Saarna Suomen Sotaveteraaniliiton liittopäivien jumalanpalveluksessa Seinäjoella 16.6.2004

Luukas 16: 19-31

Veteraanien kokoontumisissa on luonnollista, että katseet kääntyvät taaksepäin. Ajatukset viipyvät menneessä. Mitä enemmän ikävuosia kertyy ja vauhti hiljenee, mitä harvemmaksi rivit käyvät, sitä herkempiä ovat yhteiset muistot. Eikä yhtään turhaan. Ne muistot – nyt kun niiden merkitys on tunnustettu ja arvostettu – antavat voimia monelle sotiemme veteraanille voimavarojen muuten vähetessä.

Muistojen, historian, esillä pitäminen on tärkeää meillekin, meille, joiden isät ja äidit tai isoisät ja isoäidit kantoivat sen taakan, joka tuli veteraanipolven osaksi. Tänään suomalaisessa, eurooppalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, josta olemme syystä ylpeitä, ajattelemme kiitollisuudella ja rakkaudella teitä, joiden ponnistusten ja uhrienkin hedelmistä olemme saaneet hyvän osamme. Suoruus, rehellisyys, ahkeruus, kunnioitus toista kohtaan ja yhteinen vastuuntunto ovat sitä, mihin olette meitä opettaneet ja kasvattaneet. Siinä on perintöä, joka yhä tänä päivänä kantaa, kun me nykysukupolvi omine lapsinemme ja lastenlapsinemme rakennamme omaa maatamme osana yhä kansainvälisempää ihmisten yhteisöä.

Tämä jumalanpalvelus ja erityisesti äsken kuultu evankeliumi, kertomus rikkaasta miehestä ja köyhästä Lasaruksesta, tahtovat kääntää katseet kuitenkin pois menneisyydestä. On vaarallista kulkea eteenpäin katse kohdistettuna vain taaksepäin. Jeesuksen silloisten kuulijoiden mielestä Hän puhui tulevaisuudesta, tuonpuoleisuudesta, jota kohti ollaan matkalla. Onkin tärkeätä muistaa, että me kaikki olemme elämässämme matkalla. Matkalla, jolla on alku ja loppu. Näiden kahden pisteen välissä me olemme kaikki. Toinen, alkupiste, jää yhä vuosien, vuosikymmenten päähän. Se toinen piste taas lähenee koko ajan. Emme tiedä, lähelläkö se on vai vielä kaukana, sen vain tiedämme varmasti, että joka hetki, joka askeleellamme, kuljemme hiukan lähemmäksi sitä.

Elämän matkalaisen tunnoissa, lähdön todellisuuden ja iankaikkisuuden perspektiivissä tämä elämä näyttäytyy toisenlaiselta kuin muuten. Se panee kyselemään, mikä on ja on ollut arvokasta, mikä elämässä pysyvän ilon ja rauhan aihe, mitä taas ei mielellään muistele, ja jos muistaakin niin häpeillen ja katuen.

Tuttu kertomus rikkaasta miehestä, joka eli yltäkylläisyydessä ja tyytyväisyydessä sekä rutiköyhästä, sairaasta ja kärsivästä Lasaruksesta on herättänyt monenlaisia ajatuksia ja johtopäätöksiä. Sen avulla ovat monet yrittäneet luoda kuvaa siitä, mitä kuoleman jälkeen oikein on. On pyritty kartoittamaan niitä vaiheita, jotka ovat ihmisen osana tämän elämän päättymisen jälkeen. Kuitenkaan, vaikka kuinka tarkkaan tutkisi, ei kertomuksesta löydy selvää kuvaa tuonelasta taikka taivaasta. Tai onko kysymys jonkinlaisesta välitilasta kuoleman rajan ja taivaan tai helvetin välillä? Jos luulemme, että Vapahtajamme tällä kertomuksellaan tahtoi kuvata meille asioita kuoleman jälkeen, niin on sanottava, että Hän teki sen varsin hämärin kuvin. Ei Hänen kiinnostuksensa sittenkään näytä olleen keskittynyt niihin tuleviin asioihin. Ei uskossa Jumalaan ja Kristukseen ollut tärkeätä se, että hyvin tarkkaan tiedetään tulevaisuuden tapahtumat ja osataan kartoittaa tuonpuoleinen. Se joka luulee, että kristillisessä uskossa on tärkeätä se, että ollaan selvillä mahdollisimman tarkkaan tulevaisuudesta ja tuonpuoleisista, hän ei ole ainakaan samoilla linjoilla Jeesus Nasaretilaisen kanssa. Eihän Hänen kertomuksensa selvästikään ollut tarkoitettu antamaan kuvausta tuonpuoleisuuden maantieteestä. Kuvapuheen, kertomuksen tarkoitus oli muualla.

