Jukka Paarma
Median merkitystä nykyihmiselle
kuvaavat uudissanat, joita syntyy
nykyään ei vuosittain vaan vähintäänkin viikoittain. Yksi sellainen on
mediariippuvuus, jolla on yleensä negatiivinen arvoväritys. Se kuvaa myös aivan
todellista ja yleistä elämän ilmiötä.
Moni on joutunut
mediariippuvuuden uhriksi: Kauniit ja rohkeat on pakko katsoa, uutiset on
nähtävä tai kuultava vaikka kymmenen kertaa päivässä, formula 1-lähetyksiä ei
voi jättää väliin jne. Aasia-katastrofin aikana olimme lähes 100-prosenttisesti
mediariippuvaisia. Näin onkin yleensä, kun on kyse kaukana olevista
tapahtumista ja maailmanlaajuisista asioista.
Mediateoreetikko Marshall
McLuhania ei tunneta vain lauseesta ”The media is the message”, vaan myös
siitä, että hän näki sähköiset mediat ihmisten aistien jatkeina. Radion
välityksellä pystymme kuulemaan globaalisti, television avulla näemme
maailmanlaajasti. Jos McLuhan eläisi tänään, hän luultavasti sanoisi, että
Internetin avulla pystymme osallistumaan globaalisti.
Kun media kertoo meille ennestään
tutusta asiasta, jo omaksumamme asenteet yleensä vahvistuvat. Kun media kertoo
ennestään tuntemattomasta asiasta, se ei vain välitä tietoa. Se tarjoaa myös
asenteita ja tulkintamalleja. Näin kävi Aasia-katastrofin yhteydessä.
Ensin tuli tieto, että hyökyaalto
oli iskenyt, mutta kovin monta ihmishenkeä se ei ensimmäisten raporttien mukaan
ollut vaatinut – ei ainakaan suomalaisia. Ekspertti sai kertoa kuriositeettina,
mitä tapahtuu kun mannerlaatat törmäävät. Joululoman aikana harva meistä veti
omia johtopäätöksiään ensimmäisistä uutisista. Moni heittäytyi ajattelunkin
tasolla mediariippuvaksi.
Kun media alkoi kertoa
epäilyksiä suomalaismenetyksistä, viranomaisten ja myös kirkon koneisto
käynnistyi. Kun media sai meidät aavistamaan jotain katastrofin laajuudesta,
mediariippuvuus sen kun kasvoi. Seuratessamme mediaa kauhistuimme, surimme,
tunsimme syvää myötätuntoa.
Varsinkin television vahvuus oli
jälleen tunteiden välittäjänä ja herättäjänä. Toimittajat eivät välittäneet
pelkästään faktoja, he välittivät myös tunteita. He välittivät shokissa
olevien, lähimmäistensä menettäneiden, haavoittuneiden tuntoja ja omiakin
tuntemuksiaan. Kun shokkitilassa oleva kritisoi pelastusoperaatiota, media
yhtyi kritiikittömästi kritiikkiin.
Toimittajat eivät kuitenkaan jättäneet meitä
lamaantuneina shokkitilaan. Meille kerrottiin toistuvasti valtavasta
avuntarpeesta sekä thaimaalaisten ja turistien omaehtoisesta
auttamistoiminnasta. Media sai meidät yhteen, loi yhteenkuuluvuuden tunteen,
herätti myötätuntoa. Melko pian media ryhtyi itsekin keräämään varoja
yleisöltään katastrofialueelle. Media auttoi meitä auttamaan.
Media auttoi myös tunteiden
työstämisessä. Paikalla olleet saivat kertoa tarinansa, psykologit,
kriisityöntekijät ja teologit neuvoivat medioissa lähimmäistensä menettäneitä
ja meitä muita. Radio ja tv lähettivät hartauksia, jumalanpalveluksia ja
rukouksia. Tästä kaikesta kiitän mediaa.
Eräät asiat olisi toki voitu
hoitaa toisin. Ylilyöntejä tapahtui. Tunteiden välittämisessä toimittaja ei
aina ajatellut haastateltavan tilannetta. Lapsia ja shokkitilassa olleita
käytettiin hyväksi välitettäessä tunteita. Varsinkin kriisiryhmien jäsenet ovat
sitä mieltä, että toimittajakoulutuksessa tulee jatkossa käydä läpi, miten
ihmisten inhimillisyyttä voidaan varjella onnettomuustilanteissa.
Intimiteettisuojasta on syytä keskustella katastrofin
jälkipuintitilaisuuksissa.
Kokonaisuutena voimme kuitenkin
olla tyytyväisiä mediaamme. Mediariippuvuutemme ei Aasia-katastrofin aikana
ollut huono asia.
Kaikki ei kuitenkaan tapahtunut
toimittajien toimesta. Internet osoitti vahvuutensa nopean informaation
välittäjänä ja keskustelufoorumina. Moni sai itselleen tärkeimpiä tietoja
Internetistä, esimerkiksi tietoja lähiomaisten tilanteesta. Mediariippuvuus ei
välttämättä passivoi.
*
Voimme vain arvailla mitä
psykohistorioitsija Juha Siltalalla olisi sanottava kaikesta tästä, jos
hän päättäisi kääntää analysoivan katseensa median ja mediariippuvuutemme
suuntaan. Ehkä hän jonain päivänä työstää näitä asioita. Tänään kirkkohallitus
haluaa kuitenkin palkita professori Siltala jo tehdystä työstä.
Professori
Juha Siltala on tuonut julkiseen keskusteluun monia merkittäviä aiheita. Hän on
toiminut juuri sellaisena aktiivisena keskustelijana, jollaisia kirkon viestintästrategiassa
kirkon jäsenten toivotaan olevan.
Juha
Siltalalla on taito kuvata mielen pohjavirtoja. Hän on analysoinut
suomalaisten syviä tuntoja ja suomalaisen elämän muutoksia ja pukenut niitä
sanoiksi kirjoissaan ja artikkeleissaan, alustajana, luennoitsijana ja
keskustelijana. Hän on puhunut julkisuudessa niin ahdistuksen perimmäisistä
syistä kuin ihmisen arvosta ja armollisesta suhtautumisesta kanssaihmisiin.
Juha
Siltalan vaikuttajan uraa on tieteen teon ohella sävyttänyt suomalaisen
sielunelämän syvä ymmärtäminen. Lähes saarnamiehen tavoin hän on julistanut ja
avannut näkökulmia mm. suomalaiseen pietismiin ja siihen läheisesti liittyvään
ahdistukseen pohtien myös näiden vaikutusta nykyajassa. Viimeisimmässä
työelämän muutoksia käsittelevässä kirjassaan Juha Siltala puolustaa
yksittäisen ihmisen arvoa.
Persoonallisena
keskustelijana Siltala on uskaltanut nostaa esiin vaikeita ja syvästi
ihmisen elämää koskettavia aiheita. Hänen teksteissään on aina myös esillä toivo
paremmasta tulevaisuudesta. Siltala on toiminut kristinuskon arvojen
mukaisesti ”huutavan äänenä korvessa”.
Kirkkohallitus
jakaa vuoden 2004 Kirkon tiedonvälityspalkinnon professori Juha Siltalalle
tunnustuksena ihmisen arvon esiin nostajana ja heikossa asemassa
olevien ihmisten puolestapuhujana. Sekä tutkimuksillaan että muilla
puheenvuoroillaan hän on tarjonnut
runsaasti eväitä suurten ja vaikeiden elämänkysymysten käsittelyyn ja oman
yksilöllisen arvopohjan mietintään.