Tänään, kynttilänpäivänä 2003
Päivän tunnussana on hätkähdyttänyt.
Siinä on Jeesuksen tuttu sana Vuorisaarnasta: ”Autuaita ovat
rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen” (Matt.5:9). Kun koko maailma pidättelee henkeään ja
odottaa jännityksellä, miten päättäjät, maailman suurten kansojen johtajat,
poliitikot ja sotapäälliköt, ratkaisevat kysymyksen sodasta tai rauhasta,
alkaako sota vai ei, meitä muistutetaan: ”Autuaita ovat rauhantekijät.” Vuorisaarnan tuntevat, Uuden testamentin
viestin todesta ottavat eivät voi olla muuta kuin rauhan puolella. Se on aina
parempi kuin sota tai väkivalta.
Kysymys sodasta ja rauhasta ei
käytännössä ole kuitenkaan aivan yksinkertainen. Oman maamme historiastakin sen
tunnemme. Joskus on pakko turvautua voimatoimiinkin, siksi meilläkin on niin
armeija kuin poliisivoimatkin. Realisti ottaa huomioon myös ihmisten ja
kansojen todellisen käyttäytymisen, itsekkyyden, ahneuden ja halun toimia
väärin. Siksi kristikunnan piirissä on
pyritty määrittelemään ne ehdot, joiden mukaan sotaa voidaan pitää
oikeutettuna. Perinteisen määrittelyn mukaan sota voi olla oikeutettu, jos sillä
vältetään suurempi paha, eikä muuta keinoa ole käytettävissä; jos sillä on
perusteltu syy ja siitä päättää legitiimi ja hyväksytty auktoriteetti; jos
sillä puolustetaan heikkoja ja sillä voidaan saavuttaa pysyvä ratkaisu
konfliktiin. Viattomien tuhoamista ja
vahingoittamista ei saa tapahtua ja rauhaan on pyrittävä niin pian kuin
mahdollista. Tämän kaltaisten
periaatteiden pohjalta kirkko ottaa asiaan kantaa muistaen, että autuaita ovat
rauhan-, ei sodantekijät.
Raamatun kielessä rauha ei ole
kuitenkaan vain sodan vastakohta. Shalom
merkitsee paljon laajempaa asiaa.
Siihen sisältyy ihmisen terveys, hyvät kotiolot, kaikkinainen
hyvinvointi. Se, mikä ihmistä riivaa,
painaa tai ahdistaa on rauhan vihollinen.
Kun tämän päivän ihminen kyselee elämänsä tarkoitusta, sen mielekkyyttä,
etsii hiljaisuuden retriitistä tai uusista uskonnoista tai
elämäntapaprofeetoilta sisältöä ja voimaa elämäänsä, kaipaa ystävyyttä ja
rakkautta tai kipuilee sisäisen rikkinäisyyden
kanssa ja kärsii syyllisyydestä, on aina kyse sen etsimisestä, mistä
Raamattu käyttää sanaa shalom, rauha. Tämän päivän maailma ja sen
ihmiset ovat tällaisen rauhan puutteessa nälkäisiä ja janoisia.
Miten ajankohtainen onkaan
Jeesuksen sana oppilailleen: "Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani
minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää
vaipuko epätoivoon” (Joh.14:27). Tämä Jeesuksen sana on yksi lähetystyön
peruskiviä. Ne ihmiset, jotka ovat
kokeneet Jeesuksen antaman rauhan elämänsä suureksi lahjaksi, ovat halunneet
jakaa sen myös toisille.
Anteeksiantamus, Jumalan armo, sisäinen eheys ja vielä iankaikkinen elämä ovat lahjoja, jotka ovat panneet
Kristuksen todistajat liikkeelle, etsimään erilaisia tapoja välittää viestiä
kaikkeen maailmaan. Siitä tänään olemme
kiitollisia lähetystyön juhlassa.
Kun Sanansaattajat-järjestö,
yksi kirkkomme virallisista lähetysjärjestöistä, täyttää kolmekymmentä vuotta,
ajattelemme kiitollisina niitä, jota ovat olleet uskollisia, rohkeita ja
kekseliäitä Jumalan valtakunnan työssä.
