Lk. 15:11-32
Kirkolliskokouksessa monet
muistavat rukouskirjan käsittelyn. Eräs
rukousehdotus herätti erikoisen keskustelun. Oli valmistettu eläkkeelle jääneen
rukous. Käsittelyn aluksi käytti puheenvuoron kokouksen varapuheenjohtaja,
monelle täälläkin ainakin nimeltä tuttu maanviljelysneuvos Viljami Kalliokoski
Halsualta. Kalliokoski nousi puhujapönttöön ja sanoi tähän tapaan: Täällä on
tehty ehdotus eläkkeelle jääneen rukoukseksi..
Mutta tämä rukous on aivan väärä. Suomalainen nainen ja mies ei rukoile
sillä tavoin, että hän siinä kertoo kaikki vaivansa ja kipunsa, ja valittaa
yksinäisyyttään ja muistelee katkeruudella elämänsä onnettomuuksia. On totta,
että iän karttuessa ja askeleen lyhentyessä ajatukset kääntyvät taaksepäin,
muistoihin. Mutta me ikääntyneet – hän
oli itse jo yli 70-vuotias - emme kuitenkaan tahdo ensisijaisesti valittaa vaan
muistella elämän hyviä asioita.
Ja sitten hän sieltä
puhujakorokkeelta luetteli niitä
asioita, joita hänen mielestään vanhenevan ihmisen rukouksessa tuli olla.
Paikalla ollut runoilija, rovasti Jaakko Haavio teki Kalliokosken puheen aikana
muistiinpanoja ja valmisti seuraavan yön aikana Kalliokosken ajatusten mukaan
uuden rukouksen. Se oli täynnä kiitosta
elämän hyvistä lahjoista. Siinä sanottiin mm. näin: Kiitos lapsuuden vuosista,
joita muistelen. Kiitos, ettet unohtanut minua nuoruudessani, jolloin minä
unohdin sinut. Et jättänyt minua työn ja taistelun vuosina, jolloin sain
suorittaa minulle uskomaasi elämäntehtävää. Kiitos koko elämästä, siunauksesta,
jokaisesta päivästä myös nyt kun vanhenen. Kiitos ystävistä, perheestä,
vanhemmista ja lapsista. Kiitos, että annat minulle joka päivä kaikki syntini
anteeksi. Kiitos että saan unohtaa kaiken vaikean ja raskaan ja kiittää siitä,
mikä on ollut hyvää.
Tähän tapaan se rukous kulki. Se
hyväksyttiin yksimielisesti ja on sitten tuonut monelle ikääntyvälle,
eläkkeelle jääneelle elämään siunausta ja lohtua. Rukouksen nimenä on epävirallisesti siitä lähtien ollut Viljamin
rukous.
Eivätköhän vanhan maanviljelysneuvoksen
ajatukset olleet aika viisaita. Ainakin
siinä mielessä, että elämän voimia lisää kiitollisuus vaikeidenkin kohtaloiden
keskellä ja jälkeen. Elämän voimia taasen kaikkein eniten kuluttavat
tyytymättömyys, kateus, ja sekin nykyaikana niin yleinen asenne, ettei mikään
ole kylliksi. Kyllähän kiitollisen ihmisen lähellä muidenkin elämänilo
lisääntyy, ja vikoilevan tai valittavan lähellä tuntuu kaikki kuihtuvan kuin
ruusu kukintonsa jälkeen.
Ja onhan meillä suomalaisilla
paljon kiitoksen aihetta, vaikka meidän sukupolvemme ovatkin joutuneet tekemään
kovaa työtä, ahertamaan usein puutteellisissa oloissa ja rakentamaan tätä maata
niin sodan kuin rauhan oloissa.
Onhan meillä maailman kaunein
isänmaa, vapaa hyvinvoiva maa, joka pitää huolta pojistaan ja tyttäristään
silloin kun nämä tarvitsevat toisia ja toisten apua. Vaikka parantamisen varaa
monessa asiassa onkin, saamme olla ylpeitä tai paremminkin kiitollisia,
verrataanpa olojamme mihin hyvänsä muuhun maahan.
Kun ajattelen nyt sitä
evankeliumi- ja saarnatekstiä, jonka kuulimme, tuttuakin tutumman
tuhlaajapoikakertomuksen, niin eikö pidäkin sanoa, että me suomalaiset yleensä
olemme saaneet olla sen vanhemman veljen asemassa. Emmekö me ole saaneet vapaasti nauttia Jumalan hyviä lahjoja ja kaikki
hänen lahjansa ovat meille olleet tarjolla? Kasteessa olemme liitetyt hänen
omikseen. Hänen siunaustaan olemme saaneet nauttia, kirkoissamme on jatkuvasti
ollut tarjolla Jumalan sana, ehtoollisen lahja, syntien anteeksiantamus.
