Jukka Paarma

 

Yksilöiden ja yhteisöjen vastuut tulevaisuudesta

 

Puheenvuoro TulevaisuusForumissa Helsingin Messukeskuksessa 24.1.2003

 

 

Keskisessä Italiassa, Arno-joen varrella on Firenze, kaupunki, jonka historia on eurooppalaisen kulttuurin kannalta maineikkaimpia. Taiteet ja tieteet kukoistivat aikanaan ja sellaisten nimien kuin Michelangelo, Dante, Machiavelli, Medici, Galilei, muisto elää vahvana  nykyisessäkin kulttuurikaupungissa.  Jokin aika sitten sen keskikaupungilla, arvokkaan, vanhan rakennuksen seinässä oli graffiti, jossa suurin kirjaimin  luki. ”Do not think, just consume”.  Älä turhaan ajattele, kunhan kulutat.

 

Vastakohtaisuus oli niin järisyttävä, että se jäi mieleen.  Luovuuden, taiteen ja ajattelun muistomerkit ja nykyajan, tai kenties tulevaisuuden  kulutusyhteiskuntaa  karrikoiva slogan.  Ajat ovat siis muuttuneet.  Arvot niiden mukana.

 

Tarkoitukseni ei ole nyt kuitenkaan lähteä arvostelemaan kulutusyhteiskuntaa eli markkinatalousyhteiskuntaa ja kärjistää vastakohtaisuutta sen ja henkisten tai kulttuuristen tekijöiden välillä.  Tulevaisuutta ajatellessamme on selvää, että molempien täytyy olla kunnossa ja jopa niiden välille tulisi löytää rakentavan hedelmällinen tasapaino.  Yritän lähestyä aihetta arvojen ja arvomaailman näkökulmasta.  Silloin nousevat tietenkin esille toisaalta yhteiskuntaamme voimakkaasti hallitsevat taloudellis-materiaaliset arvot, tietynlainen materialismi, toisaalta humanistiset, taidetta, kulttuuria, perhe-elämää, ihmissuhteita korostavat arvot. Osittain näihin liittyen, mutta  vain osittain, kilpailevat yhteisöllisyys ja yksilöllisyys, yhteiskunnan hyvä ja yhden ihmisen hyvä elämä.

 

Kun ajattelemme omaa yhteiskuntaamme ja sen tulevaisuutta, tahtoisin korostaa, että meillä on varsin moni asia hyvin. Me ylpeilemme esimerkiksi edistyneestä sosiaaliturvastamme, olemme myös tottuneet ajattelemaan että terveydenhuoltomme on korkeata tasoa. Vahva kilpailuvalttimme on osaaminen, joka onkin nostanut meidät tekniikassa ja taloudessa maailman kansojen etummaiseen riviin.  Koulutusjärjestelmämme on huippuluokkaa.  Siitä on taas viime vuoden aikana jaettu kiitettäviä välitodistuksia. Muistamme mainita ainakin Pisa-arvioinnin.

 

Kilpailukykymme on laadukasta, korruptiota ja epärehellisyyttä siihen sisältyy vähemmän kuin muualla.  Useammatkin viimeaikaiset esimerkit osoittavat, että milloin tässä suhteessa on ilmennyt väärinkäytöksiä tai sen epäilyjä, vastuuta niistä on alettu kantaa ryhdikkäämmin kuin ehkä ennen. Kilpailukykymme  puolesta kuulumme ainakin pistesijoille, viime vuosina jopa mitalikorokkeelle. Olemme hyvinvointivaltio ja sitä maailman ykkösketjussa.

                 

Kuitenkin tässä hyvinvointivaltiossa voivat liian monet pahoin.  Sen merkit näkyvät lisääntyvän. Pohjoismaisessa vertailussa me olemme tyytymättömin kansa.  Me haikailemme ennätysmäisesti ennenaikaiselle eläkkeelle varhemmin kuin muut.  Työuupumus yleistyy samalla kun työolosuhteet tulevat tekniikan edistymisen myötä entistä keveämmiksi ja työpäivät lyhemmiksi. Mutta pahempaa kuin tyytymättömyys on paha olo. 

 

Hälyttävintä on nuorison ja lasten oirehtiminen.  Vaikka tiedämmekin, että suuri osa esimerkiksi koulunuorisosta voi hyvin ja että sillä on loistavat mahdollisuudet kasvaa, hankkia tietoja, kypsyä kansainvälisiksi, identiteetiltään vahvoiksi, turvallisiksi aikuisiksi, entistä suurempi osa voi huonosti.  Opetushallituksen esittämien käsitysten mukaan vähintään viisitoista, ehkä 20 prosenttia peruskoululaisista on syrjäytynyt tai syrjäytymisvaarassa.

