Jukka Paarma
Suvaitsevaisuus
ja suvaitsemattomuus kirkossa, yhteiskunnassa ja uskontojen kesken
Vuosi sitten kohahdutti maailmaa
tanskalaisen Jyllands Posten-lehden pilapiirros, jonka muslimimaailma koki
profeetta Muhammedia loukkaavaksi. Se ymmärrettiin pilkkaavaksi hyökkäykseksi
koko islamin uskontoa kohtaan. Nopeassa
tahdissa syntyi tai organisoitiin laajoja ja voimakkaita mielenosoituksia,
jotka eivät kohdistuneet vain Tanskaa ja sen lehdistöä vastaan, vaan
ymmärrettiin myös koko länsimaisen sivistyksen ja sen myötä kristinuskon
vastaisiksi. Monet pitivät
mielenosoitusaaltoa näkyvänä merkkinä Samuel Huntingtonin kuuluisan
ennustuksen toteutumisesta. Hänhän esitti jo vuonna 1993 teoriansa eri
kulttuurien, etenkin islamilaisuuden ja länsimaisen kristinuskon välisestä
törmäyksestä kylmän sodan jälkeisen maailman vakavimpana uhkana teoksessaan Clash of Civilizations.
Meilläkin kohua pyrittiin vähättelemään
sillä, että kyseessä oli paljolti masinoitu liikehdintä, jolla oli nimenomaan
poliittiset tarkoitusperät.
Unohdettiin, kuinka läheisesti islamilaisissa maissa, toisin kuin sekulaarissa lännessä,
politiikka ja uskonto kuuluvat yhteen.
Se antoi uudella tavalla ajattelemisen aihetta ns. kristityn maailman
poliitikoille.
Merkittävintä ja meille varmaan
mielenkiintoisinta oli kuitenkin se keskustelu, joka syntyi koskien uskonnonvapautta, sananvapautta ja
omantunnonvapautta sekä niiden keskinäisiä suhteita. Näyttihän siltä, että nämä tärkeät arvot joutuivat keskenään ristiriitaan. Miten arvottaa meille perustuslaissakin keskeisen tärkeitä
vapausoikeuksia? Kysymys oli tietenkin
paljolti siitä, miten ymmärrämme ja miten arvostamme suvaitsevaisuutta. Samalla
esille nousi kysymys uskontojen
keskinäisestä suhteesta, kanssakäymisen pelisäännöistä ja uskontojen välisestä
dialogista.
Uskontojen dialogi ja keskinäinen yhteistyö
Sanon ensin jotain uskontojen
välisestä kanssakäymisestä ja sen merkityksestä. Ymmärtävä yhteydenpito toisten uskontojen kanssa ei ole meidän
kirkkokansallemmekaan aivan itsestään selvää eikä ymmärrettävää. Sen sain kokea
muun muassa mainitun pilapiirrosjupakan yhteydessä kun lähetin avoimen kirjeen
niille Suomen muslimijohtajille, joiden kanssa olen käynyt dialogia, ja esitin
myötätuntoni heidän kokemansa loukkauksen johdosta. Sain muutaman varsin kipakan yhteydenoton, jossa raamatunlauseiden
värittäminä paheksuttiin kristillisen kirkon edustajan myötämielistä asennetta
toisen uskonnon edustajiin, joita yhteydenottajien taholta pidettiin paitsi
vääräuskoisina, myös uhkana omalle uskonnollemme. Huomaamatta oli jäänyt, että tahdoin ilmaista sen, että
maallistuneen länsimaisen ajattelun pohjalta nouseva jonkun toisen uskonnon
pyhien arvojen halveksiminen ja pilkkaaminen, koskee pohjimmaltaan myös sitä,
mitä me kristittyinä pidämme pyhänä.
Uskontodialogi on tullut entistä
tärkeämmäksi sekä islamilaisen maailman vahvistumisen että oman maanosamme ja
maammekin monikulttuuristumisen myötä.
Uskontodialogista voidaan puhua kahdella tasolla. Toisaalta se on osa
uskontoteologiaa, jolloin eri uskontojen traditioita ja opinkäsityksiä
arvioidaan teologisesti ja asetetaan ne sillä tavoin kanssakäymiseen. Merkityksellisempänä ja laajempana pidän
käytännöllistä tasoa, joka esimerkiksi meidän maassamme on ollut mahdollista.
Siinä pyritään avoimesti kohtaamaan toiset
ja perehtymään toiseen traditioon.
