Jukka Paarma

 

Kansankirkon käsikirja

 

Ylimääräisen synodaalikokouksen avaus Turussa 4.2.2002

 

 

 

 

Clerus synodalis.  Veljet ja sisaret.

 

Parhaillaan käsittelyssä oleva hiippakuntahallinnon uudistus on asettanut vanhan synodaalikokousinstituution kyseenalaiseksi. On ehdotettu että säännöllisesti toistuvasta ja lakisääteisestä hiippakunnan papiston kokouksesta, jolla olisi vanhaan tapaan eräitä hallinnollisia ja lausunnonantotehtäviä luovuttaisiin ja tilalle tulisi, tarpeen mukaan koolle kutsuttava synodi, jonka luonne painottuisi lähinnä koulutuksellisiin asioihin.

 

Emme tiedä, mikä kyseisen asian lopputulos kirkolliskokouksessa tulee olemaan.  Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että synodaalikokousten luonne tulevaisuudessa joka tapauksessa tulee muuttumaan.

 

Tämänkertainen kokouksemme on ylimääräinen synodaalikokous.  Se on kutsuttu koolle, koska kirkolliskokous katsoi hyväksi pyytää kunkin hiippakunnan papistolta lausunnon ehdotuksesta uudeksi toimitusten kirjaksi.  Tuomiokapituli on asettanut lausuntoa valmistelemaan työryhmän, jonka ehdotuksen pohjalta saamme tänään työskennellä ja keskustella.

 

Viime aikaiset kirkkomme strategiset ohjelmat, ennen kaikkea Kirkko 2000 ja Seurakunta 2000 -mietintöjen hahmottelemat suunnitelmat rakentuivat niin sanotulle kaksoisstrategialle.  Sen mukaan kirkon ja seurakunnan, täyttääkseen aidosti tehtävänsä modernissa sekularisoituneessa  maailmassa, on suunnattava katseensa ja toimintansa kahteen suuntaan. Seurakunnan jäsenten seurakuntatietoisuutta on vahvistettava. On määrätietoisesti kehitettävä toimintoja, joissa jäsenten uskoa ja uskonelämää hoidetaan, vahvistetaan ja ruokitaan.  On kehitettävä raamattuopetusta ja kristillisen opin sisältöä selvittäviä opetustilaisuuksia.  On tarjottava mahdollisuuksia sielunhoitoon, rohkaistava osallistumaan sinne, missä Jumalan sanaa ja sakramentteja käytetään ja joissa Pyhä Henki tekee työtään. Siis yhteyttä Kristukseen ja hänen kirkkoonsa vahvistetaan.

 

Sisäpiirin vahvistaminen on vain strategian toinen puoli.  Katseet ja toiminta on suunnattava määrätietoisesti myös ulkopuolelle.  Kirkosta ja uskosta luopuneiden tai siitä osattomiksi aina jääneiden tavoittaminen evankeliumilla on todellinen haaste, jota varten sisäpiirinkin tulee olla vahva.  Elävä kirkko ja elävä seurakunta on aina ulospäin suuntautuva, sellainen joka tuntee hätää ja huolta niistä, jotka ovat ulkopuolella. Milloin tämä huoli hiipuu, on seurakunta käpertynyt itseensä ja elää itseään, ei toisia eikä tämän maailman ihmisiä varten.

 

Monet kirkkomme viime aikojen uudistuksista ovat palvelleet jompaa kumpaa tai molempia näistä suunnista. Siinä uusien kirkollisten kirjojen sarjassa, nimittäin virsikirjan, raamatunkäännöksen ja katekismuksen uudet laitokset, on pyritty kaiketi palvelemaan molempia, sekä ns. sisäpiiriä että joko ulkopuolella olevia tai löyhemmin kirkkoon sidoksissa olevia.

 

Itse asiassa tämä kirjojen uudistaminen uudistus ja vielä enemmän nyt käsiteltävänä oleva kirkollisten toimitusten kirja osoittavat, että tuo kaavamainen jako kahteen, sisä- ja ulkopiiriin, ei vastaa oman maamme tilanneetta.

 

Siinä kansankirkkotilanteessa, jossa me olemme ja teemme seurakunnissamme työtä joudumme tekemisiin toisenlaisen ympäristön ja ihmisjoukon kanssa.   Työssämme kaavamainen jako kahteen, sisäisen joukon vahvistamistoiminta ja ulos suuntautuva  todistamis-, evankelioimis- ja lähetystehtävä on liian yksinkertaistettu. Meillähän täytyy oikeastaan puhua kolmesta eri dimensioista.  Niin sanotun sisäpiirin ja ulkopuolella olevien välissä on suuri joukko niitä, kirkkoon kuuluvia ja kuulumattomia, joiden yhteys kristilliseen uskoon ja sen todeksi elämiseen näyttää olevan varsin olematon tai hyvin muodollinen.  Kuitenkin tosipaikan tullen olemassa oleva side kirkkoon ja uskoon löytyy  ja pulpahtaa jostain pinnan alta näkyviin.  Joskus niin käy kirkollisten toimitusten yhteydessä tai joulukirkossa.  Se ilmaantuu silloin, kun tarvitaan joku jolle puhua elämän kriiseissä tai vain kun gallupissa kysellään luottamusta kirkkoon ja arvoihin.  Kansankirkkoperinteen maassa tämä joukko, jonka rajoja ei meistä kukaan pysty arvioimaan, on erityinen haaste kirkolle ja sen työlle.

 

Tältä pohjalta ajattelen ehdotusta Kirkollisten toimitusten kirjaksi.  Se ei ole vain meidän pappien käsikirja, vaan sen kaavojen ja ohjeitten mukaan toimituksia suorittaessamme me lähestymme suurta suomalaisten kastettujen ihmisten joukkoa heidän arjessaan tai juhlassaan. Sen joukon herkimpiä tunteita ja keskeisimpiä siteitä kirkkoon ja sen sanomaan hoidetaan kirkollisissa toimituksissa.  Tästä näkökulmasta nousee mielestäni tämänpäiväisen kokouksemme tärkeys.  Toivon, että tavallisen ihmisen näkökulma saa myös meidän pohdinnoissamme riittävän suuren ja todella ansaitsemansa painon.

 

Toivotan hiippakunnan papiston tervetulleeksi synodaalikokoukseen, jonka näin julistan avatuksi.

 

 

Takaisin arkkipiispan kotisivulle