Olen näinä päivinä seurannut
vanhimman lapsenlapseni jännittävää
odotusta. Ensi viikolla alkaa ekaluokkalaisen pitkä koulutie. Jo pitkin viime
talvea ja kevättä on perheessä jouduttu
tekemään monia vaikeita ja kauas tulevaisuuteen vaikuttavia valintoja. Tarjolla ekaluokkalaiselle on erilaisia
mahdollisuuksia. Mikä koulu, ja
millainen luokka? Perinteinen
suomenkielinen vai ruotsin- tai peräti englanninkielinen? Vai riittäisikö
englantipainotteinen? Entä sitten pojan
taipumusten huomioonottaminen, olisiko musiikkiluokka sopiva, entä
kuvataidepainotteinen? Olen huomannut,
miten vaikeita tällaiset ratkaisut ovat, kyseessä on paljolti pienen pojan
tulevaisuuden mahdollisuuksien ja resurssien valinta. Valinnat voivat onnistua erinomaisesti tai sitten ne
epäonnistuvat. Ne voivat tappaa innon
opiskella, tukahduttaa luovuuden tai tuoda liian paljon epäonnistumisen
kokemuksia.
Itse asiassa jokapäiväinen elämämme
on täynnä valintoja. Useimpia niistä
emme edes tiedosta, valinta tapahtuu automaattisesti aiemmin opitun kaavan tai
hetken mielijohteen mukaan. Asiaan
havahdutaan vasta, kun joudutaan aivan
uuden tilanteen eteen, valmista mallia
ei ole ja valinta näyttää erikoisen vaikealta.
Valintojamme ohjaa se, mitä
omalta tai yhteiseltä elämältämme odotamme, mitä tavoittelemme, mikä on
päämäärämme. Valitsemme sen mukaan,
mikä on edullista, itselle tai yhteisöllemme, mikä tuottaa taloudellista hyötyä,
mikä tuntuu hyvältä ja näyttää kauniilta, mikä tuo mielihyvää. Jos arvioimme omia arkipäiväisten
valintojemme kriteereitä, voimme tunnistaa omat arvomme ja oman arvomaailmamme,
sen mikä meille on tärkeätä ja tavoiteltavaa.
Eettiset ja moraaliset valinnat
Tietoisia eettisiä ja moraalisia
valintoja teemme silloin, kun kyselemme mikä on hyvää ja pahaa, tai peräti
sitä, mikä on oikein ja mikä väärin.
Onko mielihyvää tuottava sama kuin hyvä, onko edullinen sama kuin oikea,
onko hyvä yhtä kuin oikea?
Minusta näyttää siltä, että
meidän aikanamme on paljon yleisempää tehdä kysymykset akselilla hyvä - paha
kuin akselilla oikea - väärä. Hyvä,
jota tavoittelemme, voidaan määritellä monin
tavoin. Yksilöt, ryhmät,
kokonaiset kulttuurit ja uskonnotkin määrittelevät eri tavoin sen, mikä on
hyvää, millaista on hyvä elämä, millainen hyvä yhteiskunta. Toisille hyvää voivat olla nimenomaan
aineelliset, materiaaliset asiat, toisille enemmän henkiset.
On sanottu, että nimenomaan
postmodernin ajan tyypillinen kysymys nousee yksilön tarpeista: Mikä on minulle
hyvää. Usein se hyvä on sitä, missä
yksilö kokee onnistumista, missä hän tavoittelee mielihyvää ja - kuten hyvin
tiedämme - erittäin usein taloudellista hyötyä. Päämääriä ja tavoitteita kyllä
nykyihmiselläkin on, ja niitä halutaan
saavuttaa nopeasti. Nopea rikastuminen,
nopea tyydytys, nopea menestys!
Tärkeää on että tavoite saavutetaan, ei niinkään se, millä keinoilla se
tapahtuu.