Uusien kanavien ja reittien avaamisesta on Sanansaattajien työssä
paljolti ollut kysymys, kun ajattelemme vaikkapa työn tekemistä Balkanilla ja
itäisen Euroopan kansojen keskellä tai, mikä vielä näyttävämpää,
radiolähetystyötä, jonka avulla sanoma kulkee yli niidenkin rajojen, joita
ihmiset muuten ovat tukkineet.
Lähetyksen historiassa
tunnusomaista onkin ollut rohkeus lähteä yli rajojen, etsiä uusia työmuotoja ja
hylätä vanhat ennakkokäsitykset. Se on
vaatinut pelottomia ihmisiä, niitä joiden sisimmässä on valinnut turvallisuus
ja tieto siitä, että itse olen Taivaallisen Isän turvallisissa käsissä ja että
asia, jolla olen on suurempi kuin omani.
Tämän päivän maailmassa tarvitaan juuri näitä ominaisuuksia ja
voimavaroja. Eläähän oma maapallomme ennen kokemattomien muutosten aikaa
Muutoksen suuntia voidaan
tarkastella eri tasoilla. Maailman
kokonaistilanne muuttuu. Jos lyhyesti sanoisi maailman tärkeimmän
muutoksen, niin voi käyttää sanaa globalisaatio, maailman yhdentyminen Talous maailmanlaajuistuu ja ylittää rajat.
Tietotekniikka on tehnyt maailmasta yhden kylän. Ihmisten kanssakäyminen ja liikkuminen on helppoa. Seurauksena on kuitenkin ollut maailman
jakaantuminen rikkaisiin ja köyhiin. Huomattavaa on, että tämä kuilu on yhä
kasvanut ja että köyhyysrajan alla elää lähes kolmasosa maailman väestöstä. Afrikan nälänhätä ei juuri pääse otsikoihin
ja valtavan suureen vitsaukseen aidsiin on jo niin totuttu ettei se juurikaan
pääse puheenaiheeksi tiedotusvälineissä, vaikka se onkin tuhoamassa kokonaisen
maanosan järjestynyttä yhteiskunta- ja talouselämää.
Maailman uskonnollisessa
tilanteessa on tapahtumassa merkittäviä muutoksia. Kristinuskon oma tilanne muuttuu. Sata vuotta sitten 80 prosenttia
kristityistä oli eurooppalaisia tai pohjoisamerikkalaisia. Tänään 60 prosenttia
kristityistä on ns. kolmannesta maailmasta.
Kristillinen kirkko kasvaa juuri noilla alueilla, ja tämän vuosisadan
kristillisyys tulee leimautumaan muualta kuin perinteisistä kristillisistä
maapallon osista käsin. Eurooppa taas kulkee kohti post-kristillistä aikaa,
ellei se jo olekin todellisuutta eräissä perinteisesti kristityissä
maissa. Islamin leviäminen ja osin
aggressivoituminen on tullut näkyviin.
Kristinuskon vähemmistöasema on totta, noin 1/3 maailman väestöstä on ainakin
nimellisesti kristittyjä.
Uskonto ei ole kuitenkaan
kuollut eikä Jumalakaan. Eräät tutkijat
ovat jopa ennustaneet tästä vuosisadasta ”uskontojen vuosisataa”. Uskonnollinen
etsintä ja perimmäisten kysely pikemminkin lisääntyy, vaikka se kohdistuukin
yhä useammin ns. perinteisten kirkkojen ja uskontojen ulkopuolelle. On jo
tapahtumassa uusien uskontojen esiinmarssia, ja ennustetusta kuivasta
uskonnollisesta autiomaasta onkin tullut uskontojen rehevä viidakko. Kilpailu kovenee.
Oma yhteiskuntammekin muuttuu. Yhä useampi joutuu irti juuriltaan muuttoliikkeen
ansiosta myös uskonnollisesta taustastaan ja siten kristillisestä traditiosta.
