Jukka Paarma

 

KIRKKO EI OLE KOSKAAN VALMIS

 

Puhe Tyrvään Pyhän Olavin kirkon vihkimispäivän Kirkonrakentajien juhlassa 3.8.2003

 

 

Tyrvään vanhan Pyhän Olavin kirkon korjaus ja uudelleenrakentaminen ei ole ollut vain vammalalaisten tai satakuntalaisten, eikä vain tämän seurakunnan tai edes kirkkomme hanke. Hyvällä syyllä voidaan sanoa siitä tulleen kansallinen projekti.  Koko maassa on seurattu milloin hämmästyksellä, milloin ihastuksella vanhan kirkon uudelleen rakentamista traagisen tuhopolton jälkeen.  Rakennustyötä ei ole kuitenkaan vain seurattu, vaan siihen on myös laajalti osallistuttu myötäelämisellä, talkootyöllä ja keräyksillä.

 

Keskiaikainen elämänmeno ja kulttuuri ovat viime vuosina olleet suuren kiinnostuksen kohteena. Keskiajan tutkimus on virinnyt usean vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen, ja sen seurauksena tietomäärämme tuosta aiemmin pimeäksi sanotusta aikakaudesta on suuresti laajentunut ja avannut meitä näkemään sen ajan rikkaan kulttuurin olemassaolon.  Erilaiset keskiaikatapahtumat, näyttelyt ja gregoriaanisen kirkkomusiikin voimakas renessanssi ovat olleet tästä osoituksena.  Vaikka Pyhän Olavin kirkko oli palanut jo 1600-luvulla ja sen interiööri oli säilynyt vasta sen jälkeiseltä ajalta, oli se paremmin kuin monet muut jäljellä olevista lähes sadasta keskiaikaisesta kivikirkosta säilyttänyt vanhan arkaaisen atmosfäärinsä. Se kohosi satakuntalaisessa maisemassa, vanhimman kirkollisen kulttuurimme sydänseudulla, jyhkeänä osoituksena esi-isien työstä ja uskosta, heidän luottamuksestaan ja rukouksestaan Jumalaan, johon turvauduttiin niin hyvinä päivinä kuin etenkin onnettomuuden aikoina.  Siksi kirkon järkyttävä tuho koettiin paitsi täkäläisen yhteisön sydämeen osuvana lyöntinä, myös raskaana kulttuurihistoriallisena menetyksenä.  Se oli kuin kirveenisku kansallisen kristillisen kulttuurimme juuristoon.

 

Siksi tämän päivän juhla, kirkon uudelleen vihkiminen ja käyttöönotto, on sekä suomalaisen talkoohengen että suomalaisen kulttuurin yhteinen juhla.  Kirkkomme puolesta tahdon tänään  onnitella ja kiittää kaikkia, jotka ovat antaneet panoksensa Pyhän Olavin kirkon rakentamiseen.  Työ on onnistunut hienolla tavalla ja kirkon valmistuminen on kirkollinen ja kansallinen merkkitapaus. Vaikka olisi enemmän kuin paikallaan luetella nimeltä teidät kaikki suururakan valmistumiseen oleellisesti vaikuttaneet, on se tässä yhteydessä mahdotonta. 

 

Vammalan seurakuntayhtymä ja sen johto on uskonut lujasti tulevaisuuteen.  Sen sitkeys ja peräänantamattomuus kirkkoaarteensa puolesta on ollut esimerkillisen  toivon todistus. Mahdoton on sittenkin tullut mahdolliseksi.  Se sai monet eri tahot mukaan antamaan taloudellisen panoksensa.  Se, että valtiovalta on merkittävästi tukenut hanketta on tehnyt siitä osaltaan suomalaisten yhteisen asian.  Museovirasto, kaupunki, Kirkon keskusrahasto, Suomen kulttuurirahasto, muut rahastot ja instituutit, oppilaitokset, kustannusliikkeet, monet yksittäiset seurakunnat ja yksityiset  ovat esimerkkejä siitä, miten eri tahot ottivat hankkeen omakseen.