Jos kuva kuolemanjälkeisestä ajasta onkin monia kysymyksiä herättävä, niin mikä tässä Jeesuksen kertomuksessa sitten on selvää ja kirkasta, sitä mitä Hän tahtoi meidän tarkasti tietävän?

Siellä missä Lasarus ja rikas mies kuolemansa jälkeen olivat, oli ylipääsemätön kuilu, joka erotti ne, jotka olivat vaivassa, niistä, jotka olivat Aabrahamin helmassa, onnellisia ja autuaita. Ja sitten kertomus sanoo: Kuilun yli vaivasta Aabrahamin helmaan ei voinut päästä se, joka oli kohdellut toista ihmistä väärin tässä elämässä. Vapahtaja sanoo selvääkin selvemmin, että rikas mies eli väärin, ja siksi hän tuonpuoleisessa oli erottavan rajan väärällä puolella peruuttamattomasti. Rikkaan miehen jokapäiväinen arkinen elämä, se oli väärä. Hän unohti lähimmäisensä ja sillä unohtamisella oli kohtalokkaat seuraukset.

Siis evankeliumiteksti, Jeesuksen kertomus, ei sittenkään tahdo kääntää meidän katsettamme jonnekin tuonpuoleiseen kaukaisuuteen, jonnekin tulevaisuuteen, vaan tähän elämään, tähän päivään tässä ja nyt. Se on tärkein. Sitä tulee tarkata ja arvioida.

Tässä on Jeesuksen opetuspuheen pääpaino. Meidän elämämme täällä, tässä maailmassa, tässä elämässä täällä puolen on tärkeintä. Tämä maailma ei ole vain kuin rautatieaseman odotushuone, jossa tapetaan aikaa ja odotellaan junan lähtöä, oikean ja paremman matkan, sen tulevan, alkamista. Täällä ollaan jo sillä oikealla matkalla tai sitten ei.

Millainen sitten on se oikea elämä, joka jo nyt on johtamassa kohti Aabrahamin helmaa? Rikkaan miehen virhe ei ollut siinä, että hän oli rikas. Ei, vaan siinä, että vaikka hänellä oli rikkautta, vaikka hänellä oli jotain mitä voisi antaa toisillekin, hän unohti lähimmäisensä, apua tarvitsevan veljen. Hän eli itselleen. Tällainen elämäntapa oli juuri se, minkä Jeesus useissa puheissaan osoitti vääräksi. Itsekäs toisista piittaamaton elämäntyyli. Juuri lähimmäisen unohtamisesta Jeesus meitä varoittaa.