Syvempi, vakavampi ja vaikeampi
eettinen kysymys - ja taitaa olla myös epäpopulaarimpi - on kysymys oikeasta ja väärästä. Hyvät päämäärät voidaan saavuttaa oikeilla
tai väärillä keinoilla. On paljon
sellaista eettistä relativismia, jopa arvonihilismiä, joka ei paljon piittaa
tästä oikeasta, siitä mikä on oikein kunhan vain se on hyvää. Toisaalta meissä kutakuinkin kaikissa elää
taju siitä, mikä on oikein ja vähintään aavistus, että kun tietoisesti
valitsemme sen, minkä tiedämme vääräksi, rikomme elämässä jotain hyvin tärkeää,
ja meissä itsessämmekin menee jotain pirstaleiksi. Kunnioitamme sisimmässämme sittenkin sellaisia oikean
tienviittoja kuin rehellisyys, oikeudenmukaisuus, tasapuolisuus, avoimuus.
Yhteisten arvojen etsintää
Sanoin, että eri ihmisillä,
ryhmillä, kulttuureilla ja uskonnoillakin on erilaiset käsitykset hyvästä ja
oikeasta. Kun elämme globaalissa,
moniarvoisessa, monikulttuurisessa ja moniuskontoisessa maailmassa, on entistä
tärkeämpää kysyä, onko olemassa sellaisia yhteisiä arvoja, jotka voisivat antaa
suunnan yhteiselle päätöksenteolla ja jotka siten olisivat keskeisen tärkeitä
yhteisön koossa pitäjiä ja eheyttäjiä.
Tätä on kyselty EU:n piirissä, kun on etsitty ”Euroopan sielua”. Tätä
kysellään syyskuun 11. päivän jälkeisessä maailmassa, kun islamin ja
kristinuskon edustajat pyrkivät löytämään kulttuuristaan ja uskonnostaan
yhteisiä arvoja, tekijöitä, jotka tekisivät yhteisen hyvän, eli rauhan maailman
rakentamisen mahdolliseksi.
Eurooppalaisessa ja
suomalaisessa kulttuurissamme olemme rakentaneet oman olemassaolomme tietyille
yhteisille arvoille. Jerusalemin,
Ateenan ja Rooman kolminainen perintö on kulkenut pohjavirtana yhteiskuntiemme
rakentamisessa. Juutalais-kristillinen uskonto ja eettiset periaatteet,
helleeninen demokratia- ja tasa-arvokäsitys sekä roomalainen oikeus ovat nuo
vankat pohjapilarit. Ranskan
vallankumouksen kolminainen iskulause ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo” on käypää
tavaraa edelleen etsittäessä laajaa yhteistä arvopohjaa.
Yhteisen maailmaneetoksen etsimisessä yksi mielenkiintoisimpia yrityksiä on ollut ns. globaalietiikka-hanke. Tarkoituksena on ollut löytää yhteinen eettinen pohja maailman erilaisille uskonnoille ja suurille ideologioille. Ilman yhteistä moraalista ohjelmaa maailmamme on vaarassa kulkea kohti tuhoaan. Yhdysvaltojen Chicagossa järjestettiin vuonna 1993 suuri maailmanuskontojen konferenssi, jossa hahmoteltiin yhteisen maailmaneetoksen peruspiireteet. Tästä ohjelmasta on ilmestynyt suomeksikin kirja nimeltä “Vastuun aika”.
Niitä
yhteisiä perusarvoja, joita tämä
globaalietiikka-hanke on löytänyt ja nostanut esiin, ovat YK:n
ihmisoikeuksien julistuksen periaatteet sekä ennen kaikkea Vuorisaarnan ns.
kultainen sääntö: “Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te
heille” (Matt.7:12). Sehän on Raamatun eettisen opetuksen tiivistelmä.
Suvaitsevuus, solidaarisuus, oikeudenmukaisuus, väkivallattomuus ja elämän
kunnioittaminen ovat niinikään yhteistä
arvo-omaisuutta.
