Studia Generalia 2003:n päätösluento Helsingin Yliopistolla 20.3.2003

Kysymystä ”mikä on oikein”, voi lähestyä monelta näkökannalta. Yksi sellainen, tänä iltana jo esille tullut, on oikeuden ja lain keskinäinen suhde. Kysymys ei ole vain teoreettinen vaan historian aikana se on monella tapaa tullut konkreettiseksi ja käytännölliseksi.

Omassa sukupiirissäni elää väkevänä muistitietona tapahtuma melko tarkalleen 90 vuoden takaa. Isoisäni veljen, Viipurin hovioikeuden asessorin Evert Bromsin ovelle koputettiin varhaisena aamuna talvella 1913. Ovella oli kaksi univormupukuista miestä, jotka tulivat pidättämään isosetääni. Hänet vietiin Viipurin rautatieasemalle, jossa oli samoin kahlehdittuna suuri joukko hovioikeuden väkeä ja kunnallismiehiä pormestarista alkaen.

Arvostetut tuomarismiehet sullottiin junaan vietäviksi Pietariin Krestyn vankilaan. Junan lähtiessä suuri omaisten ja muiden kaupunkilaisten joukko oli saattamassa. Heidän tunnelmansa olivat kahtalaiset. Surun ja pelon kyynelten joukkoon sekoittui tietty ylpeys, joka puhkesi junan liikkeellelähdön hetkellä eläköön-huudoiksi. Vangitut miehet olivat enemmän sankareita kuin vankeja

Tapahtuma liittyi historiasta tunnettuun ns. yhdenvertaisuuslain käsittelyyn. Pietarista annettua lakia eivät suomalaiset tuomarit voineet pitää oikeana, koska se loukkasi kansalaisten vapautta ja oikeuksia. He kieltäytyivät noudattamasta sitä. Heille tässä tapauksessa laki ei merkinnyt oikeutta. Väärä laki merkitsi epäoikeudenmukaisuutta.

Heidän sankaruutensa tuli tunnetuksi noina Suomelle kohtalokkaina aikoina. Seuraavana jouluna, jolloin tämä hovioikeuden väki, ns. Krestyn miehet viettivät vankilassa, luettiin heille Eino Leinon kirjoittama ja julkaisema runo, jossa tapahtumaa kuvattiin mm. näin:

Ja he ei sentään ole tehneet muuta

kuin minkä tekee joka kunnon mies.

He suojanneet on Suomen joulupuita

meill että oisi oma kotilies,

isänmaa, emonkieli ja laki.

Tavallisesti tämä kysymys esiintyy vähemmän dramaattisissa puitteissa. Se ei kuitenkaan ole harvinainen, vaan sitä on punnittu ehkä niin kauan kuin järjestelmällistä lain käyttöä on ollut olemassa.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallberg on eräissä yhteyksissä käyttänyt oikeusjärjestyksestämme havainnollista vertauskuvaa puusta. Neulaset, jotka kohtaamme ensimmäisinä lähestyessämme puuta, kuvaavat sen mukaan pykäliä, oksat periaatteita ja runko oikeudellisia arvoja.

Kuva on minusta osuva ja ajatuksia herättävä. Laki ja pykälät ovat seurausta oikeudellisista periaatteista, periaatteet puolestaan saavat oikeutuksensa arvoista. Laki voi olla niin kuin se luetaan, mutta periaatteet ja arvot tähtäävät siihen, että oikeus toteutuu. Oikeus puolestaan on jotain muuta kuin lainmukaisuus. Ei niinkään jotain lain kanssa eri linjalla olevaa, vaan jotain enemmän kuin laki. Tarkoitan tällä sitä, mitä tunnetuissa Olaus Petrin tuomarinohjeissa sanotaan. Niissähän sellaiset oikeusperiaatteet tai arvot kuin oikeus ja kohtuus on asetettu lain kirjaimen yläpuolelle:

(8) Hyvä ja älykäs tuomari on parempi kuin hyvä laki, sillä hän voipi asetella kaikki kohtuuden mukaan.

(9) Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään.

(10) Kaikkea lakia on älyllä käytettävä, sillä suurin oikeus on suurin vääryys.

Oikeuden ja lainmukaisuuden keskinäinen suhde lienee keskeisiä kysymyksiä, joiden kanssa lain käyttäjät joutuvat alituiseen painiskelemaan. Kun lain käyttö on paitsi tutkimista totuuden selville saamiseksi, myös harkintaa oikeuden ja kohtuuden toteuttamiseksi, joudutaan tässä työssä juuri keskelle arvojen ja eettisten periaatteiden maailmaa.