Usein seurauksena, joskus tarkoituksenakin on myös oman tradition
rikastuttaminen. Joka tapauksessa entistä parempi toisen ymmärtäminen voi
johtaa keskinäiseen kunnioitukseen,
suvaitsevuuteen ja yhteistyöhön. Tämä kaikki on tärkeätä samalla kun
tunnistamme ja tunnustamme uskontojemme kesken vallitsevat merkittävät erot ja
myös radikaalin ja militantin islamismin uhat.
Ilman uskontojen dialogia ja rauhanomaista
kohtaamista maailman polttavia ongelmia ei voida ratkaista. Uskonnot eivät ole
poliittisten konfliktien syy, mutta uskontoja käytetään helposti niiden
varsinaisen luonteen ja tarkoituksen vastaisesti vihan lietsomiseen ja
viholliskuvien rakentamiseen. Sen vuoksi on erittäin tärkeää, että juuri
globaalin maailman poliittisten, taloudellisten ja sosiaalisten ongelmien
tilanteessa kirkkojen ja uskontojen edustajat jatkavat keskustelujaan ja
etsivät mahdollisia yhteistoiminnan muotoja.
Suomessakin hyvin tunnettu katolinen
teologi Hans Küng on viime vuosina aktiivisesti toiminut uskontojen
vuoropuhelun ja keskinäisen ymmärtämyksen lisäämiseksi. Hän on osuvasti
kiteyttänyt yhteystyön vaatimuksen toteamukseen "ilman maailmanuskontojen
välistä rauhaa ei maailmanrauha ole mahdollinen". Juuri nyt tarvitaan
uskontojen välistä keskustelua, lisääntynyttä yhteistyötä ja uskontojen
johtajien selvää viestiä, että uskonnot ovat rauhan, yhteistyön ja sovinnon
asialla eikä niitä saa käyttää väärin vihan, sodan tai syrjinnän välineinä.
Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carterin
1976 johtamassa Camp Davidin kokouksessa, jossa Egyptiä edusti Anwar Sadat
ja Israelia Menachem Begin, sopimuksen synnyn taustana oli kolmen
seemiläisen uskonnon yhteiseen uskonnolliseen perintöön sitoutuminen. Abrahamin
lapset saattoivat löytää siitä perinnöstä ja omien uskontojensa
rauhanperiaatteista sen yhdistävän lenkin, johon rauhasopimus saatettiin sitoa.
Saksan entinen liittokansleri Helmut
Schmidt kertoo elämäkerrassaan Anwar Sadatin esittäneen hänelle oman
visionsa Lähi-idän rauhan mahdollisuudesta.
Sadat oli kerran todennut, että hänestä rauha voidaan saavuttaa sillä
hetkellä, kun kolmen Lähi-idän suuren uskonnon edustajat kokoontuvat Siinain
vuorelle yhdessä pyytämään rauhaa sydämestään toisiinsa luottaen. Vaikkei tämä
olekaan toteutunut, Camp Davidin henkeä
sävytti tämä eetos. Arkkipiispa Desmond Tutun totuus- ja sovintokomitea
Etelä-Afrikassa on toinen esimerkki aikamme suurista uskontojen ja katsomusten
rauhaa rakentavasta dialogista.
Uskontojen dialogi, keskinäinen keskustelu
on välttämätöntä uskontojen itsensä kannalta. Samalla se on välttämätön
edellytys oikeudenmukaisuuden ja rauhan aikaansaamiselle esimerkiksi
Jerusalemissa, Israelissa, Palestiinassa ja koko Lähi-idässä. Näiden kansojen
poliittiset johtajat tarvitsevat kirkkojen ja uskontojen yhteisiä kannanottoja
tai vetoomuksia samoin kuin esirukouksia vaikeissa ja vastuullisissa
yrityksissään vihollisuuksien lopettamiseksi ja rauhanomaisen tulevaisuuden
rakentamiseksi. Uskontojen tehtävä on levittää rauhan asiaa myös ja etenkin
omien jäsentensä ja kannattajiensa keskuuteen. On nimittäin nähtävä, että suvaitsevaisuuden ja
suvaitsemattomuuden väliset linjat
eivät kulje uskontojen välissä vaan uskontojen sisällä. Jyrkän linjan fundamentalisteja – tämän
sanan nykyisen käytön mukaan – kun löytyy niin sieltä kuin täältäkin. (Samanlaista yhteistyötä tarvittaisiin
muillakin kriisialueilla, niin Irakissa, Afganistanissa, Sudanissa kuin
Somaliassa ja Etiopiassakin.)