Mielenkiintoista
on, että yhteisiä arvoja määriteltäessä ilmeni läheinen yhteys Raamatun ja
katekismuksemmekin kymmeneen käskyyn. Kun meillä on puhuttu näistä käskyistä
”elämän omana lakina”, tarkoittaa se, että niissä on koottuna
ihmiskunnan yhteistä moraalista pääomaa.
Ne vastaavat yleistä oikeustajua ja suojelevat elämää.
Jos joku
on turtunut niiden arkaaiseen sanamuotoon ja kielteiseen ilmaisuun, joka alkaa
sanalla ”älä”, niin hän voisi kääntää ne positiiviseen muotoon. Esimerkkinä
vaikkapa viides käsky: Kunnioita elämää, suojele ja varjele sitä ja toimi hyvän
elämän puolesta. Tai kuudes: ole uskollinen ja reilu, noudata yhteiselämän pelisääntöjä
ja pidä lupauksesi. Varjele avioliittoa ja perhettä. Seitsemäs: älä varasta,
eli kunnioita toisen omaa. Kahdeksas:
älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi, eli puhu totta, ole reilu
osoittaudu luotettavaksi. Ja niin edelleen.
Niin
hyviä kuin käskyt ja käyttäytymisohjeet ovatkin etenkin yksilön omissa
eettisissä valinnoissa, nykypäivänä tulee eteen entistä enemmän sellaisia aivan
uusia tilanteita, joissa vanhat ratkaisumallit eivät sellaisenaan toimi. Tieteen kehitys synnyttää monia uusia
ja vaikeita eettisiä kysymyksiä,
Esimerkiksi
lääketieteen ja biologian edistyminen on tuonut saataville keinoja, joilla
voidaan manipuloida ihmistä, hänen perimäänsä ja muokata hänen olemustaan. Uudet entistä monipuolisemmat hoitokeinot
nostavat rajallisten resurssien aikana esille kysymyksen, missä järjestyksessä
ihmiset pannaan jonoon heidän
odottaessaan vaikkapa
leikkaukseen tai hengityskoneiden hoitoon pääsyä tai siirtoelinten
saamista. Kuinka pitkälle on hyvä ja
oikein sormeilla ihmisen perimää tai tuottaa kloonaamalla uusia
ihmisyksilöitä?
Toisaalta
monet valintatilanteet ovat niin monimutkaisia, että ratkaisujen kaikkia
vaikutuksia ja seurauksia on vaikea nähdä.
Varsinkin talouselämän kysymykset
ja globalisaation tuomat
maailmantalouden ongelmat ovat usein sangen komplisoituja. Mikä hyödyttää yhtä
onkin kohtalokasta toiselle. Vaikkapa
sellainen asia kuin lapsityövoiman käyttö, joka sinänsä on tietenkin asia,
josta tulisi päästä pikaisesti eroon, herättää aina sen kysymyksen, mikä on
noiden laasten ja heidän perheidensä vaihtoehto. Irakin sota nosti esiin kysymyksen oikeutetusta sodasta, onko
oikein surmata tyranni, kuinka monta
viatonta ihmisuhria voidaan tuottaa, jos samalla jokin paha saadaan eliminoitua. Pyhittääkö hyvä tarkoitus väärät keinot?
Kaikkiin
tapauksiin ei ole valmiita ohjeita, tarvitaan yleisempiä periaatteita eli
arvoja ja vielä arvojen keskenkin priorisointeja. Arvot saattavat nimittäin
olla keskenään yhteensopimattomia.
Ajatellaanpa vaikkapa vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. Niitähän ei voida toteuttaa yhteiskunnassa
samanaikaisesti ja täydellisinä.
Yhteiskunta, jossa vapaus asetetaan korkeimmaksi arvoksi, saattaa johtaa
vahvojen yhteiskuntaan, jossa heikompivoimaiset, hitaammat ja vähemmän älykkäät
jäävät syrjityiksi. Tasa-arvon ollessa
ylin, voidaan taas tukahduttaa vapautta, luovaa yrittämistä. On priorisoitava ja etsittävä myös
kompromisseja. Eri arvojen eli päämäärien
kesken on viisaalla harkinnalla löydettävä oikea balanssi.
