Jukka Paarma

 

MITÄ JEESUS TEKISI

 

Saarna Suomen Lähetysseuran vuosijuhlilla Hämeenlinnan kirkossa 9.6.2002

 

 

Luukas 19:1-10

 

”Jos me tietäisimme, mitä Jeesus Nasaretilainen tekisi tässä tilanteessa, niin me rientäisimme tukka suorana  tekemään samoin ja seuraamaan hänen esimerkkiään”  Tällä tavoin on joskus sanottu ja näin meistä monet ajattelevat silloin,  kun ollaan oikein vaikeassa tilanteessa.  Kun ei tarkalleen tiedetä mikä on oikein tai väärin, millä tavalla pitäisi johonkin ihmiseen suhtautua, kun on ratkaistava vaikea moraalinen ongelma.  

 

Me, jotka tahdomme pitää Raamattua ohjenuoranamme, huomaamme, kuinka maailman muutosten keskellä tulee vastaan yhä uusia ongelmia ja tilanteita, joihin ei löydykään suoraa vastausta tai esimerkkiä Pyhän kirjan lehdiltä.  Tieteen kehityksessä, yhteiskunnallisissa oloissa ja yleensä ihmisten elinoloissa tapahtuneet muutokset avaavat aivan uudenlaisia vaikeita kysymyksiä.  Kristitty kyseleekin, mitä Jeesus tekisi.  Mitä, jos hän olisi minun sijassani?  Mikä olisi hänen ratkaisunsa kuolevan ja kovia kipuja kärsivän ihmisen vuoteen äärellä, tiedemiehen löytäessä uusia mahdollisuuksia muutella syntyvien ihmisten geeniperimää, etsittäessä oikeudenmukaista tulonjakoa yhteiskunnassamme tai vaikkapa suhtautumisessa erilaisiin, uskonnoltaan, tavoiltaan, arvoiltaan tai, niin kuin näinä aikoina on paljon kyselty, seksuaaliselta suuntautumiseltaan erilaisiin ihmisiin.  Kunpa tietäisimme Hänen esimerkkinsä, niin meidänkin  olisi helpompi löytää ratkaisu.

 

Jos suoraa vastausta ei Jeesuksen elämästä ja opetuksesta löydy, on tulkittava.  Tulkintojen moninaisuus kuitenkin hämmentää.  Kunpa tietäisimme!

 

Mutta tiedämmehän me sittenkin aika paljon. Kertomus Sakkeuksesta, äsken kuultu teksti, on erinomainen esimerkki, oikeastaan oppitunti siitä, millaiset periaatteet Jeesuksella oli suhtautumisessa erilaisiin ihmisiin ja varsinkin ongelmallisiin.

 

Tutkitaanpa tarkemmin, mitä sillä tapahtumalla  on sanottavaa meidän omaan elämämme ja mitä se opettaa suhtautumisestamme toisiin ihmisiin ja vaikeisiin tilanteisiin.

 

Tullimies Sakkeuksesta on joskus sanottu, että hän on UT:n henkilöistä se, joka kaikkein eniten muistuttaa nykyisen ajan ihmistä.  En tiedä, pitääkö se paikkansa, mutta kyllä hänessä oli piirteitä, joissa moni meistä tunnistaa jotain itsestään. Kun taloudelliset arvot ovat nyt saaneet ylikorostuneen merkityksen, ja rahasta tai yleensä rahalla mitattavista asioista on tullut kaiken mitta ja siten epäjumala, oli Sakkeus langennut samaan mammonan palvontaan. Sen houkuttamana hän oli ryhtynyt vieraan vallan palvelukseen, miehittäjän kumppaniksi. Hän oli ostanut roomalaisilta oikeuden kantaa tullit kaupungin portilla.  Oman yhteisön petturina, epäisänmaallisena häntä pidettiin. Siinä oli jo kyllin syntiä toisten mielestä. Mutta sekään ei vielä riittänyt.  Hän tunnusti syyllistyneensä siihenkin, mistä publikaaneja yleensä syytettiin, petkutukseen, liian korkeiden maksujen perimiseen, jotta niistä riittäisi lisärahaa omiin taskuihin.  Rahaa hän oli kerännyt, ja valtaa.  Ja hän oli hyvin onnistunutkin, olihan hän tullimiesten esimies, päällikkö ja hyvin rikas.

 

Mutta rahan tavoittelu oli työntänyt muut arvot syrjään ja silloin elämä oli luiskahtanut onnettomille raiteille.  Ihmissuhteet olivat menneet poikki, eihän publikaanin kanssa  kukaan kunnon kansalainen halunnut seurustella.  Eikä elämään ollut tullut oikeata rauhaa.  Lisää rahaa ja valtaa vain piti hamuta.

 

Eikä omatuntokaan antanut hänen tyytyväisenä nautiskella elintasostaan.  Elintaso oli kyllä korkea, mutta elämisen laatu ahdistavan ankea. Kaikki näytti loisteliaalta, mutta sisintä kalvoi rauhattomuus.  Siinä suhteessa hän muistuttaa aika montaa nykyajan ihmistä, jotka yllättäen siloisen pinnan alla kantavatkin sellaista risaisuutta, jota pitää kestää keinotekoisilla lääkkeillä, sellaisillakin, jotka usein vievät ojasta allikkoon, vielä suurempaan ahdistukseen.  Tai jota rikkinäisyyttä ja yksinäisyyttä monet eivät jaksa kantaa, eivätkä muiden yllätykseksi jaksakaan enää elää.