On ymmärrettävä, että rauhan edistäminen on
osa kirkon ja kristittyjen todistusta uskosta Kristukseen. Uusi testamentti
kehottaa kristittyjä elämään rauhassa kaikkien ihmisten kanssa: ”Jos on
mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa.” Room.
12:18. Rauha on olennainen osa Jumalan rakkauden sanomaa. Jumala on luonut jokaisen ihmisen. Vapaus
päättää uskonnollisesta vakaumuksesta ja vapaus toimia lähimmäisten hyväksi
kuuluu jokaiselle. Väkivalta ja sota riistävät ihmisiltä turvallisuuden ja
vapauden. Siksi kaikkien on uskonnosta riippumatta toimittava niin, ettei
kenenkään tarvitse pelätä uskontonsa vuoksi.
Tällainen toiminta ja yhteistyö kaikkien
hyvää tahtovien ihmisten ja eri uskontojen kesken ei ole ristiriidassa kirkon
tehtävän tai kristityn uskon todistuksen kanssa. Me julistamme kaikille
ihmisille evankeliumin sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta. Jumalan rakkaudesta
seuraa velvoite pyrkiä kaikkien ihmisten yhteiseen hyvään. Jumalan käskyjä
kunnioittavat ihmiset edistävät kaikin tavoin yleisiä ihmisoikeuksia, kaikkien
ihmisten tasa-arvoa ja vapautta.
Kristittyjen ja muslimien välisessä
uskonnollisessa vuoropuhelussa luonnollisena lähtökohtana on usko yhteen
Jumalaan, vaikka uskonnot tulkitsevatkin Jumalan olemusta eri tavoin. Kirkon
sanoma muslimeille on todistusta ristiinnaulitusta Kristuksesta. Muslimit
puolestaan haluavat kristittyjenkin kunnioittavan profeetta Muhammedia. Tämä
erilaisuus ei saa merkitä toisen uskonnosta nousevien pyhien asioiden
loukkaamista.
Kun omassa maassamme näkyy
uskontokeskustelu lisääntyvän ja sen muodot kehittyvän, tulisi kristittyjen nähdä siinä sekä
velvollisuus että mahdollisuus todistaa
ja toteuttaa laajasti ymmärrettyä missiotaan, Jumalan tahdon
edustamista.
Mainitsemani pilapiirrosjupakan seurauksena
meillä syntynyt julkinen keskustelu sananvapaudesta paljasti mielenkiintoisella
tavalla myös sitä arvojen moninaisuutta, joka yhteiskunnassamme vallitsee. Puuttumatta enemmän sanavapauskysymykseen,
tahtoisin sanoa, että kun arvot joutuvat konfrontatioon, on ajateltava, että
arvoillakin on hierarkiansa. On
itseisarvoja ja välinearvoja.
Sananvapaus on mielestäni ilmiselvä välinearvo. Se ei ole päämäärä sinänsä, vaan senkin on
oltava välineenä johonkin parempaan ja arvokkaampaan. Yhteiskunnassa sellainen
voi olla ihmisten hyvä elämä.
Siinä määrin kuin sananvapautta käytetään
estämään tai turmelemaan sitä hyvää
elämää, jossa ihmiset saavat elää rauhassa, vapaudessa ja keskinäisessä
kunnioituksessa, sananvapautta tulee rajoittaa. Kun yhteiskunnassamme jopa korostetusti kielletään kaikenlainen
ruumiillinen loukkaaminen, koti- ja koulukasvatuksessakin ollaan siitä
tarkkoja, tulisi yhtä vakavasti ottaa huomioon se, kuinka monella tavalla
aiheutetaan vielä vakavampia ruhjeita ja syvempiä haavoja pilkkaamalla ja
loukkaamalla ihmistä henkisesti.
Suomalaisen yhteiskunnan perusarvoihin kuuluu
suvaitsevaisuus ja se lienee myös yksi kansalaisten yleisimmin mainitsemista
hyvistä arvoista. Suvaitsevuuden periaate on sementoitu jo perustuslakiimme.
Kansalaisen kannalta perustuslakimme keskeisiä kohtia ovat perusoikeudet ja niistä niin sanotut vapausoikeudet.
Henkilökohtainen vapaus ja koskemattomuus, kokoontumis- ja sananvapaus sekä
uskonnon- ja omantunnonvapaus kuuluvat näihin perustuslain suojaa nauttiviin ja
meille tärkeisiin oikeuksiin.
Kirkkommekin antoi perustuslain
uudistukselle tukensa, kun kirkolliskokous omassa lausunnossaan valmistelevan
komitean ehdotuksesta lausui, että se
”puoltaa komitean päätavoitteita, jotka yhdessä muodostavat suomalaisen
kansanvaltaisen yhteiskunnan oikeudellisen perustan historiallisen kehityksen
tuloksena. Tätä peruslinjaa on
jatkossakin pyrittävä tukemaan ja vahvistamaan.”
