YMPÄRISTÖVASTUU JA KIRKKO
Esitelmä Kuhmon kirkkopäivien Seurakunnan
ympäristövastuu-seminaarissa 3.8.2001
Olen
lueskellut tämän vuoden aikana Milanon kardinaali Carlo-Maria Martinin
psalmitutkisteluihin liittyvää mietiskelykirjaa “What am I that you care for
me?” Vaikka sen aihepiiri liittyy
lähinnä rukoukseen ja ihmisen spiritualiteetin vahvistamiseen, sen otsikon
psalmisitaatti tuo yhden näkökulman kristilliseen käsitykseen ihmisen ja
luonnon suhteesta. Tai oikeammin siitä
kolmiodraamasta, jossa Jumala, ihminen ja luonto, muodostavat kokonaisuuden,
jonka piirissä kaikki kahdenväliset suhteet vetävät mukaansa kolmannenkin
osapuolen. Näin laulaa, ihmettelee ja
ylistää Vanhan testamentin runoilija:
Kun
minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet
asettanut paikoilleen ‑ mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat.
Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen. Sinä teit hänestä lähes
kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella. Sinä panit hänet hallitsemaan luotujasi,
asetit kaiken hänen valtaansa: lampaat ja härät, kaiken karjan, metsän villit
eläimet, taivaan linnut ja meren kalat, kaikki vesissä liikkuvat. Herra, meidän
Jumalamme, suuri on sinun nimesi kautta koko maailman! (
Ps. 8:4-10)
Taivaat
ja tähdet, meri ja maa ja niissä eläväiset, koko luonto ympärillämme,
tunnustetaan Jumalan työksi. Ne
puhuvat Jumalan suuruudesta, ihmeellisyydestä. Luonto julistaa Jumalan kunniaa.
Myös
ihmisen paikka asettuu tässä ihmettelyssä kohdalleen. Hänet on luotu lähes
jumalolennoksi, Jumalan kuvaksi, Jumalan edustajaksi hallitsemaan
luomakuntaa. Hänelle on annettu valta
kuin Jumalalle käyttää hyväkseen, vallita luomakuntaa, mutta Jumalan edustajana
myös jumalallisella tavalla huolehtia kuin Luoja luoduistaan, kuin isä
omistaan, hyvän ja vastuullisen taloudenhoitajan, sijaishallitsijan tavoin.
Myöskin
ihmisen suhde Jumalaan saa tässä psalmikohdassa uuden ulottuvuuden. Ihmisen hämmästely siitä, kuinka
maailmankaikkeuksien Luoja pitää huolta yhdestä ihmislapsesta ja on
kiinnostunut hänen asioistaan paljastaa Jumalasta myös muun puolen kuin
mahtavan, kaikkivaltiaan, elämän Luojan
ja ylläpitäjän. Hän on myös Isä, jota
ihmisen lapsi voi lähestyä sanomalla, Isä, Isä meidän.
Raamatun
luomiskertomuksessa tuleekin esille raamatullinen ihmiskuva, joka rakentuu kolmesta perussuhteesta. Ensimmäinen niistä on usein lausuttu julki
ilmauksella: ihminen on Jumalan kuva. Tätä ilmaisua on selitetty eri tavoin,
mutta jos yritän sanoa siitä olennaisimman, niin sen ydinsanomaksi voi sanoa
seuraavan: Sillä tarkoitetaan ihmisen kokonaisvaltaista erikoisasemaa Jumalan
luomassa maailmassa. Hänet on luotu jatkuvaan vuoropuheluun ja yhteyteen koko
kosmoksen luojan ja ylläpitäjän kanssa. Hän on Jumalan keskustelukumppani ja
asianajaja maailmassa. Hän on Jumalan edustaja ja tietyssä mielessä myös
hänen valtansa käyttäjä.
Toinen suhde on miehen ja naisen, sitten myös
ihmisen ja toisen ja toisten ihmisten
kumppanuus sekä lähellä että kaukana.
Ihmiseksi voi kasvaa ja ihmisenä elää vain vuorovaikutuksessa toisten ihmisten
kanssa. Kertomus Adamista ja Eevasta, sen kuvamaailma, tähdentää naisen ja miehen tasa–arvoisuutta mutta myös ihmiskunnan
ykseyttä. Jumalan luoma yhteys ylittää kaikki rodulliset ja muut ihmiskunnan
vaiheiden mukana tulleet erot. Nämä ykseyden ja tasa‑arvon ulottuvuudet
ovat primaarisia. Raamatussa vahvasti heijastuva patriarkaalinen
elämäntodellisuus taas on sekundaarista.