Perustana
ihmisarvo
Kun
ajattelen niitä valintoja, joita yhteiskunnassamme joudutaan tekemään ja
etenkin tämän seminaarin esillä pitämää yhteiskunnan osa-aluetta, sosiaali- ja
terveysalaa, näkisin, että ne arvot, joiden varassa voidaan tehdä hyviä ja oikeita valintoja, liittyvät eri tavoin
näkemykseen ihmisestä arvokkaana yksilönä ja samalla yhteisöllisenä
olentona. Kristillisen etiikan
peruslause ”kultainen sääntö”, joka löytyy siis muistakin uskonnoista hiukan
eri tavoin ilmaistuna, rakentuu nimittäin ihmisen kunnioittamisen ja
arvostamisen pohjalle. Se on Jeesuksen sana Vuorisaarnassa: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten
tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat.” (Matt.7:12).
Kultaiseksi
säännöksi sitä sanotaan juuri sen universaalisuuden ja perustavan laatunsa vuoksi.
Se merkitsee asettumista toisen ihmisen asemaan Sen kyselemistä, mitä minä tuon toisen asemassa
tahtoisin, miten haluaisin minua siinä kohdeltavan. Päättäjänä on minun asetuttava mielessäni päätöksen kohteiden
asemaan voidakseni tehdä hyviä ja oikeita päätöksiä. Tässä tarvitaan ennen kaikkea tervettä järkeä, viisasta
harkintaa, mutta myös kykyä empatiaan.
Kultainen sääntö korostaa jokaisen ihmisen arvoa.
Ihmisarvo on oikeastaan länsimaisen kulttuurimme eettinen peruskivi. Sille ovat
perustuneet vallankäytön järjestelmät, lainsäädäntö. oikeudenhoito,
kasvatusjärjestelmämme, sosiaaliala ja
yleensä sivistynyt tapakulttuurimmekin. Siihen liittyy kaksi, ehkä kolmekin näkökulmaa.
Ensinnäkin ihminen yksilönä on arvokas, ainutkertainen, korvaamaton. Ketään meistä ei koskaan saa käyttää välineenä johonkin toiseen, muka parempaan
tai suurempaan pyrittäessä. Ihminen on itsetarkoitus, eikä hänen arvoaan
mitata menestyksellä, palkalla, tehokkuudella.
Myös tehoton, osaamaton, sairas, toisten vaivana oleva kuuluu tähän
arvokkaiden joukkoon. Ihmisen arvo
näyttää modernissa yhteiskunnassamme olevan jatkuvasti uhattuna. On jatkuvasti
muistutettava esimerkiksi siitä, että työ ja firma ovat ihmisiä varten,
yhteiskunnalliset järjestelmät ja rakenteet saavat legitimiteettinsä vain
siitä, että ne palvelevat ihmisten hyvää elämää. Ne ovat ihmistä eikä
ihminen niitä varten.
Toiseksi jokaisella yksilöllä on yhtäläinen, sama
arvo. Meillä on kyllä taipumus laatia
mittareita, joilla saadaan toinen mitatuksi toista arvokkaammaksi, tavallisesti
hyödyn ja saavutusten perusteella. Mutta kuten me jokainen pidämme tärkeänä
omaa ihmisyyttämme ja ihmisarvoamme, on pidettävä kiinni siitä, että vaikka
toinen on menestyksekkäämpi ja ehkä hyödyllisempi meille muille kuin joku
toinen, on molempien ihmisyys ainutkertaista ja molemmat ihmisarvoltaan
yhtäläisiä. Kummankin asemaan on
asettauduttava kultaisen säännön ohjeen mukaan, kummankin ihmisyyttä kunnioitettava. Yksilöt ovat keskenään samanarvoisia.