Niin yksinkertaiselta, kauniilta ja hyvältä
kuin sana suvaitsevaisuus näyttääkin, sen toteuttaminen ei ole niin
yksinkertaista. Ihmiseltä oikeastaan edellytetään sekä hyvää itsetuntoa että
laaja-alaista sivistystä, voidakseen käyttäytyä niin viisaasti, että
suvaitsevaisuus todella toteutuu. Yhteiskunnassakin joko itsetunnon tai
sivistyksen puutteesta johtuen on
tullut silloin tällöin esille ylilyöntejä, jotka johtavat kohtuuttomuuteen ja itse asiassa suvaitsemattomuuteen. Yhtä ihmistä tai ihmisryhmää kun ei tule
suvaita niin, että toista loukataan tai kohdellaan suvaitsemattomasti.
Mainitsemani pilapiirrosjupakan keskustelu
oli yksi osoitus siitä. Toinen hyvin tunnettu keskustelu käytiin pari vuotta
sitten päiväkotien ja koulujen joulujuhlien ohjelmasta tai suvivirrestä
koulujen kevätjuhlissa. Kristittyinä meitä huolestuttaa etenkin se, että ns.
suvaitsevuuden, arvovapauden tai humaanisuuden nimissä kristillinen usko ja
kirkko sekä kristilliset arvot joutuvat suvaitsemattomuuden kohteeksi.
Kyse on tavallisesti yhteiskunnan
moniarvoisuuden sellaisesta tulkitsemisesta, että käytännössä kristillinen usko
liberaalisuuden nimissä työnnetään yhteiskunnassa marginaaliin. Uskonto on
yksityisasia, kukin saa vapaasti uskoa kuten haluaa. Yhteiskunnassa, yhteisissä asioissa se ei saa näkyä. Kristinuskon arvomaailma nähdään yhtenä
arvona toisten samanarvoisten ja sille vastakkaistenkin joukossa.
Laaja-alaiseen sivistykseen tulisi kuitenkin kuulua, samoin suomalaiseen
itsetuntoon, sen näkeminen, miten koko meidän yhteiskuntamme, hyvinvointi- ja
oikeusvaltioineen, sen kulttuuri ja yhteishenki on rakentunut kristillisen
arvomaailman perustalle. Siitä tulisi olla tietoinen ja ehkä siitä saa olla
vähän ylpeäkin.
Oman uskon tunnustaminen julkisuudessa ei
ole tämän ajattelun mukaan suositeltavaa. Ehkä en ymmärrä kaikkia asiaan
liittyviä ihmisoikeuksiin mahdollisesti kuuluvia vivahteita, mutta myötätuntoni
on ollut Ranskan musliminaisten huivijupakassa uskonsa avoimesti tunnustavien
tyttöjen puolella. Sitä, että olemme tässäkin vähän kuin samassa veneessä uskovien muslimien kanssa, osoittaa
sitten Baijerissa syntynyt vaatimus ristien poistamiseksi kouluhuoneiden
seinältä. Viimeisin käsittämätön tapaus
oli lontoolaisen lentokenttävirkailijan erottaminen toimestaan, kun hän ei
suostunut sijoittamaan pientä kaularistiään näkymättömiin puseronsa tai
paitansa alle.
Suomesta en tunne vastaavanlaisia julkisia
tapauksia, mutta moni meistä tietää, kuinka yksityisesti, työpaikoilla tai
ihmissuhteissa uskonsa avoimesti tunnustaminen saattaa johtaa
hyväksymättömyyteen ja siten jopa suvaitsemattomuuteenkin. Sen sijaan eräät ilmiöt arvokeskustelussamme
ovat olleet hälyttäviä. Mainitsen pari konkreettista esimerkkiä.
Viime vuonna hedelmöityslaista käyty
keskustelu oli siinä suhteessa mielenkiintoinen, että sen kuluessa
julkisuudessakin perusteltiin omia kantoja mitä moninaisimmista
arvolähtökohdista käsin. Siinähän oli yksinkertaistettuna kyse siitä, eri ihmisryhmien
intressit olivat erilaiset. Onko mahdollista rajoittaa yksilön vapautta toisen
ihmisen, tässä tapauksessa vasta syntymässä olevan tulevan lapsen oikeuksista
ja hyvästä käsin? Mediassa haastateltiin asian tiimoilta paria julkisuudessa runsaasti esiintynyttä
filosofia ja eetikkoa.