Siksi oikeusjärjestyksemme tai yhteiskuntamme yhteisten arvojen kyseleminen ja selvittäminen eivät ole vielä riittävä aineisto vakavaan arvokeskusteluun. Joudumme väistämättä heittämään samaan keitokseen myös omat arvomme, oman etiikkamme ja omat näkemyksemme ja vakaumuksemme siitä, mikä on hyvää, totta ja oikeaa. Hallberg lisäsikin kuvaansa puusta vielä yhden asian. Kuvaan kuuluu juurakko, joka sekä pitää puuta lujasti pystyssä että antaa sille ravintoa, elinvoimaa. Juuret ovat näkymättömissä, mutta ne ovat olemassa ja välttämättömät. "Oikeus ilman eettistä pohdiskelua kuivettuu kuin joulukuusi loppiaisen jälkeen."

Moraalia ei voi säätää lailla. Eettisiä arvoja varten tarvitaan toinen puntari, tai kuvastin, josta kukin voi kysellä tekojensa oikeudenmukaisuutta.

Oikeuskansleri Paavo Nikula pohti myös luennossaan lainmukaisuuden ja oikeudenmukaisuuden suhdetta yhteiskunnallisessa lainsäädännössä. Tässä problematiikassa, joka siis on ollut oikeusfilosofisen keskustelun klassinen teema antiikin Kreikasta nykypäiviin saakka, on kyse oikeusjärjestyksen periaatteellisen oikeellisuuden perustelemisesta. Meissä elää syvään juurtuneena oikeustaju, vakaumus, että epäoikeudenmukainen laki ei voi olla laki lainkaan. Yhteiskunnan oikeusjärjestyksen on välttämätöntä perustua eettisiin arvoihin. Tämän ajattelun voimistuminen näkyy muun muassa yleismaailmallisten ihmisoikeuksien korostamisena, sekä yksilön - miksei myös yhteisön - oikeustajun kuuntelemisena.

Oikeuskanslerin luennon pohdiskelua, jossa jo viitattiin ihmisoikeuksien periaatteisiin, voidaan vielä jatkaa kysymällä, mikä yleensä on sisällöllisesti oikein. Pelkkä arvo-käsitteen lausuminen ei riitä, sille tarvitaan myös sisältöä, ja juuri tätä sisältöä kysytään Studia Generalia -luentosarjan päätöspäivän otsikossa ”Mikä on oikein?” Tämä kysymys koskee yhteiselämäämme laajemminkin kuin vain juridisen oikeusjärjestyksen osalta. Etsin vastausta kristillisen etiikan - tai paremminkin etiikan kristillisen perustelemisen - suunnalta, mikä ei, arkkipiispan ollessa kyseessä, liene yllättävää.

Ei varmaan ole yllättävää sekään, että viittaan Raamatun merkitykseen oikean ja oikeuden perustelemisessa. Raamatun keskeinen sanoma koskee ihmisen suhdetta Jumalaan eli sitä, ”miten ihminen autuaaksi tulee”. Ihmisen suhde toiseen ihmiseen ei kristillisen uskon mukaan kuitenkaan ole jumalasuhteesta erillinen asia. Mitä annettavaa kristinuskon pyhällä kirjalla mahdollisesti on pohdittaessa tämänpäiväistä aihettamme, jossa on kysymys juuri ihmisten välisistä suhteista?

Professori Heikki Ylikangas on mielenkiintoisella tavalla tarkastellut Raamatun merkitystä Ruotsi-Suomen oikeuskulttuurin kehitykselle. (Artikkeli ”Raamatun vaikutus yhteiskunnalliseen ja oikeudelliseen ajatteluun”, Biblia 350 (1992, s. 110-115); alustus otsikolla ”Raamattu ja oikeus” Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran seminaarissa 13.11.2002 Helsingin yliopistossa.)

Lyhyesti referoiden: 1500- ja 1600- luvulla Raamattu kohotettiin kansallisen rikosoikeuden normistoksi, tosin vain tietyiltä osiltaan. Kun esimerkiksi keskiajalla kuolemantuomion langetettiin vain muutamista rikoksista, näitä raskaimman jälkeen rangaistavia rötöksiä oli uusien säädösten mukaan 68. Tästä tiedosta voi kuitenkin syntyä liian kolkko yleismielikuva. Ylikangas huomauttaa, että langettavaa tuomiota edellyttävälle näytölle asetettiin varsin tiukat vaatimukset ja korostaa, että - toisin kuin yleisesti luullaan - syytetyn oikeusasema oli entisaikoina varsin vahva. Käytännössä kuolemantuomioita pantiin täytäntöön varsin harvoin.