 

Kun tämä juhlamme on nimeltään Kirkonrakentajien juhla, suuntaamme arvostavan ja kiitollisen huomiomme kaikkiin näihin eri tahoihin.  Aivan erityisesti ovat tänään mielessämme yksittäiset ihmiset, ne jotka ovat olleet päättämässä, suunnittelemassa, keräämässä tukea, rakentamassa ja monin muin tavoin avustamassa työn valmistumista.  Kaikessa on tarvittu paljon ammattimaista osaamista.  Ammattitaidon takana on ollut oman inhimillisen panoksen antamisen, innostumisen, yhteiselle asialle valmiuden eli  talkoolaisen henkeä. Ilman sitä ei pitkälti toiselle miljoonalle eurolle kohonneita rakennuskustannuksia varmaankaan olisi onnistuttu saamaan kokoon ja rakennustyötä suoritetuksi.

 

Tämän päivän juhla onkin mahtavan talkoohengen  kiitosjuhla.  Itse rakennustyössä talkoolaisia on tarvittu niin kiviseinien korjaamisessa, ulkokunnostustöissä, sisätilojen puurakenteiden valmistamisessa kuin esimerkiksi kattopaanujen valtavassa veistourakassa. Pitkälti toistatuhatta talkoolaista oli niitä kuuden vuoden aikana veistämässä ja haapapuisia kaatopaanuja valmistui pitkälti päälle 36 000. Pienempi talkoolaisten ydinjoukko jaksoi työskennellä vuodesta toiseen erinomaisen kiitoksen ansaitsevalla uhrautuvalla tavalla.  Kaikille teille lausun sydämellisen kiitoksen.  Uskon että tänään, kirkon valmistumisen juhlana, on myös teidän sydämissänne kiitollisuuden tunne siitä, että olette saaneet olla mukana.

 

Talkooväki on myös todistanut arvostavansa vanhaa rakennus- ja kirkollista kulttuuria. Tässä kansanliikkeessä, - käytän mielelläni tätä ilmaisua Tyrvään kirkon rakennustyöstä – on myös selvä viesti yhteiskunnan ja etenkin kirkon päättäjille.  Arvokkaan kirkollisen rakennusaarteiston ja esineistön suojelemisessa, säilyttämisessä ja hoitamisessa, puhumattakaan sen saattamisesta yleisön ihailtavaksi, on monissa seurakunnissa varsin paljon toivomisen varaa.

 

Kirkonrakentaja on aina ollut kunnianimi.  Kirkonrakentajilla on  ollut aina eräänlainen erityisasema. Seurakunnan täysivaltaisten jäsenten kunniatehtäviin ja joskus raskaisiin velvollisuuksiinkin  kuului tarvittaessa yhteisvoimin rakentaa ja ylläpitää Herran huonetta.  Taloudellisen vastuun kirkon rakentamisesta kantaneet yksityiset taas käyttivät seurakunnan päätöksenteossa tavallista painavampaa sananvaltaa. Olipa toisinaan kirkon rakentajalla tai taloudellisista kustannuksista vastanneella lahjoittajalla oikeus yksin päättää sen kirkon papin valitsemisesta.  Kirkon rakentamiseen osallistuneita arvostettiin seurakunnassa,  rakentajien puolesta rukoiltiin kirkossa pidettävissä jumalanpalveluksissa.  Tämän tavan on luterilaisia paremmin säilyttänyt ortodoksinen kirkkomme, jonka  liturgiaan kuuluu säännöllisesti rukous kyseessä olevan kirkon rakentajien puolesta. 

 

Luterilaisessa kirkossamme, ja aivan erityisesti täällä Tyrväällä tätäkin tapaa voitaisiin elvyttää nyt kun siihen on erityisen hyvä syy.  Kun kirkon vihkimispäivä on ollut  kussakin seurakunnassa suuri vuosittainen juhla, johon aikanaan liittyi myös maallisempaakin juhlan viettoa kuten markkinoita.   Ainakin kirkastussunnuntaina, Tyrvään vanhan kirkon uudelleen vihkimisen päivänä on syytä muistaa yhteisessä rukouksessa tämän kirkon rakentajia.  He ovat olleet hengellisessä työssä, he ovat olleet toimessa ei vain erään rakennuksen, rakennusmuistomerkin, kokoushuoneen valmistamisessa, vaan seurakunnan  palvelijoita, Herran temppelin, rukouksen ja Jumalan sanan julistamisen paikan rakentajia.