Tällaiselle vanhemmalle pojalle
Isä sanoi: ”Kaikki mikä on minun on sinun”. Kaikki minun lahjani ovat olleet
sinun käytettävissäsi. Ja ovat edelleen.
Miksi olisit kateellinen toiselle?
Olemmeko olleet kiitollisia isän
Jumalan lahjoista, olemmeko niitä käyttäneet? Se on tuhlaajapoikakertomuksen
ensimmäinen kysymys ja muistutus meille.
Joskus ihmettelen, miksi me
useimmiten nimitämme tätä kertomusta vertaukseksi tuhlaajapojasta. Toisissa
kielissä puhutaan kadonneesta pojasta, Den förlorade sonen, Der verlorene
Sohn. Pääasia ei ole poika ja se kuinka
hän on tuhlannut omaisuutensa. Päähenkilönä on isä, jolta on kadonnut jotain hänelle hyvin arvokasta.
On selvää, että tämä vertaus,
kuten kaksi sitä edeltävää samassa Luukkaan evankeliumin15.luvussa ensi sijassa
käsittelevät Jumalaa eivätkä meitä ihmisiä. Naiselta oli kadonnut raha, joka
oli hänelle tärkeä. Hän teki suursiivouksen, etsi kaikki paikat, kunnes vihdoin
löysi kadonneen. Sitten hän järjesti
löytymisen vuoksi juhlat, johon kutsui naapurinsakin. Sitten seurasi kertomus paimenesta, joka oli kadottanut yhden lampaansa.
Hän jätti kaikki tallella olevat 99 ja lähti etsimään sitä yhtä, kunnes löysi
ja toi sen kotiin.
Isä oli kadottanut jotain
hänelle tärkeää. Kertomuksen tarkoitus ei ollut mässäillä nuoremman pojan
huonolla elämällä tai vanhemman veljen kitkerällä kateudella. Se kertoo, millainen on Jumala. Isä, joka murehtii jokaista häneltä
kadonnutta.
Nämähän kolme peräkkäistä
kuvausta kertovat kaikki Jumalasta, siitä millainen Hän on, Hän murehtii sitä,
mikä on hänen omaansa, mutta häneltä kadonnut, etsii, etsii, kutsuu ja
iloitsee, järjestää oikein juhlat, kun kadonnut löytyy. Joskus on sanottu, että
parempi nimi tälle kertomukselle kuin tuhlaajapoika, on tuhlaajaisä. Hän tuhlaa
rakkauttaan ja vaivojaan ylenpalttisesti. Hän jakaa lahjojaan niille, jotka eivät
niitä ansaitse.
Mutta on hyvä, että kertomus
kuvasi myös tuhlaajapojan kotiinpaluuta. Se on kertomuksen toinen kohti käyvä
muistutus. Sitä se on etenkin kaikille,
jotka tuntevat olevansa Jumalalta kadotettuja, pois lähteneitä, omille teilleen
eksyneitä. Vavahduttavinta minusta on se, kun poika tuli kohti kotia ja isä
näki hänet kaukaa. Ja sydämessään armahti häntä. Poika tuli aralla mielellä,
varmasti häpeillen, hitaasti,
epävarmasti askeltaen. Isä lähti juoksemaan vastaan, hän tuli luo,
syleili poikaansa, ennen kuin tämä oli ehtinyt sanoa mitään, edes pyytää
anteeksi.
Ja ensimmäinen sana, jonka hän
sai suustaan, ei sekään ollut anteeksi, vaan Isä!
Tällaisesta Jumalasta kertovat
nuo kolme peräkkäistä vertausta Luukkaan evankeliumin 15. luvussa.
Jaakko Haavio, jonka mainitsin
jo alussa, kertoi muistelmakirjassaan
rovastista, joka piti rippikoulua laitakaupungin vilkkaille ja kurittomille
pojille. Hänestä tuntui, ettei ollut saanut sanotuksi mitään tärkeätä, jonka
pojat olisivat omaksuneet ja joka heitä auttaisi elämässä. Viimeisellä tunnilla
hän sitten sanoi: ”Ellette pojat muuta
muista tästä rippikoulusta, niin muistakaa ainakin tämä: Luukkaan
evankeliumissa on 15. luku. Tulette varmaan elämässänne sitä tarvitsemaan.”
Näin hän sanoi, kirjoittaessaan elämän kokemuksista oppineena eläkeläisenä.
Tämä voisi olla kertomuksen
kolmas muistutus myös meille. Muistakaa Luukkaan 15.luku. Varmaan tarvitsette
tätä.