Teksti Markus
10:17-27
Saksalaisen säveltäjän, Arnold Schönbergin kesken jäänyt
ooppera Mooses ja Aaron päättyy keskeneräiseen lauseeseen, jossa ovat vain
sanat: ”O Wort, Wort, das uns
fehlt..” Oi sana, sana, joka meiltä
puuttuu.
Ihminen on aina etsinyt sanaa, sellaista sanaa, joka
täydentää keskeneräisen lauseen tai tekee käsittämättömän ymmärrettäväksi. Hän etsii sanaa, joka antaa vastauksen
kysymykseen, joka ratkaisee pulmat, joka tuo sisällön tyhjyyteen ja tarkoituksen
tarkoituksettomuuteen.
Hän etsii sanaa elämänsä puutteelliseen lauseeseen, sanaa
joka sen täydentää, tekee sen ymmärrettäväksi, antaa vastauksen polttavaan
etsintään tai selittämättömään täydellisyyden kaipuuseen. Oi sana, tuo sana, joka meiltä puuttuu…
Kyseleminen ja uteliaisuus kuuluvat ihmisyyteen. Ne ovat myös merkki kehittymisestä. Vanhemmat voivat olla ylpeitä lapsestaan,
joka esittää kysymyksiä kysymysten perään, joka on utelias tutustumaan uuteen,
katsomaan, kuulemaan ja kokemaan uutta.
Kyseleminen nousee usein tiedonhaluista tai uteliaisuudesta. Mutta hyvin usein kysymykset nousevat
sisäisestä pakosta, tyytymättömyydestä.
Näin silloin kun me kyselemme elämämme keskeneräisen lauseen jatkoa,
puuttuvaa sanaa, joka vastaa elämän syvimpiin, ihmisenä olemisen, onnellisuuden
tai tarkoituksen kysymyksiin.
Joskus ihmisenä olemisen kysymys ja siihen vastauksen
etsintä ja löytäminen, muuttaa kertakaikkisesti koko ihmisen elämän ja johtaa
sen uusille raiteille. Joskus kysely
vaikuttaa maailman historiaan, johtaa sitä uuteen suuntaan Näin voi ajatella ainakin sitä historian
vaihetta, jolloin keskiaika vaihtui uudeksi ajaksi. Silloin oli moniakin merkittäviä kyselijöitä. Renessanssin ja humanismin nousun uusi
ihmiskuva, pani uudella tavalla ihmiset kyselemään, kuka ja mikä minä, ihminen,
oikein olen. Koulun tunneilta on monelle tuttu Martti Lutherin polttavan kiihkeä kysely. Hänen puuttuva sanansa, se jota hän etsi,
muutti ei vain kristikunnan vaan laajemminkin kehityksen suuntaa. Hänen kysymyksensähän oli: ”Miten löytäisin armollisen Jumalan”.
Jumala oli kyllä tuttu, mutta Hän oli kaukainen, pyhä ja vaativa, jonka
edessä ihmispolo oli kadotukseen kulkeva epäpyhä ja onneton. ”Miten löytäisin armollisen Jumalan” hän
kyseli ja etsi ja kun hän löysi puuttuvan sanan historia sai uuden käänteen.
Eri aikakausina ihmisenä olemisen peruskysymykset saavat
erilaisen sanallisen asun.
Pohjimmaltaan aivan samat kysymykset ilmaistaan eri tavoin. On esimerkiksi sanottu, ettei Lutherin
armollisen Jumalan etsintä ole
nykyiselle ihmiselle enää niin ajankohtainen. Kysymys syyllisyydestä ja sen
ratkaisemisesta ei ehkä nousekaan samalla tavoin meidän puheisiimme ja
kieleemme, mutta väittäisin että se on yhä sellainen puuttuva sana, jota
useammat kuin tajuammekaan etsivät.
Mehän elämme ihmisenä olemisen ristiriitaisuuden keskellä, hyvän ja
pahan, oikean ja väärän ristiaallokossa tai oikeastaan niiden
samanaikaisuuden repivässä paineessa.
Ihminenhän tuntee, että hänet on luotu hyväksi ja eheäksi, mutta hän on
rikkinäinen ja ristiriitainen. Hänellä on
ihanteita ja hänellä on kyky ymmärtää mikä on hyvä ja paha, mikä on oikein ja
väärin. Ja kuitenkin hän valitsee niin
usein väärin. Hän on paradoksinen
kokonaisuus. Hän on yhtä aikaa ihmisiä
rakastava ja itsekäs, väkivaltaa kammoava ja itse väkivaltainen. Hän on hyvää tahtova ja pahaa toteuttava,
hän rakastaa rauhaa ja aiheuttaa riitaa.
Hän janoaa rakkautta mutta kylvää vihaa. Hänen sisimpänsä kaipaa Jumalan yhteyteen, mutta samalla hän
itsekkäästi etsii riippumattomuutta ja oman itsensä herruutta.
Tästä tilanteesta, ihanteen ja
todellisuuden ristiriidasta syntyviä sisäisiä haavoja, eheyden puuttumisen
tuntoa ja rikkinäisyyttä, kantaa sitenkin keskellämmekin niin moni uuvuksiin asti,
että armollisen Jumalan löytyminen olisi se puuttuva sana, vaikka kyselyä ei
osattaisikaan ilmaista syyllisyyden vaan pikemminkin tyhjyyden,
tarkoituksettomuuden tai selittämättömän pahan olon tai kaipuun termein.