Helsingin Sanomien jutussa nämä esittivät,
että yhteisiä arvoja ei ole länsimaisissa yhteiskunnissa, koska ne ovat nykyään
moniarvoisia. "Yhteisiä moraalisia arvoja on ollut lähinnä pienissä
yhteisöissä. Silloin yhteiskunta on usein autoritäärinen ja pyrkii määräämään,
mitä arvot ovat. Esimerkiksi fundamentalistit pyrkivät tällaiseen… Suomessa on
kuitenkin yhteisesti hyväksyttyjä normeja, jotka kieltävät esimerkiksi
valehtelun ja tappamisen. Jos ne olisivat sallittuja, elämä yhteisössä tulisi
mahdottomaksi. Kiellot perustuvat tiettyihin yhteisöelämälle välttämättömiin
normeihin tai periaatteisiin. Mutta tulisiko elämä mahdottomaksi, jos hoidot
sallittaisiin kaikille.” Näin filosofin ajatus kulki. Lääketieteen etiikan professorin
mielestä katolisen maan perustelu
kieltää abortit yhteiskunnallisten arvojen takia on ymmärrettävä. "Se
perustuu uskonnollisiin arvoihin. Mutta Suomessa ei ole tämänkaltainen
tilanne."? ( HS 12.10.2006).
Mainittujen asiantuntijoiden johtopäätös siis
on, että koska meillä yhteiskunnassamme
on erilaisia arvoja ja erilaista eettisiä näkemyksiä asiasta, ei ole oikein
rajoittaa ihmisten vapautta. Uskontoon perustuvia arvoja ei lasketa mukaan.
Yhteiskunnan tehtävä ei siis ole ohjata ihmisten valintoja, vaan antaa vapaus
ja mahdollisuus sellaiseen, johon
esimerkiksi lääketieteen avulla on mahdollisuus. Voi kysyä, eikö yhteiskunnalla ole muita arvoja kuin ne, joita
kansan enemmistön ajatellaan edustavan. Eikö yhteiskunnan tule huolehtia
kansalaistensa kaikinpuolisesta hyvästä, onnellisesta ja turvatusta elämästä,
ja arvioida ihmisten vapaudet tästä käsin?
Kyse on siis hiukan samasta kuin
sananvapauden käyttämisestä uskonnon edustajien loukkaamiseksi. Kyseessä ei ymmärrykseni mukaan perimmältään
ollut pyrkimys arvovapauteen, vaan yhden arvon nostaminen muita ylemmäs. Se
arvo oli ihmisen vapaus toteuttaa itseään, omia toiveitaan ja tarpeitaan,
kunhan ei jouduta lain määrittelemään rikolliseen toimintaan.
Toinen esimerkki tulee
televisiomaailmasta. Kotimaa-yhtiössä
on pitkään valmisteltu kristillisen lastenohjelman tekemistä televisiolle osaksi pyhäpäivän ohjelmaa. Tätä
Pyhis-pyhäkouluohjelmaa oli myös suunniteltu yhdessä Mainos-TV:n kanssa.
Askel-lehden tietojen mukaan loppusyksystä MTV3 ilmoitti, ettei se nykyisessä
tilanteessa aio ottaa ohjelmistoonsa mitään kristillistä ohjelmaa. Uusi Tie-lehdessä MTV:n kanavajohtaja on todennut, ettei kristillisen
maailmankatsomuksen tarjoaminen kuulu kaupalliselle tv-kanavalle, ”joka pyrkii
tarjoamaan arvovapaata ohjelmistoa kaikille, myös lapsille.” Niin aina. Aika usein puhutaan arvovapaudesta eli
eräällä tavalla ymmärretystä suvaitsevaisuudesta, vaikka itse asiassa
tarkoitetaan sitä, etteivät kristilliset arvot kuulu oman arvomaailman korkeaan
kastiin. Tässä tapauksessa lienee
oikein sanoa, että korkein arvo on se, että kauppa käy. Askel-lehden toimittaja oli sitä paitsi
mielenkiintoisella tavalla tutkinut, millaista arvomaailmaa MTV:n hyväksymät ja
esittämät lastenohjelmat edustivat.