Kolmas
suhde on ihmisen ja luonnon välinen. Ihminen on ainoa elävä, joka voi luoda
kulttuuria. Hän voi suunnitelmallisesti ja alati uutta keksien muokata ja
käyttää hyväkseen Jumalan luomaa materiaa, myös eläimiä. Osa tästä kulttuurista
liittyy elämisen perustarpeiden tyydyttämiseen, osa taasen on pelkästään iloksi
ja mielen virkistykseksi. Ihmisellä on valta muokata maan kasvoja, purjehtia
merillä ja merien syvyyksissä, lentää ilmassa ja tavoitella avaruuksia.
Luomiskertomus alleviivaa sitä, että maata on viljeltäessä eli kulttuuria
harjoitettaessa myös varjeltava. Ihmisen valta luonnossa on tarkoitettu
lempeäksi, suojelevaksi vallaksi. Maa on tarkoitettu työstettäväksi, ei
ryöstettäväksi. Jo luomiskertomukseen sisältyy siis erittäin vahva ekologinen
ulottuvuus.
Tämänkaltaisten
raamatullisten ainesten perusteella on kristillinen kirkko kiteyttänyt
käsityksensä uskontunnustuksiin, jotka alkavat hyvin samaan tapaan: “Me uskomme
yhteen Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan, kaikkien
näkyväisten ja näkymättömien Luojaan”. Jumala on koko luomakunnan herra. Maailma ei ole kristitylle jotain
samantekevää, vaan nimenomaan Jumalan luomakunta. Ihminen ei ole siitä
erillään, vaan hän on osa muuta luomakuntaa, vaikka hänellä onkin siinä tietty
erikoisasema kuten näimme. Myöskään Jumala ei ole luomakunnastaan erossa, vaan
se on kaikkinensa hänen kättensä työtä.
Jumala on sekä näkyvän että kokemukseltamme salatun luoja ja ylläpitäjä,
kaiken sen kannattelija.
Jumalan
ja luomakunnan suhdetta on teologiassa pohdiskeltu paljonkin. Tässä yhteydessä
tahtoisin todeta sen luterilaisuuteen aina kuuluneen korostuksen, jossa Jumalan
kolme persoonaa kuuluvat läheisesti yhteen ja siten maailman luomisessakaan ei
ole kysymys vain Isän työstä. Luther
toteaa Isossa katekismuksessaan, että "Isä, Poika ja Pyhä Henki, kolme eri
persoonaa, mutta yhtä ainoaa jumalallista olemusta ja luontoa, ovat yksi ainoa
Jumala, joka on luonut taivaan ja maan." Jumala on taivaan ja maan luoja,
joka osoitti Kristuksessa rakkautensa ja pelastustahtonsa koko luomakuntaa
kohtaan ja toimii elämän ylläpitämiseksi Henkensä välityksellä. Eikä vain luominen vaan myös lunastus on
kolmiyhteisen Jumalan työtä ja kohdistuu koko luomakuntaan.
Luterilaisen
teologiamme mukaan Jumala ei ole yhtä luonnon kanssa, mutta hän ei ole siitä
myöskään täysin erossa. Jumala on läsnä luomakunnassa olematta siitä mikään
osa. Hän on salattuna läsnä kaikkialla,
tuonpuoleinen keskellä tämänpuoleisuutta. Jumalan läsnäolo ei ole paikallaan
pysyvää, vaan taistelua turmiovaltoja vastaan elämän ja sitä suojelevan
järjestyksen ylläpitämiseksi.
Kun
ajattelemme ihmisen ja kirkon tehtävää luonnon suhteen, huomaamme, että sen
kahden eri osan, hallitsemisen ja hoitamisen, eli viljelemisen ja varjelemisen
kesken tulee säilyttää molemmat huomioonottava tasapaino. Kumpikaan puoli ei saa korostua toisen
kustannuksella, ihmisen ylivaltaa ei saa jumalallistaa, ei myöskään luontoa saa
jumalallistaa. Tehtävä ei ole helppo vaan vaatii paitsi järkevää harkintaa, eri
vaihtoehtojen seurausten tuntemista ja siten asiantuntemusta ja lisäksi aimo
annosta nöyryyttä.
Kun
tällä hetkellä elämme maailmassa, jossa nämä kysymykset ovat tulleet entistä
tärkeämmiksi, jopa ihmiskunnan ja telluksen kohtalonkysymyksiksi, ymmärrämme
tehtävän vaikeuden. Tänään ymmärrämme myös kuinka ihminen on erinomaisen hyvin
hoitanut tehtävänsä luomakunnan hallitsijana ja viljelijänä. Liiankin hyvin.
Synnin todellisuus näkyy erittäin selvästi ihmisen suhteessa luomakuntaan.
Itsekäs
lyhyen tähtäimen hyöty on liian usein korvannut yhteisen hyvän etsinnän.