Toiset väittävät, että nyt ihmiset
armollisen Jumalan sijasta kyselevät, onko Jumalaa ylipäänsä ollenkaan. Vaikka sen yksioikoisen materialismin
valtakausi, jonka maailmankuvaan ei mitään jumalaa mahtunut, onkin jo kaiketi
ohi, on kysymys, älyllinen tai tunteenomainen, Jumalan olemassaolosta tärkeä,
ja monelle kynnyskysymys elämän perimmäisiä selviteltäessä. Useammin kuitenkin taitavat modernin tai
postmodernin ihmisen kysymykset nousta omasta elämänkokemuksesta ja
–tilanteesta käsin. Miksi elän, mikä on
tämän olemassaoloni tarkoitus, minne menen, mikä on suhteeni kuolemaan, mistä
saan elämäni voimanlähteet, minkä avulla jaksan? Nämä ikiaikaiset ns. perimmäiset kysymykset aukeavat kuitenkin
yhdestä oman elämän tarpeesta käsin, siitä joka lopulta panee meidät
kyselemään, missä on se puuttuva sana.
Jollakulla se on rakkauden nälkä tai hyväksytyksi tulemisen tarve, tai
tarpeelliseksi tulemisen halu tai vain mielekkyyden, tyhjyyden täyttymisen
etsiminen .
Meidän kysyjien ja etsijöiden
joukkoon mahtuu monenlaisia, kysymykset saavat erilaisen muodon, mutta
vastausta kaipaamme, sanaa, joka meiltä puuttuu, joka toisi elämän
keskeneräiseen lauseeseen ratkaisevan täydennyksen. Yksi kysyjistä oli se mies, josta Markuksen evankeliumi äsken
kertoi. Tällä miehellä näyttivät asiat
olevan hyvin. Hänen taloudellinen
tilanteensa oli kunnossa, ei rahahuolia, päinvastoin hänet mainitaan
varakkaaksi.. Eikä miehellä, joka oli
nuoruudestaan saakka pyrkinyt elämään oikein ja siinä mielestään hyvin
onnistunut, voinut olla elämäntilanteessaan juuri selvittämättömiä asi0oita,
ihmissuhteitten törmääviä ja
karilleajoja tai sisäisiä taakkoja.
Emme tiedä, mikä kiikasti, mutta sittenkään kaikki ei ollut hyvin,
jotain puuttui, se sana…
Kysely nousi kyllä jostakin
syvältä ja oli polttavaa, koska hän tuli juoksujalkaa ja polvistui Jeesuksen
eteen. ”Hyvä opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta perisin iankaikkisen
elämän”, se oli hänen kysymyksensä.
Taloudellisesti turvattu ja ilmeisen helppo elämä ja hyvän ihmisen,
kunniallisen miehen maine ei riittänyt.
Tämä ei vielä tyydyttänyt. Lauseesta puuttui jotain. Oli löydettävä
iankaikkisen elämän avain.
Enemmän kuin tämän miehen elämän
jano, kiinnostaa se vastaus, jonka hän sai. Jeesus katsoi häntä rakastaen ja
sanoi. ”Yksi sinulta puuttuu”. Yksi
sinulta puuttuu, tuttu sana oopperakirjallisuudesta ja tältäkin
näyttämöltä. Itse asiassa Jeesuksen
vastaus oli kaksiosainen. Ensin:
"Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla
on aarre taivaassa. Tule sitten ja seuraa minua."
Jeesuksen sanassa paljastui miehen
heikko kohta, miehen jolla oli paljon varallisuutta. Se oli hänen aarteensa, jota hän oli kerännyt. Maanpäällistä
aarretta kerätään, mutta aarre taivaaseen karttuu, kun täällä jaetaan. Köyhät unohtanut rikas mies ei ollut pitänyt
käskyistä ensimmäistä. Omaisuus oli
hänen aarteensa, se oli hänen
epäjumalansa. Ja siitä hän ei ollut
valmis luopumaan vaan lähti murheellisena pois.
Omaisuudesta luopuminen ei
Jeesuksen opetuksen mukaan ole mikään pelastuksen ehto. Mutta epäjumalasta, omasta epäjumalastamme
luopuminen, se mikä on kaikkein vaikeinta, se on alku puuttuvan elämän sanan
löytymiselle. Se tie ei ole helppo.
Päinvastoin. Suurimman eläimen kamelin ja pienimmän aukon, neulansilmän
havaintokuva kertoo saman. Mahdotonta.
Omien suoritusten tai uhrausten
tai täydellisen nuhteettoman elämän tie
oli mahdotonta. Mooses ja Aaron
edustivat sitä tietä, Mooses Jumalan lain ja hyvien elämänohjeiden antajana. Jotain kuitenkin puuttui, sana jota he
kaipasivat. Epätäydellisen ihmisen hyväksyminen, epäonnistuneen rakastaminen
eli armo. Se tuli Kristuksessa.
Siitä puhui seppä Högman
viimeisten kiusausten ahdistuneelle Paavo Ruotsalaiselle. Yksi sinulta puuttuu, ja sen mukana kaikki.
Kristuksen sisäinen tunto. Siksi
Jeesuksen vastauksen ydin oli
tässä: Tule ja seuraa minua. Sillä tiellä tulee mahdoton mahdolliseksi
ja tulee vastaan sekin sana, joka keskeneräisiltä puuttuu.