 

Väkivaltainen käyttäytyminen on saanut karmeita muotoja.  Viimeiset tiedot kertovat, että neljäsosa nuorisosta ja nuorista aikuisista kärsii mielenterveyden ongelmista, useimmiten masennuksesta. Mitä tämä kaikki kertoo perheiden tilanteesta.  Siellähän pääasiassa ratkaistaan, kuinka tasapainoisia ja vastuullisia ovat huomispäivän aikuiset, yhteiskuntamme tukipilarit ja päättäjät.

 

Näihin erilaisiin oireisiin me löydämme ainakin joitain selityksiä.  Usein puhumme työelämän järjestelyongelmista, kiireestä tai kovista tehokkuusvaatimuksista. Usein viittaamme mediaan ja sen virikkeisiin lapsille ja nuorille.  Puhumme itsekkäistä ja koventuneista asenteista. Näissä kaikissa on varmasti perää.  Mutta mikä on kaiken taustalla?

 

Mainitsin alussa, että erilaisten arvojen, materiaalisten ja henkisten, yhteisöllisten ja yksilöllisten kesken tulisi vallita hyvä balanssi.  Kokemamme häiriötekijät osoittavat, että tasapaino ei ole kohdallaan, toiset arvot ja tavoitteet ja mittarit ovat painottuneet toisten kustannuksella.  Usein on niin, että sinänsä hyvä asia tai arvo, kasvaessaan yli kohtuuden, saadessaan ylisuuren painoarvon, muuttuu tuhoavaksi.  Esimerkkejä löytyisi vaikka kuinka niin yhteiskunnasta kuin yksilönkin elämästä.  Byrokratia, luonnonsuojelu, rahan tavoittelu, seksuaalisuus, yksilön vapaus jne.

 

Minusta näyttää siltä, että yksi ylisuuren painoarvon saanut asia on se, mitä voitaisiin yksinkertaisesti ilmaista sanalla kilpailukyky.  Sehän on tietysti pyhin arvo esimerkiksi tupo-neuvotteluissa. Mitään, mikä loukkaisi sitä, ei voida ottaa huomioon. Mutta kilpailukyvyllä perustellaan myös muita mitä moninaisimpia pyrkimyksiä, koska se näyttää olevan tehokas argumentti.  Kilpailukyky vaarantuu, sanoivat sekä ydinvoiman puolustajat että vastustajat omia kantojaan perustellessa.  Kilpailukyvyn vuoksi meidän on luotava tehokkaampi lastenhoitojärjestelmä, joka sitoo vanhempia vähemmän.  Koulu- ja koulutusputkeen on saatava lisää tehoa ja pituutta, jotta putken päästä tulisi turboahdettuja kansalaisia, valmiina kohottamaan kansallista kilpailukykyä tulevaisuuden Suomessa.

 

Itse asiassa on kyse taloudellisten arvojen ylisuuresta vallasta.  Se ei koske vain firmoja tai yhteiskuntaa, talouselämää, jossa sen tietysti tuleekin olla merkittävä arvo. Se näkyy myös monella muulla alalla, ja siinä on sen ongelma. Se tulee ilmi yksityisten ihmisten asenteissa.  Mekin mittaamme saamiamme lahjoja niiden rahallisen arvon mukaan. Meidänkin keskusteluaiheinamme ovat viimeiset TV:n talousuutiset ja Hexin käyrät. Elämän synkistyttävimpiä asioita ovat palkat, jotka ovat aina liian pienet.

 

Näyttää siltä, että me olemme uhranneet kilpailukyvyn, taloudellisten arvojen, alttarille liian paljon ja liian kalliita uhreja.  Niin moni perhe ja aivan liian moni lapsi on jäänyt sen rinnalla toisarvoiseen asemaan.  Kilpailu tämän jumalan miellyttämisessä on niin kovaa, että siinä hävinneet, taloudellisesti epäonnistuneet, työttömät, sairastuneet tai tehottomat vanhukset maksavat raskaasti  yhteiskunnan hyvinvoinnin hintaa. Heidän arvonsa ihmisinä on tuottamattomina kyseenalaistettu.

 

Toinen yksipuolisesti  korostunut asia on yksilön vapaus.  Sekin on sinänsä arvokas,  itse asiassa kaikkein tärkeimpiä arvoja.  Vääräksi se muuttuu, kun se saa ylivallan.  Kun ihmisen arvomaailmassa kaikki muu kuin minä itse saa väistyä taka-alalle, on seurauksena itseriittoisuus ja kyyninen välinpitämättömyys toisista, ympäristöstä ja  yhteisistä asioista.  Sen johdannaisia taitaa olla kaikenlainen sitoutumattomuus, politiikkaan, yhdistystoimintaan, avioliittoon, perheeseen. Toisen ihmisen huomioonottaminen, jopa toisen ihmisen henki on halpaa tavaraa.  Kun elämässä tulee vastaan vastoinkäymisiä, puhumattakaan kärsimyksestä, on se  katastrofi. Sellainen ei kuulu onnelliseen, hyvään elämään, jossa ei kuulu olla rosoja eikä ryppyjä.