Siinä toisessa tunnetussa kuvapuheessaan, jossa Jeesus kertoo viimeisen tuomion päivästä, Hän kertoi, kuinka kuningas tulee ja kokoaa eteensä kaikki kansat ja jakaa ihmiset kahteen ryhmään niin kuin paimen jakaa vuohet ja lampaat. Ja mikä oli jakamisen peruste? Niille, joista sanottiin, että he saavat peri valtakunnan, joka on heitä varten valmistettu, sanottiin näin: ”Minun oli nälkä ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa ja te tulitte minun luokseni”. (Matt. 25:35-36)

Se, mitä tänään teemme tai sanomme kohtaamillemme ihmisille, mitä kotona, mitä matkalla, mitä kokouksessa, sillä on merkitystä iankaikkisuuden perspektiivistä. Jumalan Sana kehottaa tänään etsimään ei katoavia vaan katoamattomia aarteita. Katoamattomat aarteet ovat niitä, jotka pysyvät ja jotka noteerataan kaikkein korkeimmalla pörssinoteerauksella. Kaikki se mitä ihminen täällä kerää itselleen, siitä on kerran luovuttava. Mitään ei viedä mukana. Se, mitä ihminen on antanut toisille, miten hän on käyttänyt saamiaan lahjoja, miten hän on tehnyt hyvää, sen arvo säilyy. Emmehän me poismenneistä tuttavistamme ja ystävistämmekään erityisemmin muista, kuinka paljon hän oli saanut mainetta ja kunniaa, kuinka paljon kerännyt varallisuutta, kuinka paljon kunniamerkkejä, millaisen aseman yhteiskunnassa. Sen sijaan me muistamme sen, kuinka paljon häneltä olemme saaneet iloa, rakkautta, lämpöä omaan elämämme. Ketä hyvänsä lähimmäistämme ja rakastamme näin muistaessamme ymmärrämme, missä ovat pysyvät aarteet. Katoamattomat aarteet kertyvät jakamalla ja antamalla, katoavaiset keräämällä.

Rikas mies, joka oli suuressa tuskassa ja vaivassa, havahtui huomaamaan, että vielä matkaa on tekemässä hänen omaisiaan, sukulaisiaan. Jospa Aabraham lähettäisi jonkun kuolleista kertomaan, millainen ylipääsemätön kuilu kuoleman rajan takana on. Hän sai vastauksen, että sellaista ihmeidentekijää ei ole, sillä kaikki mitä ihmiset tarvitsevat hyvään, onnelliseen ja iankaikkiseen elämään, on heidän tiedossaan Jumalan Sanassa. Heillä on Mooses ja profeetat, kuulkoot heitä. Jumalan Sana tahtoo tänäänkin meidät havahduttaa. Se tahtoo väläyttää iankaikkisuuden perspektiivin ja tämän päivän elämän tärkeyden. Jumalan Sana pyrkii aina näyttämään meistä totuuden. Sellainen ihminen, joka ymmärtää totuuden itsestään, löytää myös oikean tien. Totuus näyttää millaisia, minkä kaltaista tekoa me olemme. Mutta Jumalan Sana paljastaa myös Jumalan ajatukset ja rakkauden meitä kohtaan. Se, joka havahtuu huomaamaan oman kristillisyytensä heikkouden, lähimmäisensä unohtamiset, omat kovat sanansa, armottomuutensa ja lankeemuksensa, osaa huokaista Auttajan puoleen. Sitä varten Jumala lähetti oman Poikansa, ettei yksikään joka Häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.

Tänään siis katsotaan hiukan taaksepäin menneitä muistellen. Mutta tänään katsotaan myös eteenpäin, jotta ymmärtäisimme elämän arvot. Mutta vielä Jumalan Sana tahtoo kääntää katseemme kaikkein tärkeimpiin suuntiin, katse oikeaan. Tänään on tärkeätä nähdä kaksi kohdetta.. Toinen on Kristus, syntiemme anteeksiantaja, Vapahtaja. Hänen anteeksiantamuksestaan löytyy niin rauha, vapaus kuin tulevaisuudentoivokin. Toinen tärkeä suunta on katse lähimmäisiin, niihin, joita olemme laiminlyöneet, niihin, joiden ohi liian usein kulkeneet, jotka ovat aivan meidän lähellämme. Nyt tahdomme katsoa heitä ja sanomme kotonamme ja matkallamme heillekin hyvän sanan. Tähän Jumala meitä armossaan ja rakkaudessaan auttakoon.