Tämä on sitä liberaalia moniarvoisuutta,
joka ilmeisesti on lisääntymässä. Siitä käytetään liian usein peitenimeä
suvaitsevaisuus. Sen kanssa me kirkkona ja kristittyinä joudumme elämään, myös
taistelemaan omien arvojemme ja niiden hyväksynnän puolesta. Uhka on se, että
suvaitsemattomuus myös kristillisiä arvoja kohtaan lisääntyy. Uhkatekijöitä on
taivaanrannalla olemassa. Jos yhteiskunnan lainsäädännön arvopohja tai
Euroopan yhteisön moninainen aateperusta erkaantuvat siitä, mitä kristillinen
kirkko maassamme ja Euroopassa edustaa, on vaara, että kirkkoa sen omissa opillisissa, eettisissä ja
käytännöllisissä ratkaisuissaan taivutellaan ulkopuolelta tulevaan saneluun.
En näe tällaista tapahtuneen, mutta merkit
siitä, että näin saattaa tapahtua, ovat ilmassa. Sekä oman maamme päättäjät että EU:n päätöksentekijät ovat
kunnioittaneet kiitettävästi kristillisten kirkkojen opillisia kannanottoja,
periaatteita ja ratkaisuja. Vaikka EU:n perustuslailliseen sopimukseen eli ns.
perustuslakiin, joka vielä on lopullista hyväksymistä vailla, saatiinkin
sisällytettyä ns. Amsterdamin sopimuksen mukainen pykälä, joka takaa sen, että
kirkon ja valtion suhteista päätetään
kussakin maassa erikseen, on esimerkiksi
uskonnonvapaudesta olemassa erilaisia tulkintoja, joita helposti harmonisoidaan. Moniuskontoisuuden sekä monikulttuurisuuden
lisääntyessä on vaarana, että uskonnonharjoittamisen vapautta ja uskontokuntien
itsenäisyyttä rajoitetaan. Edellä mainitsemani esimerkki ns. huivikiellosta sekä muiden
uskonnollisten tunnusten käyttämisestä käyty keskustelu on yksi osoitus tästä.
Meidänkin maassamme on huomattu, että
eräissä eettisissä kysymyksissä on moniarvoistumisen myötä vaarana, että
uskontokunnan ja yhteiskunnan arvot erkaantuvat. Ihmisoikeuksista saattaa olla
erilaisia tulkintoja, samoin suhtautumisessa sukupuolten tasa-arvoon tai
sukupuolisiin tai muihin vähemmistöihin.
Yleensä nämä kysymykset ovat sellaisia,
joissa kirkkojen sisälläkin vallitsee erilaisia käsityksiä. Se merkitsee, että kirkossa, jossa
päätöksenteko on demokraattista, oppi- ja muissa tärkeimmissä kysymyksissä
tosin lähes konsensuksen vaativaa, on vaikea, joskus mahdotonta löytää selkeä
yhteinen kanta. Silloin ei ole lippua,
jonka taakse kokoontuisimme ja jonka alla yhdessä marssimme puolustamaan
kristillistä näkemystä.
Mielipidekyselyjen ja
gallup-demokratian aikana saattaa median ryydittämä yleinen mielipide painostaa
kirkkoa ratkaisuihin, joita olisi teologisesti tai Raamatun pohjalta vaikea
puolustaa. Kirkolla pitää olla vahvat
aseet ja yhtenäinen rintama ulkopuoliselle painostukselle.
Näillä esimerkeillä en ole tahtonut
väheksyä suvaitsevaisuutta, päinvastoin. Sehän on hyvä kristillinen arvo,
mutta oikean suvaitsevaisuuden
toteuttaminen ei ole yksinkertainen asia. Se vaatii sekä laaja-alaista sivistystä
että vahvaa itsetuntoa. Kirkon ja
kristittyjen yksi tehtävä, joka ei ole helppo ja jota ei saa unohtaa, on toimia
viisaasti niin, että tämän kansan enemmistön kristillinen identiteetti ja
itsetunto voisi vahvistua. Se merkitsee sen kansankirkkonäkemyksen esillä
pitämistä, jonka mukaan myös yksinkertaisen tai epäilevän ja heikon uskon
omaava kelpaa hyvinkin kirkkomme jäseneksi.
Sitä kirkon tehtävää ei pidä väheksyä.
Miten sitten suvaitsevuuden laita on
kirkossa? Kirkon historia on täynnä
kiistoja ja riitoja, joissa on ollut kyse suvaitsevuuden rajoista. Kirkon oman identiteetin vuoksi on pitänyt
määritellä rajat muuhun maailmaan ja muihin uskonnollisiin yhteisöihin ja
aatesuuntiin nähden. Kyse on ollut
milloin dogmatiikasta, milloin etiikasta.