 

Mistä löydämme sitten keinot, että  hedelmällisen jännitteinen tasapaino yhteisön ja yksilön sekä materiaalisten ja henkisten arvojen välille voisi syntyä ja vakiintua?

 

Näen, että vastuun kantaminen kuuluu molemmille - sekä yhteisölle ja yksilölle - ja se on mahdollista vain yhteisöiden ja yksilöiden vuorovaikutuksen  avulla.  Mielessäni on pari avainsanaa.  Toinen niistä on yhteiskunnan arvot, toinen on kasvatus.

 

Edellä jo viittasinkin siihen, missä yhteiskunnan arvojen tasapaino on häiriintynyt.  Tulevaisuuden arvomaailmaa ajatellessamme voisimme saada vihjeen Euroopan unionista.  Sen ajankohtaisin asia on nyt tulevaisuuskonventti, jonka toiminnasta lehtiotsikoihin pääsevät tällä hetkellä kaikkein eniten hallintokysymykset.  Jos tulevaisuuteen tähytään, on kuitenkin nähtävä pintaa syvemmälle, hallintokuvioitten ja ekonomistenkin arvojen pinnan alle.

 

EU  syntyi tarkoituksenaan luoda rauha ja onnela Eurooppaan, ensin Saksan ja Ranskan välille, sitten laajemminkin. Teräksen ja hiilen ympärille se rakentui.  Pian tulivat kuvaan mukaan muut maat yhä laajenevin joukoin. Asialistalle otettiin - taloudellisen yhteistyön rinnalle - poliittiset ja turvallisuuteen liittyvät kysymykset, sitten myös sosiaaliset.  Ja nyt siis entistä enemmän kysellään, miten tätä kaikkea alueellisesti ja sisällöllisesti laajentunutta yhdentyvää Eurooppaa hallitaan.

 

Talous, politiikka ja sotilaallinen yhteistyö eivät kuitenkaan yksin luo vielä turvallista ja vakaata Eurooppaa.  Siihen kiinnitti huomiota etenkin edellinen komission puheenjohtaja Jacques Delors, joka pani alulle prosessin nimeltä ”Euroopan sielu” ,”Soul of Europe”.  Mistä löytyy sielu, mistä yhteiset arvot, mistä  päämäärät, mistä tavoitteet ja hyvän elämän linjat, joiden mukaan Euroopan onnelaa rakennettaisiin?

 

Puuttumatta nyt enempää Euroopan sielu-prosessiin, ajattelen kuka meidän yhteiskunnassamme kyselee, mikä ja missä on Suomen sielu.  Kuka pitää huolta, että globalisaation paineissa voisivat suomalaiskansallisen identiteetin keskeisimmät osat säilyä kansamme vahvuutena?  Kuka kantaa vastuuta siitä, että ylimpänä arvonamme ei olisi tulevaisuudessa euron arvo, vaan ihmisen hyvä elämä, hyvä olo, sisäinen ja ulkonainen eheys?

 

Ehkä näitä arvojen etsijöitä on useitakin, mutta näkisin, että se on viime kädessä meidän yhteinen tehtävämme.  Kirkkokin on siinä mukana ja se on kantamassa tässä monikulttuuristumisen ja moniuskontoistumisen ilmapirissä suomalaiskansallisen perinnön arvoja tuleville polville.  Kun kansakunnan sielusta kannetaan huolta, kirkkoa ja yleensä uskontoa, hengellisyyttä ja sen tuomaa eettistä lujuutta, ei voida sysätä yhteiskunnan elämästä syrjään, privaattiasiaksi. Sillä on paikka kansamme kasvattajana, sielujen hoitajana  ja arvoista huolehtijana. 

 

Yhtenä esimerkkinä tästä kansan sielun hoitamisesta on se, miten yhteiskunta ja yksilöt yhdessä käyttivät kirkkoa surutyön, pelon ja ahdistuksen purkamisen sekä toivon löytämisen kanavana, oli Myyrmannin pommi-iskun jälkeinen hoitotyö Myyrmäen kirkossa ja muissakin kirkoissa järjestetyissä tilaisuuksissa sekä työntekijöiden julkisuudelta paljolti näkymätön sielunhoitoyö, joka edelleen jatkuu.

 

Kansalle, jolla on sielu, eivät kaikki erilaiset arvot voi olla yhtä painavia.

