Jukka Paarma

 

Alussa oli Sana – ja lopussa

 

Saarna Luomakunnan messussa Oulun kirkkopäivillä  29.5.2005

 

 

Joh.1:1-4 ja 1.Moos.2:4-9,15-17

 

Alussa oli Sana, Jumalan sana. Niin alkaa Johanneksen evankeliumi. Niin alkaa myös koko Raamattu, luomisella. Jumala loi kaiken sanallaan. Tässä Luomakunnan gospel-messussa ajatuksemme kohdistetaan juuri siihen, miten meidän olisi ajateltava Raamatun luomiskertomuksesta.

 

Alussa oli sana. Ja lopussa myös.  Kaiken lopussakin on Jumalan sana. Kristityt ovat aina panneet toivonsa siihen, että lopussa kerran viimeisen sanan sanoo Jumala.  Kun Raamatun ensimmäinen kirja kertoo alusta, kuvaa viimeinen kirja loppua.  Siellä viimeisenä sanojana on Kristus

 

Toivomme on ollut ja on siinä että se lopun sana  meille kuuluisi: Tulkaa te minun  Isäni siunatut.  Tämä toivo on antanut toivoa elämän vaivojen keskellä, se on tuonut voimavaroja ja lohdutusta, kun elämä on raskasta.  Amerikan puuvillapelloilla aikanaan työskennelleet  kristityt orjat  saivat juuri tästä toivosta sen voiman, jonka he purkivat sanoihin ja säveliin. Siellä syntyi yksi gospelin tai oikeastaan negro spiritualien, amerikkalaisten hengellisten laulujen riemullisimmista ja menevimmistä klassikoista: ”When the saints go marching in”.  Kun pyhät, Kristuksen seuraajat marssivat sisään, sisään taivaan iloon, kun lopussa ollut sana oli vapauttava: tulkaa minun isäni siunatut..

 

Tänään kuitenkin ajattelemme alkua ja sitä, mitä siitä seuraa meidän elämäämme tänään ja huomenna.  Luomiskertomus Raamatun ensimmäisellä lehdellä kertoo, kuinka Jumala loi maailman ja ihmisen.  Monelle tämä on kuitenkin kerta kaikkiaan vaikeimpia Raamatun ja kristillisen uskon kohtia.  Luonnontieteellinen selitys kun puhuu toisella tavalla alkuräjähdyksestä tai maailman ja elämän vähittäisestä kehittymisestä. Tieteen ja uskonnon välistä keskustelua moni meistä käy itsekseen. Tänäkin keväänä on taas julkisuudessa  vaihdettu runsaasti ajatuksia luonnontieteen ja uskonnon keskinäisistä suhteista.

 

Kristillisen uskon perusajatuksia on tukeutuminen luomiskertomukseen, siihen, että alussa Jumala loi sanallaan. Onko se yhdistettävissä luonnontieteen tutkimustuloksiin vai onko kyseessä kaksi toisensa poissulkevaa käsitystä?

 

Maailman luominen Sanalla, on tietysti suuri ihme, jota on vaikea ymmärtää. Se on mysteeri.  Uskontoon ja uskoon kuuluukin aina mysteeri.  Ihmeessä, mysteerissä jää  aina jotain salaisuudeksi.  Kenenkään ei pidä kuitenkaan ajatella niin pinnallisesti, että kun en ymmärrä, en myöskään voi uskoa.  Elämähän on täynnä ihmeitä, suuria ja pieniä.  Mitä pidemmälle esimerkiksi luonnontiede on edistynyt, sitä enemmän tulee vastaan ihmeitä, selittämättömiä asioita. Niin on silloin kun mennään vaikkapa aineen ytimiin, ydinfysiikkaan tai avaruuteen, jossa maailmankaikkeuden rakenne ja kehitys kyetään järjellisesti vain osittain selittämään

 

Eikö kuitenkin ihme ja selittämättömyys tee Jumalasta ja uskosta läheisemmän. Mikä olisi se sellainen Jumala, jonka kaikki teot ja olemuksen pystyisimme ihmisen mittapuilla, matemaattisesti ja loogisesti määrittelemään?  Hän olisi ihmisen mittainen, jotain tähän maailmaan ja sen lainalaisuuksiin kuuluvaa.  Mutta ei Jumala.

 

Kaikkein vaikeinta on uskoa Jumalaan, jos teemme hänestä liian pienen, sellaisen jota me itse pystyisimme hallitsemaan. Jumala on enemmän, hän on korkeampi, suurempi, mittaamattomampi kuin me. Hänen tiensä ovat toiset, hänen ajatuksensa korkeammat.  Sellaiseen Jumalaan voi uskoa, ei ihmisen mittaiseen.

 

Kun lähestymme luomiskertomuksen sanomaa, huomaamme ettei Raamattu  ole luonnontieteellisten tosiasioiden hakuteos.  Sellainen ei ole Raamatun tarkoitus.  Sen sijaan luomiskertomuksella on välitettävänä meille Jumalan ilmoitus ja luovuttamaton totuus, että Jumala on Luoja ja kaiken hallitsija, elämän ylläpitäjä.  Tiede omilla menetelmillään ja mittauslaitteillaan selvittelee miten ja  missä aikataulussa kaikki on tapahtunut, usko ja Raamattu kertovat, mikä on se perimmäinen syy, tieteen mittakeppien tuolla puolen.