Yksilöllisyys ja yhteisöllisyys
On helppo havaita, että näiden kahden ihmisarvoon
liittyvän näkökulman keskinäisessä suhteessa on tietty jännite. Voisimme kutsua niitä yksilölliseksi ja
yhteisölliseksi näkökulmaksi. Kun
toisaalta jokaista on kohdeltava arvokkaasti, hänen ainutkertaisuuttaan
kunnioittaen ja toisaalta pidettävä huolta tasa-arvosta, että kaikkien on
mahdollista saada heille kuuluvan osa, ollaan joskus vaikeassa
valintatilanteessa, jossa ei ole selvästi oikeata ja väärää, hyvää ja pahaa,
vaan jossa pitää punnita kerta kerralta yksilöllisen ja yhteisöllisen
näkökulman keskinäinen suhde.
Kultaisen säännön etiikka on siinä mielessä helppoa, että se ei vaadi toteuttajaltaan
välttämättä tiettyä ideologista sitoutumista tai uskonnollista vakaumusta,
ainoastaan oman ja toisten ihmisyyden arvostamista ja kunnioittamista. Ratkaisumallit etsitään pääosin tervettä
järkeä käyttäen. Onkin sanottu, että
tätä etiikkaa pystyy toteuttamaan se, jolla vain on tervettä järkeä ja sydän
paikallaan. Sydämellä tarkoitetaan
tietysti omaatuntoa, halua kuunnella sitä sisäistä tajua oikeasta ja väärästä,
joka meillä on. Sitä sanotaan
luonnolliseksi laiksi, lex naturae.
Yksilöllisen ja yhteisöllisen näkökulman välinen
jännite tulee ratkaista tapaus kerrallaan.
Eri asioissa on niitä ehkä painotettava eri tavoin. Joskus on kummallakin oma roolinsa. Otan
pari ajankohtaista esimerkkiä. Muutama
päivä sitten luettiin lehdestä tietoja suomalaisten tupakoinnista. Tupakasta aiheutuvat kuolemat ovat
merkittävästi vähentyneet. WHO:n tilastojen mukaan olemme vähiten tupakkaa
tuprutteleva kansa. Aina ei näin ole
ollut, vaan hyvä tulos on saatu aikaan määrätietoisella työllä. Toisaalta on rajoitettu yksilön vapautta
laeilla ja määräyksillä. Tupakointi on tehty hankalammaksi rajoittamalla siihen
sallittuja tiloja esim. ravintoloissa ja työpaikoilla. Tupakkatehtaiden ja mainostoimintojen leipää
on kavennettu kieltämällä
mainostamista. Samalla on
pyritty rajoittamaan alaikäisiin kohdistuvaa myyntiä.
Tämän yhteisöllisten toimenpiteiden rinnalla on
ollut toinen, vetoaminen ihmisten omaan etuun, terveyteen, valistus. Ilman voimakasta ja tehokasta valistustyötä
ja sen kautta tapahtunutta asennemuutosta tulokseen tuskin olisi näin hyvin
päästy.
Nyt päivänkohtainen kysymys alkoholipolitiikkamme
tulevaisuudesta on hyvin samantapainen. Siitä käyty keskustelu ainakin tähän
asti ollut voittopuolisesti valtiontaloudellisten näkökohtien eli
verotulolaskelmien pohjalta nousevaa. Terveydellisiä, ihmisten ja perheiden
hyvinvointiin ja kokonaiskansatalouteen liittyvät kytkennät ovat olleet
sivuosassa. Ehkä yksi syy on sen, että
juuri alkoholin kohdalla varoittavia ääniä esittävät tavataan herkästi leimata
moralisteiksi. Juuri tässä asiassa kavahdetaan yhteiskunnan yksilön vapautta
rajoittavia toimia.
Samaan aikaan kuitenkin puhutaan suurella äänellä
perheväkivallasta, kuolemaan johtaneista liikenneonnettomuuksista,
väkivaltarikoksista, hukkumistapahtumista.