Kirkosta vieraantuminen jatkuu, mitä edistää myös kristittyjen keskinäinen hajanaisuus. Suomikin monikulttuuristuu.
Sekularisaatio etenee, kirkkoon kuulumisprosentit kertovat kieltään.
Ihminenkin muuttuu, vai
muuttuuko? Nykyajan ihmisen eräs
tuntomerkki on hänen käsityksensä tai paremminkin tarpeensa saada yhdellä napin
painalluksella tai lausutulla toiveella tai päätöksellä toiveensa toteutetuksi. On kuin tarvitsisimme lampun henkeä, joka
kerralla toteuttaa toiveemme. Ei vain nuorisoon, vaan myös vanhempaan väkeen
sopii kuvaus siitä, että minun on saatava kaikki ja heti. Lyhytjänteisiä instant-ihmisiä. Elämä
valitettavasti ei täytä näitä toiveita, vaikka esimerkiksi nykyaikainen
mainosten valtava määrä kilpaillee siitä, millaisia unelmia heidän tuotteensa
toteuttaa ja millaisen paratiisin tekee. Uskonnollinen muutos on tapahtunut
niin omassa massamme kuin koko ns. vanhassa kristikunnassa. Kirkkoon kuuluvat
ovat entistä enemmän kuluttajia, vähemmän osallistujia.
Maailman,
olosuhteiden ja ihmisen muutos pakottaa miettimään uusia lähetystapoja. Uskollisuus Vapahtajan antamalle
lähetystehtävälle panee etsimään alati parhaita, tehokkaita työmuotoja
muuttuvassa maailmassa.
Viimeaikaisessa
keskustelussa lähetyksestä on useamman kerran nostettu esiin termi ”Kokonaisvaltainen
lähetysnäky”. Sillä
tarkoitetaan muun muassa sitä, että usko ja rakkaus kuuluvat yhteen. Lähetys ja
diakonia muodostavat yhdessä mission, kristittyjen lähetystehtävän.
Rakkaudella on joskus aivan mahtava
todistusvoima, sillä on voima avata ovia ja sydämiä siellä, missä muut keinot eivät siihen pysty.
Yhteistyö on voimaa. Kirkossamme mietitään, miten aika tavalla
hajallaan olevat voimat saataisiin parhaiten käyttöön. Kirkon
lähetysneuvottelukunta työskentelee parhaillaan tämän kysymyksen parissa.
Kirkollamme on nyt seitsemän lähetysjärjestöä ja erikseen vielä KUA. Kullakin niistä on oma arvokas perinteensä
ja kannattajakuntansa, mutta kuinka paljon syntyykään hukkatyötä, kun kaikilla
niillä on oma organisaationsa, toimistonsa ja rahankeräyskanavat. Lähetys on
kirkon lähetys. Miten voimat voitaisiin yhdistää?
Ajateltavaa
antaa myös se, että vaikka seurakuntien määrärahatuki kasvaakin, niin kaikkien
lähetysjärjestöjen vapaaehtoinen lähetyskannatus on ollut viime aikoina
laskussa. Yhä selvemmin ne toimivat kirkon ja seurakuntien tuen varassa.
Kun
yhteistyökysymyksiä harkitaan, on tietenkin pidettävä mielessä, että
lähetysjärjestöt ovat osittain myös profiloituneet omaleimaisiksi. Pipliaseuran työala on nimenomaan
raamattulähetys. Sanansaattajien
erityisala on radiotyö, jossa sillä on osaamista ja kokemusta ja yhteistyöverkostoja,
joita koko kirkkomme voi käyttää hyväkseen.
Lähetystön
välikappaleena on radio todella nykyaikaa.
Sen merkitys on helppo tajuta.
Erityisesti niillä pallomme alueilla, joihin on vaikea tai peräti
mahdoton viedä muutoin evankeliumin sanomaa rauhasta ja rauhantuojasta,
Jeesuksesta Kristuksesta, vievät radioaallot ne pienten ja vaatimattomienkin
vastaanottimien kautta vanhurskautta
isoaville ihmisille. Tällaista
erikoistumista lähetystyössämme tarvitaan ja sellaiseen voivat juuri järjestöt
keskittyä.