Ihminen on toiminut kuin muusta luomakunnasta erillään oleva ryöstöviljelijä,
eikä ole toteuttanut vastuullisen taloudenhoitajan kutsumustaan. Maailmanpankin
ekonomisti Herman E. Daly sanoi Kirkkojen maailmanneuvoston Rio de
Janeiron YK:n ympäristö- ja kehityskokouksen yhteydessä pitämässä
konferenssissa, että talous ei voi kasvaa rajattomasti. Talous on osa
suurempaa, rajallista, kasvamatonta ekosysteemiä, josta se on täysin
riippuvainen. Kirkkojen maailmanneuvosto nostikin Hararen yleiskokouksessa
ympäristökysymykset keskeiselle paikalle tarkastellessaan globalisoituvaa
maailmaa.
Muutama
viikko sitten ovat maailman ilmastokysymykset olleet näyttävästi esillä
julkisessa keskustelussa. Bonnissa
pidetyssä ilmastokokouksessa päästiin kansainvälisten sopimusten tasolla
eteenpäin, vaikka monet odottivatkin merkittävämpiä edistysaskelia. Etenkin
Yhdysvaltain asenne on ollut tässä kysymyksessä pettymys monille. Ilmastonmuutoksiin liittyvät kysymykset
ovatkin erittäin tärkeitä. Ne lienevät nyt maapallomme huolestuttavin
ympäristöongelma. Myös kristilliset
kirkot ovat yhdessä kantaneet siitä lisääntyvää huolta.
Oma
kirkkomme osallistui Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) nimienkeruukampanjaan,
jossa kehotettiin eri maiden hallituksia ryhtymään pikaisiin toimiin
ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. KMN on suhtautunut varsin kriittisesti
teollisuusmaiden kaavailemiin kasvihuonekaasujen päästöoikeuksilla käytäviin
kauppoihin. Järjestelmässä määriteltäisiin kullekin maalle päästökiintiöt,
jotka ylittävistä päästöistä voitaisiin käydä kauppaa. Suunnitelmassa on hyvät
puolensa. Sillä voitaisiin rajoittaa päästöt yhdessä sovitulle tasolle, ja
kehitysmaat saisivat käyttöönsä uusia varoja vastineena myymilleen
päästökiintiöille. Kirkot ovat kuitenkin muistuttaneet siitä, että Jumalan
luoma ilmakehä ei saa olla kauppatavaraa. Jos tuloksena on, että teollisuusmaat
voivat jatkaa vanhaa elämäntapaansa minkään muuttumatta, ja taakka siirtyy kehitysmaille, mennään
harhaan. Ympäristöliike on myös pelännyt, että mahdollinen päästökauppa
hidastaisi vaihtoehtoisten, uusiutuvien energiamuotojen kehittämistä ja
käyttöönottoa. Metsien, hiilidioksiidinielujen, häviämisen pysäyttäminen on tärkeää, koska ne voivat vähentää
ilman kasvihuonekaasujen määrää tilanteessa, jossa päästörajoitukset on saatu
käyttöön.
Mahdollinen
päästökauppa tulee toteuttaa siten, ettei yhteisestä, Jumalan kaikille
lahjoittamasta ilmakehästä tehdä rikkaiden omaisuutta, vaan ihmiskunta
toteuttaa yhdessä vastuullisen sijaishallitsijan tehtäväänsä. Voimavaroja tulee
suunnata energiaa säästävään teknologiaan ja uusiutuvaan energiantuotantoon,
joka ei saa aikaan kasvihuonekaasuja.
Luonnon
ja sen varojen varjelemisessa onkin tärkeää nähdä sen yhteydet talouselämään,
ihmisten yhä suuremman aineellisen hyvinvoinnin tavoitteluun ja
kulutukseen. Kirkot ovat muistuttaneet
siitä, että tietty elintaso on kylliksi. Globaalissa maailmassa meidän on saatava
kaikki maat ja maanosat ponnistelemaan yhteisen hyvän puolesta. Taloudellinen ahdinko kehitysmaissa ei ole
omiaan kiinnittämään niiden huomiota ympäristökysymyksiin. Rikkaiden maiden
kehitysyhteistyö on olennainen osa ei vain taloudellista oikeudenmukaisuutta
vaan myös ympäristövastuutamme.
Olemme
kirkossa puhuneet tästä asiasta varsin paljon.
Viime syksynä vetosin päättäjiin yhdessä SAK:n puheenjohtajan kanssa,
että maamme voisi nostaa kehitysapumäärärahojensa tason edes vähitellen kohti
YK:n suositusta, jonka skandinaaviset naapurimaamme ovat jo saavuttaneet ja
osin ohittaneetkin. Saimme
vetoomuksellemme sittemmin merkittävää tukea eri tahoilta, mm. YK:n
yleiskokouksen suomalaiselta puheenjohtajalta Harri Holkerilta. Vetoomukset näyttävät kuitenkin kaikuneen
kuuroille korville. Nyt ehdotetussa
ensi vuoden budjetissa valtiovarainministeriö esittää samaa prosenttimäärää
kuin aiemminkin. Kaikkein köyhimpien
asia ei edelleenkään saa suurempaa vastakaikua.