Siis rajoja on vedetty sekä opin osalta että elämän osalta. Sisälle
jäävien suhteen on ihanteena ollut
keskinäinen rakkaus. Ulkopuolisista on toisinaan käytetty jyrkkiäkin
ilmaisuja. Väärät opit ovat olleet
jumalanpilkkaa, siksi niihin on suhtauduttu ankaran torjuvasti. Niiden
edustajat ja levittäjät kylvävät myrkkyä, heidät on jätettävä ulkopuolelle,
kuitenkin ensin on lempeästi nuhdeltava ja opetettava ja houkuteltava oikealle
tielle ja vasta kun se tie on kuljettu loppuun on. Jo varhaisen kirkon aikana
saatettiin tunnuslauseena pitää ”suaviter in modo, fortiter in re”. "Karta
harhaoppista ihmistä, kun ensin olet ojentanut häntä kerran tai kahdesti. Sinähän tiedät, että tuollainen ihminen on
kieroutunut ja tekee syntiä. Hän tuomitsee itse itsensä.(Tit.
3:10-11).
Ilmestyskirjassakin on aika kovaa tekstiä:
”Autuaita ne, jotka pesevät vaatteensa: he pääsevät syömään elämän puusta ja
saavat mennä porteista sisälle kaupunkiin. Ulkopuolelle jäävät koirat ja
noidat, irstailijat, murhaajat ja epäjumalien palvelijat ja kaikki, jotka
rakastavat valhetta ja noudattavat sitä.” (Ilm. 22:14-15)
Jeesuksen esimerkki antaa evankeliumien
mukaan aineksia sekä hämmästyttävään suvaitsevuuteen että kovaankin asenteeseen. Kyllä fariseukset ja kirjanoppineet saivat
toisinaan lähteä korvat luimussa läksytyksen saaneina Jeesuksen opetuksia
kuunneltuaan. Toisinaan taas Jeesuksen suvaitsevuus hämmästytti hänen omatkin
oppilaansa. Kovimman tuomion saivat ne,
joiden Jeesus näki sortavan ja painavan ihmisiä jumalisuuden ja pyhien
kirjoitusten nimissä. Lempeimmän kohtelun saivat elämässään hairahtuneet, mutta
vanhurskautta ja armahdusta etsivät syntiset ihmiset. Näistä esimerkeistä voitaneen ottaa oppia nytkin, kun kysellään
minne päin pitää olla kovia ja suvaitsemattomia, minne taas lempeitä ja
armahtavia. Lähimmäistä tulee rakastaa, eikä siinä ohjeessa ole poikkeuksia,
jotka edellyttäisivät toisenlaista suhtautumista hänen mielipiteittensä,
uskonsa, elämäntapojensa tai, ajankohtaisen esimerkin ottaakseni, vaikkapa
sukupuolisen suuntautuneisuutensa vuoksi. Kultainen sääntö sopii kaikkiin
tapauksiin ja kaikkiin ihmisten kohtaamisiin. "Kaikki, minkä tahdotte
ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat” (Matt
7:12), on sääntö, johon minun tietääkseni ei ole Raamatussa lisätty yhtään
poikkeustapausta.
Kirkon vaiheissa on varmasti ollut
paljonkin tuomittavaa suvaitsemattomuutta.
Usein siihen on ollut ymmärrettävät syynsä. Omaa ryhmää ja sen koheesiota on tahdottu suojella, toisinaan
vain väärin keinoin.
Tällä hetkellä kysymys suvaitsevaisuudesta
kirkossamme aktualisoituu varmaan monen mielestä niihin kiistakysymyksiin,
joista kirkossamme vallitsee erimielisyyttä ja joiden vuoksi yhteys ja
yhteistoiminta on ollut seurakunnissamme koetteella. Tarkoitan sekä virkakysymystä että keskustelua sukupuolisesta
poikkeavuudesta ja siihen suhtautumisesta kirkossa. (Tahdon korostetusti
huomauttaa, että kumpikaan ei luterilaisesta näkökulmasta ole kirkon keskeisimpiä
kysymyksiä. Pelastuksen ja kirkon
ydinsanoman kanssa niillä on suhteellisen vähän yhteyttä.)
Olen kuullut sanottavan, että
piispainkokouksen selonteko viime syyskuulta, koskien yhteistyötä seurakuntien
virnahaltijoiden kesken, olisi osoitus asenteiden jyrkkenemisestä ja
vähemmistöä kohtaan osoitetusta suvaitsemattomuudesta. En voi nähdä asiaa noin. Naispappeus on kirkossamme hyväksytty. Kirkolliskokous on perustellut aikanaan
hyväksymispäätöksensä opillisilla perusteilla.