 

Tämäntapaiseen uskoon Luojaan tahtoisin rohkaista jokaista, joka on ollut aralla mielellä ja epäröivä tässä asiassa,  kipuillut Raamatun sanan, oman uskonelämän ja luonnontieteen välisten ongelmien keskellä. Antakaa Jumalan olla kyllin suuri.  Silloin tiede ja usko eivät kilpaile keskenään, vaan usko näkee tieteen vain selvittelevän Jumalan luomistekoja.  Tiede pyrkii lukemaan Jumalan käsialaa niin mittaamattoman suuresta tähtien avaruudesta kuin aineen rakenteesta ja atomin ytimestä.  Usko Jumalaan, kaiken tekijään, alkuunpanijaan ja päättäjään, voi siis antaa vapaat kädet tieteelliselle tutkimukselle, koska se tietää, ettei tiede milloinkaan tule pääsemään Jumalan maailman ulkopuolelle.  Meidän Jumalamme alue, reviiri, ei pienene vaan päinvastoin hänen ihmeellisyytensä kasvaa, mitä enemmän hänen luomakunnastaan paljastuu tosiasioita.

 

Nyt tiede on edennyt niin pitkälle, että mitä enemmän se saa selville, sen suuremmaksi käy tietoisuus siitä,  kuinka vähän me maailman ja elämän salaisuuksista loppujen lopuksi tiedämmekään.  Luomiskertomus ei ole luonnontieteen oppikirja, se on uskontunnustus, joka oman aikansa kielellä ja kuvilla todistaa siitä, mistä lujasti pidämme kiinni: Jumalasta, taivaan ja maan Luojasta.

 

Luomiskertomus on itse asiassa hyvin ihmiskeskeinen, se katselee asioita ihmisen näkökulmasta.  Siitä käsin avautuu kuva maailmasta, koko luomakunnasta.  Ihminen asettuu omalle paikalleen kolmen perussuhteen kautta.  Ensimmäinen niistä on suhde Jumalaan.  Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Kun ihminen on Jumalan kuva, on hänet tarkoitettu vuoropuheluun ja yhteyteen koko maailman Luojan kanssa.  Hän on Jumalan keskustelukumppani, hän on myös Jumalan “edustaja” muuhun luomakuntaan nähden.  Hän on vastuullinen Jumalan edessä, mistä ihmisen sisimmässä oleva käsitys oikeasta ja väärästä on yksi osoitus.

 

Ihmisen ei ollut hyvä olla yksin.  Hänelle luotiin kumppani. Ihminen luotiinkin mieheksi ja naiseksi..  Ihminen luotiin rakastamaan, kantamaan vastuuta, pitämään huolta toisesta ihmisestä . Sitä  varten ihmisessä on tarve rakastaa ja tulla rakastetuksi, välittää ja tulla huomatuksi, kantaa vastuuta yhteisistä asioista ja tulla itse hyväksytyksi.

 

Kolmas suhde on ihmisen ja luonnon välinen.  Ihmisen tehtäväksi annettiin viljellä maata ja muuta luomakuntaa, käyttää sitä hyväkseen, muokata ja  kehittää.  Hänen tarkoituksenaan on harjoittaa viljelyä eli kulttuuria myös henkisellä tasolla, ilokseen, sielunsa ravinnoksi ja mielensä virkistykseksi.

 

Samalla kun ihminen sai tehtäväkseen viljellä, hänen osalleen annettiin myös varjella luomakuntaa, pitää siitä huolta, säilyttää sen elinkelpoisuus, suojella sitä.  Tähän saakka on ihmiskunta pääasiallisesti pitänyt huolta luonnon hyväksikäyttämisestä ja tehnytkin sen taitavalla ja todella tehokkaalla tavalla. Nyt on huomattu, että luomakunnan herruutta on hoidettu liian yksipuolisesti. Ihmiskunnan ja luonnon suhde on vääristynyt ja sellaisena se on muodostunut uhkatekijäksi jopa koko maapallon elämälle. Vaaravyöhykkeessä ovat nyt niin puhdas vesi ja ilma kuin metsien tulevaisuuskin.

 

Alussa oli Sana. Alussa annettiin ihmiselle, sinulle ja minulle, tehtävä Jumalan maailmassa.  Oikeastaan kolme tehtävää.

 

- Pidä huolta yhteydestäsi Jumalaan, Kristukseen.  Siinä on apunasi kirkko ja seurakunta.

- Pidä huolta toisista.  Niistä,  jotka ovat lähelläsi tai jotka kauempana tarvitsevat sinun apuasi. Kenet heistä olet unohtanut?

- Pidä huolta ympäristöstäsi, olethan ihmisenä Jumalan vastuullinen edustaja luomakunnassa.

 

Pidä siis huolta! Tällainen huolintaliike on kristillinen seurakunta. Se, joka tunnustaa, että alussa oli  Sana ja joka tietää odottaa, että lopussakin on Sana, Jumalan Sana.