On
tunnustettava että myös paljon hyvää kehitystä
on tapahtunut ympäristöasioissa.
Esimerkiksi yritysmaailmassa on uudella tavalla otettu ympäristöasiat
huomion kohteeksi. Kuluttajat ovat
alkaneet myös vaatia sitä. Ympäristövastuun kantamisesta on muodostunut selvä
kilpailuetu.
Kun
kirkko puhuu, odotetaan siltä myös tekoja, totta kai. Miten ovat omat pihamme ja takapihamme hoidetut. On myönnettävä,
että kirkon piiristä löytyy monia esimerkkejä
kehittymättömästä ympäristövastuusta.
Liian paljon on vielä välinpitämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä. Kuitenkin kirkolta odotetaan vähintään samaa
kuin vastuunsa tuntevilta yrityksiltä, ja ehkä vielä enemmän. Sellaisen tason saavuttaminen ei ole
kuitenkaan itsestään selvää eikä siihen päästä ponnisteluitta. Jo lain noudattaminen vaatii nykyaikana
aktiivisuutta.
Siksi
kirkkohallitus päätti rakentaa kirkolle oman ympäristöjärjestelmän.
Seurakunnille haluttiin tehdä toimiva työkalu, joka auttaa niitä kantamaan
kunnolla ympäristövastuunsa. Kirkko
perusti viime helmikuun lopussa oman
ympäristödiplomin, joka noudattaa virallisten laatujärjestelmien periaatteita:
Suunnittele, tee, tarkista, korjaa. Rakenne mukailee kansainvälisten
ympäristöjärjestelmien ISO 14 001 ja EMAS rakennetta, mutta vaatimukset on
sovellettu seurakuntien olosuhteisiin.
Kirkkojen
ympäristöjärjestelmille ja -kannanotoille on ollut ominaista, että niissä
ympäristökysymykset liitetään oikeudenmukaisuuteen. Niin on myös Suomen
evankelis-luterilaisen kirkon ympäristödiplomissa. Vaateisiin sisältyykin
eettistä sijoittamista, varojen osoittamista kehitysapuun ja lähetystyöhön sekä reilun kaupan tuotteiden suosimista.
Diplomin
järjestelmää kehitettäessä oli jo mukana kokeiluseurakuntia, jotka antoivat
työryhmälle arvokasta palautetta. Niiden kokemuksista kuullaan myöhemmin tässä
seminaarissa. Yksi kokeiluseurakunnista pääsi
jo siihen vaiheeseen, että meillä on ilo luovuttaa sille tänään
ensimmäinen ympäristödiplomi. Monet muutkin seurakunnat ovat jo ryhtyneet
toimenpiteisiin diplomin saamiseksi eli kehittämään omaa ympäristövastuun
kantamistaan. Siinä niillä on hyvänä apuna Kirkon ympäristödiplomin käsikirja,
joka nimensä mukaisesti helpottaa seurakunnan työtaakkaa. Toivon, että
seurakunnille muodostuisi kunnia-asiaksi pitää huolta siitä, että ne kantavat
ympäristövastuunsa ja että ne ovat hankkineet Kirkon ympäristödiplomin. Siihen
suuntaan rohkaisi diplomia kehitettäessä seurakuntien työntekijöille ja
luottamushenkilöille tehty vaikuttajatutkimus. Sen mukaan seurakuntien halutaan
olevan esimerkkeinä ympäristökysymyksissä. Sitä mieltä oli yhdeksän kymmenestä
kirkon työntekijästä ja luottamushenkilöstä. Vain pieni osa katsoi riittävän,
että seurakunnat täyttävät vain minimivaatimukset.
Seurakuntien
toivotaan toimivan myös ympäristökysymysten puolestapuhujina. Kaksi kolmesta
työntekijästä ja luottamushenkilöstä katsoo, ettei pelkkä seurakunnan oma
toiminta ympäristön puolesta riitä, vaan seurakuntien tulisi ottaa myös
julkisuudessa kantaa ympäristönsuojelun puolesta. Seurakuntien toivotaan myös
toimivan yhteistyössä ympäristöjärjestöjen kanssa. – Tärkeänä pidän myös
yhteyksiä julkiseen valtaan ja yritysmaailmaan.
Miten
sanoikaan se psalminkirjoittaja: “Mikä on ihminen, että sinä Jumala häntä
muistat”. Hän on Jumalan työtoveri, Jumalan tekojen todistaja ja niistä
huolehtija, viljelijä ja varjelija.