 

Tänään on kirkon vanhan tavan mukaan jo yhteisesti rukoiltu myös kirkon rakentajien puolesta. Niin tehtiin vanhoina aikoina, niin tänäänkin. Nyt käytössä oleva rukouksen muoto kuuluu: ”Me kiitämme sinua Herra kirkostamme.  Muista hyvyydessäsi kaikkia, jotka työllään, vaivannäöllään ja lahjoillaan ovat olleet tätä kirkkoa rakentamassa ja kaunistamassa.”  Tämän rukouksen piiriin saatte itsenne laskea kaikki te, jotka olette eri tavoin toimineet tämän kirkon rakentamisen ja kaunistamisen hyväksi.

 

Silloin kun tämä kirkko alun perin rakennettiin, 1500-luvun alussa eli keskiajan viimeisinä aikoina, kirkon rakentaminen koettiin todella hengelliseksi tehtäväksi.  Se oli Jumalan palvelemista, Herran asuinsijan valmistamista.  Kun ajattelemme keskiajan harmaakivi- tai tiilikirkkoa ja  sen arkkitehtuuria ja suhteutamme sen silloiseen muuhun ympäristöön, hämmästelemme kirkkojen muotoa, suuruutta ja niiden taiteellisia arvoja.  Meidän ei tarvitse ajatella Keski-Euroopan mahtavia katedraaleja, oman maamme keskiaikaiset kirkot puhuvat puolestaan silloiselle ajalle leimaa-antavasta ajattelutavasta, jonka mukaan kulttuurin parhaat saavutukset syntyivät likeisessä symbioosissa kristillisen uskon ja sen todeksi elämisen kanssa.  Se, mitä tehtiin ja valmistettiin, haluttiin tehdä Jumalan kunniaksi.  Ja siinä tarkoituksessa parhaalla mahdollisella tavalla.

 

Tuo ajatus ”Jumalan kunniaksi” siivitti keskiaikaisen ihmisen uskomattomiin saavutuksiin.  Kirkollisen pääkaupungin, Turun vaatimattomaan savutupien muodostamaan  kaupunkipahaseen rakennettiin huikaisevan suuri ja korkea tuomiokirkko joka erinomaisella tavalla erottui täysin ympäristöstään.  Samalla tavalla täällä Tyrväällä, silloisessa Kallialan kirkkopitäjässä pyhälle Olaville omistettu kivikirkko edusti täysin tavanomaisesta rakentamisesta poikkeavaa muotoa ja kokoa.  Voimme vain kuvitella millaisin ponnistuksin, työpanoksin ja taloudellisin uhrauksinkin taitavien rakennusmestarien johdolla kirkko yhteisesti rakennettiin Herran temppeliksi.  Keskiajan kansa tahtoi antaa parhaansa ja tehdä sen ”Jumalan kunniaksi”.  Tämäkin kirkko julistaa esi-isiemme halua antaa parhaimman Hänelle, joka on Kristuksessa antanut parhaimman lahjansa meille.  Siksi Jumalan kunniaksi tahdottiin tehdä  se, mikä työtä, ponnistelua ja parhainta taitoa.

 

Se, että kirkko omistettiin pyhälle Olaville kertoo myös omasta ajastaan. Olavi oli nimenomaan Satakunnan oma pyhimys. Täällä oli useita hänelle omistettuja kirkkoja ja Satakunnan keskiaikaisessa vaakunassa on kuvattuna pyhä Olavi.

 

Pyhän Olavin oli valitseminen tämän kirkon nimikkopyhimykseksi oli tuohon aikaan hyvin perusteltu ratkaisu, muunkin kuin Olavin oman maakunnan, Satakunnan näkökulmasta.  Pyhä Olavi Haraldinpoika, Norjan kuningas, joka kuoli marttyyrina vuonna 1030, on ennen kaikkea Norjan kansallispyhimys, mutta hänen kulttinsa levisi hyvin pian  harvinaisen laajalle.  Viikinkiyhteyksien kautta hänet tunnettiin hyvin Englannissa ja keskisessä Euroopassa, idässä aina Novgorodissa saakka.  Merkillinen todiste hänen kansainvälisestä kuuluisuudestaan on se, että vanhin tunnettu kuva hänestä on Betlehemin syntymäkirkon yhden pilarin maalauksessa jo 1100-luvulta.