Yhteistyön
kysymykset nousevat esiin myös paitsi kansainvälisellä tasolla, kirkkojen
yhteistoimintana, myöskin paikallisella tasolla, seurakunnissa. Siellä lähetyksen kotikentän hajanaisuus on
koettu kipeänä. Miten diakonia ja lähetys, miten eri lähetysjärjestöjen ja KUAn
kannattajat voisivat todistaa yhdessä Herrastaan? Mitä toimintatapojen
uudistuksia, mitä organisatorisia muutoksia seurakunnissamme tulee tehdä? Maailma ja me itsekin tarvitsemme nimittäin
mahdollisimman hyvää, aitoa ja tehokastakin missiota.
Tämä aika siis vaatii meiltä ennakkoluulottomuutta
ja rohkeutta nähdä tämän muuttuvan maailman tarpeet ja järjestää lähetyksen,
Kristuksesta todistamisen organisaatiot ja järjestelmät ja toimintatavat niin
hyviksi ja tehokkaiksi kuin pystymme.
Asia on niin kallis, että vähempi ei riitä. Yhteistyö ja
kokonaisvaltainen lähetystyö ovat siinä varmasti avainsanoja. Niitten lisäksi tarvitaan vielä muutakin.
Kehitysyhteistyön piirissä on usein kuultu
sanottavan, että jos haluat auttaa köyhää ihmistä, niin sinun ei kannata antaa
hänelle kalaa. Mieluummin opeta hänet
onkimaan. Tätä oppia voi monella tavalla soveltaa käytännön lähetystyössäkin.
Mielessä on syytä pitää myös toinen, samantapainen viisaus. Sen sanoi kuuluisa Viktor Frankl, itävaltalainen,
juutalaissyntyinen psykiatri, jonka kokemus keskitysleiriltä on tullut kuuluisaksi. Hänen mukaansahan ne ihmiset, jotka olivat löytäneet elämäänsä
tarkoituksen, jaksoivat ja kestivät siellä kauheuksien ja kärsimysten keskellä. Frankl on sanonut: ”Jos haluat, että joku
rakentaa laivan, älä anna hänelle piirustuksia, lautoja, nauloja ja
vasaraa. Opeta hänet sen sijaan
rakastamaan meren aavaa ulappaa – ja hän on sen tekevä – omalla tavallaan.”
Rakkaus ja sydämen palo. Ilman niitä
laivan rakentaminen on vain tekniikkaa.
Ilman niitä – niin mitä voi tulla Kristuksen todistamisesta, lähimmäisen
rakastamisesta, lähetyksestä ilman niitä?
Lähetys
on aina lähtenyt siitä, että on lähetykselle syttyneitä ihmisiä, uskovia, niitä
jotka todistavat Herrastaan. Ketkä ovat niitä?
Ne, jotka ovat omassa elämässään tulleet Kristuksen rakkauden koskettamiksi, jotka ovat saaneet anteeksi, joiden elämään
on tullut valo ja rauha Kristukselta. Se sytyttää halun, että myös muut
saisivat kokea sen saman valon ja rakkauden.
Siksi
lähetyksen äiti on herätys. Lähetysrakkauden synnyttää usko. Siksikin lähetys
on kokonaisvaltaista, se tapahtuu täällä ja siellä. lähellä ja kaukana, meissä
ja meidän toimestamme. Ellei kotikenttä
ja sen kiitorata ole kunnossa, ei lähetyksen kone voi nousta. Ellei ole uskovaa
ja rakastavaa seurakuntaa, ei rauhan sanoma voi lähteä leviämään. Seurakunnan
tehtävä on uskollisesti ja uutterasti pitää esillä sitä, mikä synnyttää uskon:
armonvälikappaleet, Sana ja sakramentit.
Niistä lähtee voima, joka synnyttää lähetysrakkauden, kutsuu lähtijöitä
ja esirukoilijoita, niitä joita sanotaan rauhantekijöiksi. Autuaita ovat rauhantekijät.