Samalla se on ilmaissut halunsa, että toisin ajattelevilla olisi ns.
kotipaikkaoikeus tässä samassa kirkossa ja vedonnut kaikkiin ja ponnistelemaan
yhteistyön noudattamiseksi. Kun yhteistyössä on syntynyt vaikeuksia, on
piispainkokouksen selonteko tarttunut
näihin ongelmatapauksiin. Se on vedonnut kaikkiin osapuoliin yhteisten
ratkaisujen löytämiseksi ongelmissa ja pastoraaliseen asian hoitamiseen. Siellä missä nämä keinot eivät auta, vaan
tapahtuu toisen syrjimistä tai
loukkaamista, epäasiallista käyttäytymistä, tai annettujen virkatehtävien
laiminlyömistä, silloin voidaan käyttää niitä keinoja, joita käytetään kaikissa
muissakin kuin virkakysymyksestä johtuvissa
vastaavissa tapauksissa. Pelisäännöt
ovat aika selvät, nyt kysytään kaikilta vain valmiutta toisen kunnioittamiseen,
rakastamiseen ja yhteistyöhön.
Kumpikaan virkakäsitys ei ole, kuten
tiedämme harhaoppi. Se voi kuitenkin
mielestäni olla harhaoppi, jos ymmärretään että toisen käsityksen omaava on
joutunut käsityksensä johdosta pelastuksen ulkopuolelle. Sellaisestakin opetuksesta olen kuullut.
Mitä sitten tulee homoseksuaalisuuteen ja
parisuhteisiin, niin minun käsitykseni on se, että siinä asiassa meidän tulisi
kilvoitella todella toisten kunnioittamisessa erityisen paljon. Kirkkomme piirissä on niin paljon erilaista
ajattelua, että joudumme tulevaisuudessakin elämään sellaisessa kirkossa, jossa
asenteiden kirjo tässä asiassa on laaja. Tämä siitä riippumatta, mitä päätöksiä
piispainkokous ja kirkolliskokous asiassa tekevät. Minusta tämäkään ei ole
pelastuksen asia, vaikka onkin kirkolle tärkeä raamatuntulkintaan ja etiikkaan
liittyvä kysymys.
Kirkon virallinen kanta tällä hetkellä on
ilmaistu neljässä lähteessä: Piispojen
kirja Kasvamaan yhdessä vuodelta 1984,
kirkkohallituksen lausunto ehdotuksesta parisuhdelaiksi vuodelta 1999,
piispojen kannanotto parisuhdelain hyväksymisen jälkeen ja kirkolliskokouksen
päätökset vuodelta 2003 kahteen
aloitteeseen, jotka koskivat parisuhteiden vihkimistä ja parisuhteensa
rekisteröineiden mahdollisuutta toimia kirkon virassa.
Hylätessään molemmat mainitut aloitteet
kirkolliskokous lähetti asian kokonaisuudessaan selviteltäväksi
piispainkokoukselle, jonka asettama työryhmä työskentelee. Se haluaa myös kuulla kirkon kenttää ja
käydä avointa keskustelua. Siksi se järjestää tänä vuonna asiasta myös kaksi
isohkoa seminaaria, joihin on kutsuttu edustajia kirkkoa eri tahoilta
edustavista piireistä. Me kaikki
toivomme, että samalla kun päättäjät löytävät viisaita ja kirkkoa rakentavia
ratkaisuja, näitä vaikeita ja koko kristikuntaa keskusteluttavia kysymyksiä
voitaisiin käsitellä toinen toistaan kunnioittavassa ja myös suvaitsevassa
hengessä.
Tiedän, että suvaitsevaisuus ei kalskahda
kaikkien korvissa vain hyvältä ja kannatettavalta asialta. Monien mielestä siihen liittyy kaiken
hyväksyvää liberaalisuutta ja nöyristelevää miellyttämisen halua kaikkiin
suuntiin. Sellaisesta Herra kirkkoamme varjelkoon. Suvaitsevuutta sinänsä pidän kristillisenä hyveenä. Suvaitsevasta
ihmisestä voi heijastua jotain sellaista hyvyyttä, lähimmäisenrakkautta ja
armahtavaisuutta, jota moni nykyajan ihminen etsinnässään kirkon edustajilta ja
kristityiksi tunnustautuvilta kipeästi odottavat.
Alussa puhuin arvojen hierarkiasta. Suvaitsevuus on hyvä ja tärkeä kristillinen
arvo. Se ei kuitenkaan ole ainoa, eikä se ole korkein arvo. Siitä huolimatta
toivoisin suvaitsevuuden hengen myös kirkossamme entisestään lisääntyvän.