 

Suomessa Olavi oli keskiajan suosituin pyhimys.  Hänelle omistettuja kirkkoja oli jo pelkästään Hämeessä ja Satakunnassa toistakymmentä.  Olavia kuvaavia kalkki- tai lasimaalauksia ja veistoksia oli kymmenissä keskiaikaisissa kirkoissamme. Siitä johtui myös se, että Olavi oli keskiajalla Suomen yleisin miehen nimi, ja tiedämme että täältäkin käytiin pyhiinvaelluksella Olavin muistojen äärellä Norjan Trondheimissa eli Nidarosissa ja hänen kuolinpaikallaan Stiklestadissa.  Yhä edelleen on meidän nimipäiväkalenterissamme Olavin nimi heinäkuun 29. päivänä, pyhän Olavin kuolinpäivänä.

 

Todennäköisesti kirkon ensimmäinen vihkimys keskiajan lopulla tapahtui juuri heinäkuun 29. päivänä, joka Olavin päivänä oli merkittävä kirkollinen juhla.  Nyt kirkon uudelleen vihkiminen on tapahtunut tänään, kirkastussunnuntaina, Olavin päivää lähinnä seuraavana pyhäpäivänä.

 

Kirkonrakentajien juhlassa mielemme täyttää kiitollisuus siitä, että kirkko on jälleen kauniisti rakennettu.  Se muistuttaa, että ei vain entisinä aikoina, vaan yhä edelleen keskellämme elää monia, jotka haluavat antaa parhaansa Jumalalle, jotka kunnioittavat pyhiä arvoja ja jotka saavat elämäänsä turvan, voiman ja toivon kaikkein pyhimmästä evankeliumista, Jumalan armosta ja rakkaudesta Jeesuksessa Kristuksessa.  Kirkko kertoo isien työstä ja uskosta, rukoilevasta kansasta ja kristillisen kulttuurin vuosisataisesta vaikutuksesta näillä seuduin ja koko maassa. Ilman sitä perinnettä ja taustaa tämän hetken suomalaista yhteiskuntaa on mahdoton oikein ymmärtää.  Kansanopetus, alueellinen hallintojärjestelmä, oikeuslaitos, sosiaalitoimi, yleinen arvomaailmamme puhumattakaan uskonnollisesta elämästä, ovat kaikki kasvaneet siitä juuresta, joka keskiajan mittaan työnsi haaransa suomalaiseen maaperään. Sellainen  ympäristöön säteilevä vaikutus oli keskiajan harmaakivikirkoilla, joiden arvo ja suojelemisen tärkeys nyt etenkin täällä Tyrväällä on hyvin tiedossa.

 

Vaikka tänään vietämmekin juhlaa kirkon valmistumisen kiitosjuhlana, työ jatkuu.  Kirkon sisätilojen kaunistamiseksi ja kirkkotaiteen lisäämiseksi on olemassa suunnitelmia.  Mutta muutoinkin työ jatkukoon.  Kirkko ei nimittäin olekaan koskaan  valmis.  Sehän ei ole vain muistomerkki  menneiltä ajoilta, vaan se kutsuu kaikkia sekä yhteiseen rukoukseen ja jumalanpalvelukseen, että olemaan hengellisiä kirkonrakentajia.  Niin kuin kirkon kaikkein paras kaunistus on sen täyttävä kirkkokansa, ovat seurakunta ja sen elävät jäsenet se temppeli, jolle rakennus luo kokoontumisen puitteet. 

 

Kristittyjen, seurakunnan jäsenten kutsumus on  antaa elämässään kunnia Jumalalle, niin kuin ovat tehneet entiset ja nykyiset kirkonrakentajat. Ja heitä koskee se pyhän Raamatun kehotus, johon viittasin kun puhuin hengellisistä kirkonrakentajista.  Se on apostoli Pietarin sana, jossa puhutaan hänestä, jonka kunniaksi tämäkin kirkko on rakennettu ja uudistettuna korjattu, Kristuksesta, kirkon ja seurakunnan kulmakivestä eli peruskivestä.

 

”Tulkaa hänen luokseen, elävän kiven luo, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen. Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden”. (1 Piet 2:4-5)

 

Hän siunatkoon kirkonrakentajia ja antakoon meille kaikille voimia ja viisautta rakentua eläviksi kiviksi Herran temppeliin.