Matt.
5:43-48
Niin
kaukaa kuin seitsemänsadan vuoden takaa
on täältä Raisiosta olemassa tietoja, joiden mukaan täällä toimi pitäjäyhteisö,
seurakunta ja oli olemassa kirkko, johon kokoonnuttiin rukoilemaan, ehtoollista
viettämään, jumalanpalvelukseen.
Arvattavasti kirkko ja seurakunnan toimintaa oli täällä jo silloin ollut
hyvän aikaa. Varsinais-Suomen
sydänalueella sijaitseva Raisio on siten yksi kaikkein vanhimpia
seurakuntiamme. Sen keskiaikainen kirkko, jonka juhlaa tänään vietämme on Pyhän
Martin kirkko, joka sai nimensä 300-luvulla nykyisessä Ranskassa eläneen piispa
Martinuksen mukaan. Martinuksesta jo kuulimme, kuinka hän pyhimyksenä on jäänyt
historiaan nimenomaan sen vuoksi, että hän esimerkillisellä tavalla käytännössä
osoitti, miten kristitty panee toimeen Raamatun sanan: "Jolla on kaksi
paitaa, antakoon toisen sille, jolla ei ole yhtään. Jolla on ruokaa, tehköön
samoin."(Luuk.3:11). Tänään, lähimmäisen päivänä hän on meille hyvä esimerkki.
Mitä
sitten raisiolaisille on merkinnyt se, että he yli seitsemänsadan vuoden aikana
ovat nähneet pitäjän keskellä
harjakattoisen temppelinsä, ristin sen harjalla, ovat voineet astua sisään
sinne hämyiseen herranhuoneeseen kuulemaan Jumalan sanaa? Mitä heille on merkinnyt kirkon toiminta ja
opetus? Oman kotikirkon ja siellä
julistetun sanoman merkitystä on kyselty muissakin seurakunnissa etenkin tänä
vuonna, jolloin vietämme Kirkko
Suomessa 850-juhlavuotta.
Nuo
vuosisadat kertovat. kuinka sukupolvet toisensa jälkeen, isämme ja äitimme,
esivanhempamme monessa polvessa on käyneet omassa kirkossaan, tulleet sinne
milloin kevein ja iloisin askelin, kun on ollut syytä kiittää Kaikkivaltiasta
elämän lahjoista. Milloin taas raskain
askelin murheen täyttäessä sydämen,
kuoleman, sairauden tai muiden elämän kolhujen painaessa pään hiljaiseen
rukoukseen ja kertomaan hätänsä ja pyyntönsä taivaalliselle Isälle. Lukematon määrä rukouksia on tämänkin kirkon
harjakaton alta noussut Jumalan puoleen, milloin ylistämään, milloin anteeksi
pyytämään, milloin rukoilemaan uuden sukupolven puolesta. Varmasti on monet
äitien ja isien rukoukset lähetetty myös täällä kirkossa nyt istuvien tai
radiosta jumalanpalvelusta kuuntelevien puolesta. Näistä äideistä ja isistä ja muista rukoilijoista tekee mieli
tällaisessa vuosisataisjuhlassa Jumalaa kiittää.
Kun katselemme taaksepäin,
ymmärrämme myös paljon muuta, mitä kirkko ja sen opetus on kansallemme
merkinnyt. Seurakuntatoiminnan alku merkitsi myös uutta sivistyksen ja
kulttuurin nousun alkua. Kirkkohan opetti suomalaiset lukemaan ja
kirjoittamaan, ensin rippikoulussa ja kinkereillä, perusti sitten koulut ja
opetustoimen.
Kirkko
opetti suomalaiset näkemään, mikä on oikein, mikä väärin ja johti meidät sekä synnin- että armon
tuntoon. Oikeuslaitoksemme sai siitä virikkeensä, mutta myös moraali, etiikka ja jopa tapakulttuurimmekin. Ennen
kaikkea kristillisen usko, armon ja Jumalan rakkauden omakohtainen kokemus on
antanut meille myös motivaation välittää toisistamme, etenkin niistä, jotka
eivät kykene syystä tai toisesta pitämään itsestään huolta.
Niin
syntyivät aikanaan hospitaalit ja köyhäinhoito, sitten seurakuntien diakonia, jota tarvitaan edelleen
hyvinvointiyhteiskunnassamme. Monien kirkkojemme oven pielessä seisovat
vaivaisukot ovat näyttävä muistomerkki, miten kirkossa on muistutettu
kristillisestä hyveestä: ”Joka waiwaista armahtaa se lainaa Herralle”.
Lähimmäisenrakkaus
on aina ollut olennainen osa kristillistä uskoa. Jeesus opetti, että hänen
seuraajansa tunnetaan tässä maailmassa juuri siitä, miten he kohtelevat
lähimmäisiään ja ylipäänsä toisia ihmisiä.
Usko, joka ei tule näkyviin rakkauden tekoina on kuollutta, näennäistä
uskoa. Vaikka tämän sunnuntain nimi on lähimmäisen päivä, pitäisi meille
jokaisen päivän olla sen niminen.
Tänään
yhtä hyvin kuin hospitaalien ja köyhäinhoidon perustamisen tai vaivaisukkojen
aikaan, kirkon tehtävä on muistuttaa meitä, koko yhteiskuntaa siitä, että
kaikista ja varsinkin heikoimmista on pidettävä huolta. Toisista välittämisen
unohtuminen rapauttaa koko yhteisömme kiinteyden. Niin sanottu sosiaalinen pääoma, luottamus toinen toisiimme,
keskinäinen kunnioitus ja toisista välittäminen ovat sitä pääomaa, joka
säilyttää arvonsa tai oikeastaan kasvaa, kun se pitää huolta tulevan polvenkin
hyvästä elämästä.