Kun tilastojen mukaan enemmistö niistä tapahtuu humalassa, olisi alkoholipolitiikasta
käytävään keskusteluun saatava uusi vaihde. Kohtuuden ylittävä alkoholinkäyttö
laskee vastuullisen käyttäytymisen kynnystä
niin alas, että tapahtuu sellaista, mitä asianomainen ei selvinpäin
kuunaan tekisi. Milloin mies hakkaa vaimonsa ja lapsensa tai
pahoinpitelee naisystävänsä, ryhtyy tappelemaan ravintolassa tai kadulla, tekee
hullunrohkeita päätöksiä vesillä ja liikenteessä ja aiheuttaa vielä
itselleenkin terveydellisiä haittoja. Muun muassa.
Minusta hälytyskellot kilkattavat niin, että meillä
pitäisi luoda kokonaisohjelma kansan raitistamiseksi. Moralismilla ei muutos onnistu vaan realistisella tosiasioiden
näkemisellä Enkä lainkaan usko, että ainoat keinot ovat lainsäädännöllisiä,
verotuksellisia ja yleensä rajoituksia lisääviä, vaikka niilläkin voidaan tehdä
paljon. Olennaista on vetoaminen
yksilöön ihmisen arvoon, hänen vastuuntuntoonsa, hänen terveyteensä, hyvään
elämäänsä ja ihmissuhteiden hoitamiseen. Valistus auttoi tupakassa, eikö se tehoa
myös suomalaisten viinapään hoitamiseen.
Kun julkisuuteen on tullut yhä enemmän tunnetusti
raittiita vaikuttajia, on valistustyölle oivat edellytykset. Nyt ei ole
moralismin aika vaan yhteisen hyvän, terveyden ja hyvien ihmissuhteiden
kehittämisen aika. Esimerkkihenkilöillä on asenteita muuttava vaikutus.
Moraali on myötäelämistä
Mainitsin edellä sen, että voidakseen arvostaa
toista ihmistä, on arvostettava itseään.
Tässä tullaankin siihen, millaisia olemme me, valintoja tekevät ja
toisia ihmisiä kohtaavat ja heidän
elämäänsä koskevia päätöksiä ja ratkaisuja tekevät. Sillä me kaikki
vaikutamme toistemme elämään niin arjen kohtaamisissa kuin työssämme.
Kaikkien arvojen perusta on itsearvostuksessa. Vain
se, jolla on elämyksellinen kosketus omaan arvoonsa, voi ylipäätään ymmärtää,
mitä arvo tarkoittaa (Martti Lindqvist). Selittämällä se ei koskaan tule selväksi. Ei siksi ole ihme, että silmitön ja sokea
tuhoaminen, on se sitten terrorismin kauheutta tai meidän katujemme väkivaltaa,
ilmenee tavallisesti siellä, missä on pitkä ja syvä kokemus omasta
arvottomuudesta, häväistyksi tulemisesta ja pettymyksestä. Tässä on eettisen
kasvatuksen suuri haaste.
Voidaksemme hoitaa, voidaksemme olla lähimmäisiä,
voidaksemme arvostaa toista, tulee meidän arvostaa omaa ihmisyyttämme. Vain
silloin voimme olla moraalisia. Moraali, ei kultaisen säännön
toteuttaminenkaan, ole pelkästään syy- ja seuraussuhteiden järkiperäistä
selvittelyä ja laskelmointia. Moraali
on myötäelämisen kykyä. Moraalinen
oivallus ja teko syntyvät siitä, että ihminen myötäelämisensä kautta saa
kosketuksen toisen ihmisen kokemusmaailmaan.
Että hän katsoo hetken maailmaa toisen silmillä, kuulee toisen korvilla
ja kokee toisen tunteita. Kun toinen
sitten kokee tämän myötäelämisen, empatian ja ihmisen arvostamisen, on se
yleensä sisikuntaa myllertävä juhlahetki.
Minut kohdataan ihmisenä, minut otetaan todesta, minäkin olen
arvokas. Se on paljon suurempi asia
kuin että ihminen ymmärtää tulleensa oikeudenmukaisesti kohdelluksi. Sitä postmodernin ajan ihminenkin tarvitsee kaikkein eniten, välittämistä
ja ihmisyytensä arvostamista.