Ylikangas ihmettelee kuitenkin, miksi Raamatusta tuolloin valittiin rikosoikeuden doktriiniksi juuri Vanhan testamentin julma ius talionis eli koston periaate (”silmä silmästä, hammas hampaasta”), muttei sen sijaan Uuden testamentin tuntemia lempeämpiä periaatteita. Ylikankaan havainto on, että Raamattu oli sopiva pönkittäjä maallisille valtapyrkimyksille eli muun muassa kuninkaan itsevaltiudelle ja esivallan kunnioitukselle. Myöhemminkin Raamattuun on vedottu, mutta aivan toisenlaisessa hengessä. (Kuningas Kustaa III ajoi – pappissäädyn ankarasta vastustuksesta huolimatta – läpi huomattavasti lievennetyn rikoslainsäädännön. Kehitys kääntyi – osittain valituksen vaikutuksesta - kohti humaanimpaa ja lähempänä Uuden testamentin henkeä olevaa lainsäädäntöä.)

Ylikangas on oikeassa siinä, että Raamatun tulkinta pyrkii usein olemaan tarkoitushakuista. Raamatulla on voitu perustella mitä moninaisinta armottomuutta, mutta sellaista on toki perusteltu muillakin perusteilla. Raamatusta voidaan sopivasti poimien valikoida melkein millainen tahansa oppi tai ideologia ja väittää sitä ”raamatulliseksi”. Vielä pahempaa on, että kauhistuttavinta julmuuttakin voidaan perustella jaloilla periaatteilla, jopa uskonnollisilla vakaumuksilla. Usein siellä, missä puhutaan rinta korkealla arvoista, esiintyy mitä suurinta armottomuutta. Armottomuus, joka polkee lähimmäisen jalkoihinsa, saattaa ilmetä myös hillittömänä itsekkyytenä, joka ei ole ollenkaan vierasta nykyisessä elämänmenossa.

Kristillisen etiikan näkökulmasta emme voi hyväksyä armotonta koston oikeutta, koska Jumalakaan ei kohtele meitä sillä tavalla. Kristinuskon symbolina eivät koskaan olekaan olleet Mooseksen laintaulut, vaan risti, joka välittää viestin Jumalan armosta. Mooseksen välittämät kymmenen käskyä ovat silti ajasta aikaan pätevä perussäännöstö hyvän elämän toteuttamiseksi. Myöskään maallisen oikeudenkäytön ei tarvitse olla pelkkää armottomuutta, vaikka yhteiskunnan oikeusjärjestyksen yhtenä tehtävänä onkin pitää yllä välttämätöntä ja kelvollista järjestystä. Tuomarin on tuomittava lakien mukaan, mutta tällöinkin voidaan olla armollisia ihmistä kohtaan, ja aina tulee kunnioittaa jokaisen ihmisarvoa.

Vaihtoehtona milloin mitenkin perustellulle armottomuudelle ei voi olla toinen ääripää, arvottomuus eli luopuminen kaikista moraaliarvoista yhteiskunnan rakentamisessa. On terve merkki ajastamme, että jatkuvasti vaaditaan arvokeskustelua ja sitä myös käydään, ja että erilaiset yhteiskunnassa vaikuttavat tahot, ammattikunnat ja yritykset ovat halunneet selvitellä oman toimintansa eettistä perustaa.

Mikä sitten voisi olla samalla sekä yleisinhimillisesti kestävä että perustellusti kristillinen, Raamatun mukainen käsitys oikeasta? Mistä ja miten löytyisi armottomuuden ja arvottomuuden välimuoto? Kumpi tahansa näistä ääripäistä johtaa suuriin vaikeuksiin, kuten ihmiskunnan historiasta hyvin tiedetäänkin.

Kristillisen etiikan perusnormeina pidetään rakkauden kaksoiskäskyä ja kultaista sääntöä. Edellinen kuuluu: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi (mm. Matt. 10:37-40). Jälkimmäinen: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää te heille” (Matt. 7:12).

Nykyisin pidämme selvänä, ettei yhteiskunnan lainsäädännöllä voida velvoittaa rakastamaan kristinuskon tunnustamaa Jumalaa. Sen sijaan oikeusjärjestyksen pohjimmaiseksi perustaksi sopii hyvin kultainen sääntö, joka tunnetaan eri uskonnoissa kautta maailman. Tämän periaatteen perusajatus voitaisiin lausua niinkin, että lähimmäinen on ehdoton arvo, mutta myös lähimmäistä rakastava ihmissubjekti on itsessään ehdottoman arvokas.

Sen, mikä on oikein yhteiselämässä, on oltava perusteltavissa yleisinhimillisesti siten, että erilaisia uskontoja, maailmankatsomuksia ja kulttuureja edustavat ihmiset voisivat sitoutua yhteisiin arvopäämääriin. Luterilaisessa teologiassa ajattelemme nimenomaan siten, että ihmiselle on luomisessa annettu omatunto, joka tosin ei ole erehtymätön Jumalan tahdon tulkki, mutta joka kuitenkin suurin piirtein kertoo meille, mikä on oikein ja mikä väärin. Sekä havainto uskontojen yhteisen etiikan mahdollisuudesta että mainitsemani luterilaisen sosiaalietiikan lähtökohta rohkaisevat uskontojen yhteistyöhön, jota nykyisessä maailmassa tarvitaan kipeästi.