 

Sitten se toinen avain hyvään, turvalliseen tulevaisuuteen, on kasvatus.  Nimenomaan persoonan kasvatus, moraali-, arvokasvatus, kasvatus luovuuteen, tai viitatakseni firenzeläiseen seinäkirjoitukseen, kasvatus vastuulliseen ajatteluun.

 

Kasvattajia ovat ensisijaisesti koti, toissijaisesti koulu, kolmanneksi järjestöt ja muut yhteisöt mukaan lukien kirkko, jonka lapsi- ja nuorisotyö on mielestäni yhteiskunnan kannalta varsin merkittävää.

 

Nyt edessä olevat eduskuntavaalit ovat kirvoittaneet keskusteluun mukaan hyvällä tavalla perheen ja kotien kysymykset.  Toivottavasti mieltä lämmittävät puheet ja kirjoitukset perheiden ja lasten puolesta eivät jää vain vaalitaisteluun, vaan muuntuvat teoiksi ja toiminnaksi päättäjien piirissä.  Perheiden asemassa ja vanhemmuudessa on esiintynyt uhkatekijöitä, joihin on nyt puututtava, jotta tulevaisuus voisi näyttää turvallisemmalta. Perheen ja työelämän keskinäiset suhteet, vanhemmuuden arvostaminen, kasvatuksen arvot ja vanhempien tukijärjestelmät ovat eräitä ajankohtaisia asioita. 

 

Kouluun kohdistuu nykyään monenlaisia odotuksia ja erisuuntaisia paineita.  Minusta on muistettava, että koulu on ennen kaikkea kasvatusinstituutio.  Opettaja on kasvattaja. Koulu toki antaa tietoja ja taitoja, mutta keskeistä on kasvattaa oppilaita eheiksi ihmisiksi.  Koulukasvatuksessa yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden tulee kulkea rinta rinnan. Persoonan, yksilön identiteetin, arvomaailman vahvistamisen rinnalla on yhteisöllisyyden korostuksen tultava esiin, koska yhteisöllisyys ei ole vain tehokkuuden väline, apukeino yhteiskuntaa  ja sen kilpailukyvyn ylläpitämistä varten, vaan itseisarvo, elämän mielekkyyden ja onnen osatekijä.  Koulussa on kasvettava vastuuseen, niin omasta itsestä kuin lähimmäisistä ja viime kädessä koko ihmiskunnan kohtalosta.  Puhtaaksiviljelty hyöty- ja tehokkuusajattelu typistää ihmisen tuotteeksi.  Koulu ei jalosta määrämittaisia ja määräominaisuuksisia tuotteita vaan kasvattaa ihmisiä, moraalisia, vastuullisia, luovia, ajattelevia.

 

Tähän kaikkeen kouluille ja opettajille on annettava mahdollisuudet, koulutus ja välineet. Opettajathan ovat erikoisosaajia, jotka toimivat kasvattajina, auktoriteetteina ja esikuvina.

 

Huomaatte siis, että minun lääkkeeni on se, että yhteisö ja yhteiskunta huolehtii yksilöiden auttamisesta ja kasvattamisesta identiteetiltään ehjiksi ja moraalisesti selkärankaisiksi, ajatteleviksi ihmisiksi, jotka sitten noilla avuilla ynnä saamillaan tiedoilla ja taidoilla huolehtivat yhteiskuntamme ohjaamisesta tulevaisuuden karikoissa vakaata ja turvallista reittiä.

 

Kasvatuksessa on siis oltava riittävästi tilaa persoonan kasvattamiseen. Kodin turvallinen tunneilmasto on sen ydin.  Tulevaisuudestaan huolehtiva kansakunta pitää perheen puolta. Koulussa tapahtuu onnettomuus, jos persoonallisen kasvun materiaalia antavat oppiaineet jäävät liian vähälle. Onhan kasvatuksen ruokittava tunne-elämää, annettava materiaalia tahdon kehittymiselle ja vältettävä lapsuuden innokkaan luovuuden kertakaikkista tukahduttamista.

 

Viime kuukausina kasvanut keskustelu uskonnonvapauslain uudistuksen tiimoilta ja erityisesti siihen sisältyvistä koulun uskonnonopetusta ja koulun uskonnollisia tilaisuuksia koskevista säädöksistä, osoittaa että kansamme on huolissaan siitä, että lasten ja nuorten kasvatuksessa säilyy se aines, joka auttaa tulevaisuuden päättäjiä ja työntekijöitä varttumaan itsenäisiksi, vastuullisiksi, tunneälyisiksi ja eettisiksi kansalaisiksi, jotka ovat ylpeitä suomalaisesta kilpailukyvystä ja osaamisesta, jota ei ylläpidetä minkään ihmisryhmän tai perheen hyvinvoinnin kustannuksella.   He voisivat vääntääkin sen firenzeläisen lauseen vaikkapa muotoon: Do think and consume sensibly.