kysymyksiä. Onko
vika ekumeenisessa liikkeessä, ekumeenisessa neuvostossa, ekumenian
kannattajissa, sen puolestapuhujissa tai toimijoissa? On selvää, ettei ole
olemassa yksinkertaista vastausta tähän kysymykseen. On monia opillisia
traditioita, joiden vankkaan oikeassa olemisen tuntoon tai vieraiden oppien
fobiaan kuuluu torjuva asenne kristittyjen yhteistoimintaa ja keskinäistä
keskustelua kohtaan.
Ekumenia ja ekumeeninen liike nähdään monissa
seurakunnissa edelleen kirkon johtotason ja teologien keskinäisenä puuhailuna
ja kanssakäymisenä. Se näyttää liian monen mielestä olevan kaukana tavallisen
kristityn ihmisen uskonharjoittamisesta ja käytännön elämästä. Silloin on
helppo ajatella, että ekumenia ei kuulu meille, eikä se voi olla kovin
tärkeätäkään.
Vakka tämä asenne on sekä ennakkoluuloinen että
epäkristillinen, on se myös otettava vakavasti. Siksi tahtoisin korostaa
ekumenian tien toista kaistaa. Teologian ja oppineuvottelujen ohella on
edettävä myös käytännön tietä. Ekumenian
vahvuus nimittäin riippuu siitä, kuinka laajalti se perustuu kristittyjen
yhteiseen jumalanpalvelukseen ja rukoukseen. Vaikka oppikeskusteluihinkin aina
kuuluu yhteinen rukous, on aivan erityisesti painotettava käytännön uskonelämän
vahvistamisen yhteisyyttä. Tänä aikana
tarvitaan kristittyjen yhteistä ja voimakasta todistusta enemmän kuin koskaan.
Maailmamme on muuttumassa yhä moniarvoisemmaksi, monikulttuurisemmaksi ja
moniuskontoisemmaksi. Uskollisuus Kristuksen evankeliumille huutaa meitä yhteen
ja yhdessä rukoilemaan. Ekumenian vahvuus mitataan ruohonjuuritasolla.
Jumalan valtakunnan työ ja sen tulokset eivät ole meidän
ponnistelujemme ja ahkeruutemme varassa. Myöskään ekumenia ei ole sitä. Sen tärkein muoto on ollut meidän maassamme
jo 90 vuotta, ja on varmasti tulevaisuudessakin yhteinen rukous yhteyden
puolesta ja vision toteutumiseksi. Ekumenian alku ja perusta oli rukouksessa,
ilman rukousta se ei olekaan mitään. Jos
yhdessä rukoillaan voi todistuksemmekin tässä maailmassa olla aito ja
vakuuttava.