Tämä luentoni uutisoidaan kenties: ”Arkkipiispa saarnasi taas lähimmäisen rakastamisesta”. Lähimmäisyyden etiikasta puhuminen ei tietenkään ole uutta, ei omaperäistä eikä mahdollisesti kovin trendikästäkään, ja saattaa vaikuttaa jopa ikävystyttävältä ”saarnaamiselta” sanan kielteisessä merkityksessä. Parempaakaan aihetta en kuitenkaan tiedä, kun on puhe oikeasta ja väärästä.

Vilkas arvokeskustelu on tervetullutta ja välttämätöntä. Samalla on myös muistettava, että lähimmäisyydestä voidaan puhua paljonkin, esimerkiksi keskusteltaessa hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisestä, mutta itse asiaa ei saa jättää juhlapuheiden ja ohjelmajulistusten tasolle.

Lähimmäisyyden periaate eli lähimmäisen rakastamisen velvoite on helpommin sanottu kuin tehty. Lopulta on kuitenkin kyse juuri tekemisestä. Yhteiskunnallinen lainsäädäntökin koskee oikeita ja vääriä tekoja. Lainsäädännölläkin voimme toimia lähimmäisen hyväksi. Pelkkä rakastava mieliala on parempi kuin armottomuus tai ei mitään, mutta pelkästään mieliala ei pitkälle auta lähimmäistä. Tämänkään sanominen ei saa hämärtää näkyvistä sitä, että vakavat eettiset eli lähimmäisyyden ongelmat tuntuvat olevan aina vain vaikeampia ja monimutkaisempia.

Erityisesti eräät uudet biologian ja lääketieteen alat ovat tuoneet näkyville vaikeita eettisiä kysymyksiä, joiden selvittely edellyttää usein syvällistä erityisasiantuntemusta. Sama koskee myös talouselämää ja informaatioteknologiaa, jotka tuovat eteemme tavattoman monimutkaisia eettisiä kysymyksiä.

Koska monet eettisesti polttavat kysymykset ovat ennen kokemattomia, niihin ei ole otettavissa valmiita reseptejä mistään moraalin ”keittokirjasta”. Maailmankatsomuksellisilla perusteilla voidaan tietysti hahmottaa erilaisia eettisiä periaatteita. Yksityiskohtaisten ratkaisujen osalta emme voi lykätä vastuuta millekään erehtymättömälle auktoriteetille, vaan meidän on yhdessä ponnistellen löydettävä vastauksia kysymykseen, mikä on oikein. Vain me itse voimme vastata tuohon kysymykseen. Tähän sisältyy lähimmäisyyden todellinen vaikeus ja samalla jännittävä haaste.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous hyväksyi vuonna 1999 kirkkomme uuden kristinopin, Katekismuksen, joka vuoden 2000 adventin aikoihin jaettiin laajasti suomalaisiin koteihin. Kun luen, miten se kokoaa lyhyesti Jumalan kymmenen käskyn merkityksen, tulee myös ilmi, kuinka kaikille yhteinen eettinen perusta ja kristillinen usko kytkeytyvät toisiinsa. Kristityn on samalla kertaa mahdollista elää ja toimia rinta rinnan muiden hyvän tahdon ihmisten kanssa ja samalla uskoa Jumalaan:

Käskyt ilmaisevat, millä ehdoilla kaikkien on hyvä elää. Niihin sisältyvä rakkauden vaatimus tunnetaan kaikissa uskonnoissa ja kulttuureissa. Ihminen ymmärtää, että käskyissä on ilmaistuna elämän oma laki. Sekä käskyjen rikkomisen että niiden noudattamisen seuraukset ulottuvat paljon laajemmalle kuin vain ihmiseen itseensä. Ne heijastuvat myös perheeseen ja yhteiskuntaan sukupolvesta toiseen.

Koska Jumala tahtoo ihmisille hyvää, hän vaatii ehdotonta rakkautta. Käskyt eivät ole vain elämänohje. Ne osoittavat, ettei kukaan meistä kykene täyttämään Jumalan vaatimusta, vaikka sydämemme tunnustaakin sen oikeaksi. Jokin meissä vastustaa Jumalan rakastavaa tahtoa. Hyvää tehdessämmekin etsimme omaa etuamme. Ellei meillä ole luottamusta Jumalaan, hyvyyden lähteeseen, huolehdimme ennen muuta omasta hyvinvoinnistamme. Silloin myös suhteet toisiin ihmisiin turmeltuvat.

Käskyt osoittavat meille, että elämämme tärkein ja perustavin asia on usko Jumalaan.