 

Tullimiesten esimies lähti kuitenkin katsomaan Jeesusta.  Ei kylläkään eturiviin vaan taaemmas.  Ja kun pienikokoinen mies ei ulottunut kurkistamaan toisten takaa oli hänen halunsa nähdä tuo profeetaksi sanottu nasaretilainen niin suuri, että hän kiipesi puun oksalle.  Mitä hän mahtoi etsiä elämäänsä?

 

On usein puhuttu siitä, että meidän aikamme ihmiset ovat tulleet täysi-ikäisiksi.  He eivät enää tarvitse holhoojaa, eivät siis mitään Jumalaa, joka olisi heidän yläpuolellaan.  He ovat itsenäisiä ja omillaan toimeen tulevia.  Siksi näyttää, että yhä useampi on kääntänyt selkänsä kirkolle ja kristilliselle uskolle ja sen myötä Jumalallekin.  Monesta näyttää nykyajan tilanne sellaiselta.  Mutta en usko tuohon.  Jos meillä olisi yhtä tarkat silmät kuin Jeesuksella, näkisimme tilanteen toisin. Herramme kiinnitti huomionsa siitä suuresta väkijoukosta nimenomaan yhteen ihmiseen, pieneen taaempana olevaan, hyvinvoivan näköiseen mieheen. Hän näki hänen sisimpänsä kaipuun ja rauhaa etsivän sielun, publikaanin, syntisen ihmisen pinnan alla. 

 

Ehkä meidänkin pitäisi nähdä ympärillämme - ei niinkään keskeneräisiä kristittyjä, välinpitämättömiä, kieltäjiä ja synnissä eläviä, vaan -  rauhaa, elämänsä eheyttä, muutosta ja välittämistä kaipaavia.  Sellaisia on meissä sittenkin niin paljon.   On vain niin, että sisäisiä haavoja tai taakkoja kantavat ovat usein niin arkoja ja säikkyjä, että kätkevät kaipuunsa ja sulkevat sen kovan ja kiiltävän pinnan alle. Oikeassa olemisen intoa uhkuvien varmuus tai hurskailla lauseparsilla lyövien kovuus on pannut nykyäänkin  monen etsijän kavahtamaan ja vetäytymään väkijoukon taakse.

 

Sellaisen ihmisen Jeesus näki, lähestyi, ilman sen kummempia ehtoja sanoi, että haluaa mennä juuri hänen kotiinsa. Ei ihme, että väki paheksui: ”Syntisen miehen talon hän otti majapaikakseen”.

 

Siitä, mitä Sakkeuksen kodissa tapahtui, ei kerrota mitään.  Emme tiedä käytiinkö uskonnollisia tai teologisia keskusteluja, tulkittiinko Raamattua, rukoiltiinko ja vaatiko Jeesus Sakkeukselta kertakaikkista ratkaisua uudenlaisen elämän puolesta.  Mistään sellaisesta ei kerrota, ainoastaan noiden kahden miehen ensimmäisestä kohtaamisesta.

 

 Siinä Jeesus näki suuresta joukosta tämän yksilön, syntisenä  muiden seurasta syrjäytetyn, lähestyi ja puhutteli häntä.  Jeesus saattoi olla ensimmäinen ihminen pitkään aikaan, joka todella huomasi tai hyväksyi hänet, tuli jopa hänen kotiinsa, jota pidettiin syntisenä paikkana.  Ja se muutti Sakkeuksen. Hän sanoi antavansa puolet omaisuudestaan köyhille ja korjaavansa kaikki vääryydet, jotka kykenee, maksoipa sitten rahassa mitä maksoi.  Siihen ei Jeesuksella ollut muuta sanottavaa, kuin että ”tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi”.  Toisesta välittävän lähimmäisen ja armahtavan Vapahtajan kohtaaminen oli johtanut myös pyhän Jumalan ja Hänen tahtonsa tuntemiseen.

 

Ystävyys, rakkaus, ansaitsematon armo oli murtanut kovan pinnan. Elämänmuutos oli tullut tilalle.  Kun tänään täällä Hämeenlinnan kirkossa on koolla paljon lähetystyön ystäviä, he tietävät että juuri ansaitsemattoman, ylenpalttisen armon ja rakkauden kokeminen omalle kohdalle on pannut liikkeelle suuria muutosvoimia, rakkauden lähetykseen, sen puolesta uhraamiseen, lähtemiseen ja Jumalan valtakunnan sanoman levittämiseen.  Lähetyksen historia on täynnä sellaisia kertomuksia.

 

Mutta tärkeintä on, että sellainen oli Jeesuksen tapa toimia.  Se on hyvä kuulla sen, joka kyselee, että tietäisimmepä, miten Jeesus nyt noihin toisiin, hankaliin tapauksiinkin suhtautuisi.  Ja se on tämän päivän evankeliumi, ilouutinen sille, joka tuntee itsensä Sakkeuksen kaltaiseksi araksi etsijäksi.