Kun
kirkko tänään pyrkii vaikuttamaan yhteiskuntaeettisiin kysymyksiin, on sen
kannanotoissa kaksi toisiinsa kietoutunutta punaista lankaa. Ensinnäkin se
tahtoo muistuttaa, että kaikkien oikeuksista pidetään huolta, että
oikeudenmukaisuus toteutuisi kaikilla aloilla, että jokainen saisi hänelle
kuuluvat etuudet ja että jokainen kantaisi hänelle kuuluvan vastuun. Tällaisen
oikeudenmukaisuuden ylläpitäminen on vaikea tehtävä, siksi me kirkossa rukoilemme joka jumalanpalveluksessa kaikkien
vastuunkantajien, poliittisten ja talouselämän päättäjien puolesta, että heillä olisi tehtävissään
kyllin viisautta, oikeudenmukaisuuden nälkää ja tahtoa kantaa vastuutaan
yhteiseksi parhaaksi yli erilaisten eturyhmien rajojen.
Se
toinen punainen lanka merkitsee sitä, että kirkon tehtävänä on aina ollut pitää
heikoimpien puolta, etsiä niitä, jotka jäävät unohduksiin tai joiden oikeuksia
poljetaan. Sekin vaatii sekä tarkkasilmäisyyttä että omantunnon herkkyyttä,
että näkisimme ne ihmiset ja ryhmät, jotka unohtuvat, ovat heikoimmassa
asemassa tai jotka nyt tarvitsevat enemmän huomiota kuin muut.
Ainakin
kolme ihmisryhmää ja heidän tulevaisuutensa on ollut nyt kirkon huolen
kohteena. Pakolaiset ja maahanmuuttajat joutuvat usein meidänkin maassamme
elämään liian pitkät ajat ahdistavassa
epävarmuudessa, jossa monet heistä kokevat ihmisarvonsa jo unohdetun. Hoivaa
tarvitsevien vanhuksien hoitamiseen liikenevät resurssit näyttävät olevan liian
usein vähintään kiven alla, niin että myös heidänkin ihmisarvonsa on
käytännössä joutunut kyseenalaiseksi tässä kauneutta, nuoruutta ja tehokkuutta
arvostavassa ajassamme. Lapset ja
lapsiperheet on kolmas ryhmä, jonka tulevaisuudesta ja hyvästä elämästä
kannamme huolta. Liian usein lasten
oikeudet unohtuvat aikuisten ja vanhempien etujen rinnalla. Koko yhteiskuntamme tunnuslauseena voisi
olla erään takavuosien kampanjan tunnus: Lapset ensin.
Sekä
lähimmäisenrakkauden että oikeudenmukaisuuden toteuttaminen yhteiskunnassa ei
ole yksinkertainen asia eikä ainoastaan tahdosta kiinni. Erilaisten
intressipiirein, enemmistöjen ja vähemmistöjen huomioonottaminen vaatii
monenlaista yhteistä pohdintaa, asiantuntemusta ja eri tahojen yhteistyötä.
Kaikkien oikeudenmukainen kohtelu ja apua tarvitsevien lähimmäisten
rakastaminen ovat toisinaan keskenäänkin ristiriidassa. Siinä voi onnistua se,
jolla on riittävästi tervettä järkeä ja sydän
paikallaan.
Se, että
yhteisesti kannamme sosiaalisen vastuumme ja pidämme yhteiskunnan ja
seurakunnan auttamisjärjestelmistä
hyvää huolta, on tärkeätä. Kyllä
verojen maksaminen ja vaikkapa sotainvalidien syyskeräykseen tai kolehtiin
antaminenkin on tapa kantaa vastuuta lähimmäisestä. Lähimmäisenrakkaus on
kuitenkin vielä enemmän. Sen vaatimus kohdistuu suoraan meihin yksilöinä. On kyse siitä, olemmeko valmiit antamaan
itseltämme jotain, mitä yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ei vaadi. Jotain
enemmän, jotain aivan itseltämme. Miten
kohtelemme toinen toistamme, lisääntyykö meidän toiminnastamme, meidän
sanoistamme, eleistämme lähimmäistemme keskuuteen hyvää oloa. Monen maailmanparantamisen hienoja ajatuksia
viljelevän lähellä tuntuu liian kylmältä ja paleltaa. Lämmön lisäämiseen riittää joskus ystävällinen, pieni sana,
joskus se vaatii jotain omastaan antamista, kuten Martinuksen esimerkki
osoitti. Joskus sitä, että antaminen oikein tuntuu ja riipaisee, kuten usein
toistetut äiti Teresan sanat kuuluivat.
Tärkeintä on, että toinen voi kokea, että välität hänestä.
Meidän
lähimmäisemme on se, joka tarvitsee meitä ja meidän apuamme. Hän voi olla aivan
vieressä tai kaukana merten takana. Hän voi olla vieras tai vihamies, jonka
puolesta rukoilet. Tänäänhän meille siitä asiasta jo sanottiin: Tehkää niin,
että olisitte taivaallisen Isänne lapsia.
Olenko
minä, oletko sinä tänään jonkun lähimmäinen?
Kiittääkö joku sinusta Jumalaansa? Jos niin tapahtuu, taidat olla
Jumalan palvelija, lähimmäinen.