Jukka Paarma ARVOT AMMATTIKUNNAN TOIMINNAN PERUSTANA
Esitelmä Asianajajapäivillä Aulangolla 14.1.2000
Kuluneen vuosikymmenen aikana nostettiin yhteiskunnassamme kerran toisensa jälkeen esille tarve käydä arvokeskustelua. Ja kyllä sitä on käytykin. Mielestäni sitä on ollut huomattavasti enemmän kuin edellisinä vuosikymmeninä. Eettiset ja arvoihin liittyvät aiheet ovat olleet eri ammattiryhmien koulutustilaisuuksien melkeinpä vakio-ohjelmistoa. Valtiovalta, kirkko ja monet muut ovat järjestäneet arvoihin liittyviä seminaareja, ns. kulttuurilehdistössä on ollut säännöllisesti aiheeseen liittyvää kirjoittelua ja keskustelua.
Tämä etiikan ja arvokyselyn nousu ei varmaankaan ole pelkkä muoti-ilmiö, vaan vakavasti otettava ilmaus niistä orientoitumisvaikeuksista, joita sekä monet yksilöt että yhteisöt ja yhteiskunta kokevat tämän hetken maailmassa. Vanhat, perinteiset käyttäytymistä ohjanneet eettiset normi ja kaavat eivät enää välttämättä toimi. Ne ovat menettäneet merkitystään ja jättäneet ihmiset tuuliajolle. Tieteen ja teknologian kehitys, informaation huikea lisääntyminen ja sen saatavuus ovat antaneet ihmiselle uudenlaiset mahdollisuudet hallita, ohjata, vaikuttaa, käyttää valtaa sekä luontoon että toisiin ihmisiin. Jopa itsensä elämän manipuloimisen mahdollisuudet ovat olemassa. Ei ihme, että eri alojen asiantuntijat kyselevät tosissaan arvojen, oikean ja väärän erottamisen perään.
Yhteiskuntamme kannalta arvokeskustelu on tarpeen, koska aivan ilmeisesti elämme keskellä arvojen kriisiä. Käynnissä oleva yhteiskunnan muutos koskettaa syvästi yhteisiä arvoja, eli sitä, millainen on tai tulisi olla hyvän yhteiskunnan, mikä on yhteisen toimintamme päämäärä ja tavoite. Kun tällä hetkellä vastuullista kansalaista askarruttavat sellaiset ilmiöt kuin syrjäytyminen, kansan jakautuminen yhtäältä entistä vauraampaan joukkoon ja toisaalta niihin jotka seisovat ruuanjakelujonoissa, alueellinen eriarvoistuminen, yhteiskunnan palveluiden rajoittaminen tulosvastuuperiaatteen myötä, hyvinvointivaltion alasajo jne. , on kyse arvoista ja niiden kriisistä. Ellei kuulostaisi papilliselta hurskastelulta, sanoisin: Jumalan kiitos, että mainitut yhteiskunnalliset trendit koetaan meillä sentään vielä ongelmiksi, jotka herättävät arvokeskustelua.
Mitä arvoilla tarkoitetaan
Arvoa käytetään arkikielessä hyvin monenlaisessa merkityksessä. Vielä 1980-luvun tietosanakirjassa arvon sanottiin olevan synonyymi sanalle hinta. Jotkut ajattelevat arvoista näin vielä nytkin. Puhutaan myös esim. esteettisistä arvoista, jollainen on esimerkiksi kauneus.
Tavallisimmin nykyään tarkoitetaan kuitenkin moraaliarvoja, sellaisia kuin hyvyys, oikeus, totuus, rehellisyys.Arvot ovat niitä asioita tai ihanteita, joita pidetään tavoiteltavina ja hyvinä. Ne ovat hyviä itsessään tai sitten hyviä sen vuoksi, että ne ovat välineitä johonkin muuhun tavoitteeseen pyrittäessä. Siksi arvot ovat joko itseisarvoja tai välinearvoja.
Arvot siis edustavat sitä positiivista, mitä pidetään hyvänä ja tavoiteltavana. Filosofit keskustelevat arvojen objektiivisesta pätevyydestä. Siis siitä, onko olemassa kaikille yhteisiä arvoja, vai ovatko ne vain subjektiivisia, siis yksilön mielteitä, tunteita, arvostuksia ja mielipiteitä. Arvokeskustelu yleisimmällä tasolla koskeekin juuri tätä problematiikkaa. Esimerkkinä tästä on ns. maailmanetiikka- tai globaalietiikka-hanke, jossa on etsitty yhteisiä eettisiä periaatteita, joiden takana voisivat yhteisessä rintamassa seistä eri uskontojen, ideologioiden, kansallisuuksien ja kulttuurien edustajat.
Kun siis yhteiskunnassa arvoilla tarkoitetaan asioita ja ihanteita, joita pidetään tavoiteltavina, on arvo lähes synonyymi sanalle päämäärä. Näitä ihanteita tai päämääriä ei ehkä aina tai ei koskaan saavuteta sellaisinaan, mutta niiden mukaan pyritään toimintaa arvioimaan ja kehittämään.
Esimerkiksi liikennesääntöjen ideana on, ettei kukaan tai mikään vahingoittuisi ja että liikenne sujuisi mahdollisimman joustavasti. Oikeusjärjestystäkin voidaan tarkastella vastaavalla tavalla ja kysyä, mikä siinä on ihanne ja päämäärä, mikä vain välinearvo. Harva kansalainen vaatiikin ehdottomasti lainmukaisuutta, mutta me kaikki janoamme ja edellytämme oikeutta. Näyttää siis siltä, että laki on väline, oikeus on päämäärä.
Laki ja arvot
KHO:n presidentti Pekka Hallberg on eräissä yhteyksissä, mm. näillä samoilla päivillä pari vuotta sitten, käyttänyt oikeusjärjestyksestämme havainnollista vertauskuvaa puusta. Neulaset, jotka kohtaamme ensimmäisinä lähestyessämme puuta, kuvaavat sen mukaan pykäliä, oksat periaatteita ja runko oikeudellisia arvoja.
Kuva on minusta osuva ja ajatuksia herättävä. Laki ja pykälät ovat seurausta oikeudellisista periaatteista, periaatteet puolestaan saavat oikeutuksensa arvoista. Laki voi olla niin kuin se luetaan, mutta periaatteet ja arvot tähtäävät siihen, että oikeus toteutuu. Oikeus puolestaan on jotain muuta kuin lainmukaisuus. Ei niinkään jotain lain kanssa eri linjalla olevaa, vaan jotain enemmän kuin laki. Tarkoitan tällä sitä, mitä tunnetuissa Olaus Petrin tuomarinohjeissa sanotaan. Niissähän sellaiset oikeusperiaatteet tai arvot kuin oikeus ja kohtuus on asetettu lain kirjaimen yläpuolelle:
(8) Hyvä ja älykäs tuomari on parempi kuin hyvä laki, sillä hän voipi asetella kaikki kohtuuden mukaan.Oikeuden ja lainmukaisuuden keskinäinen suhde lienee keskeisiä kysymyksiä, joiden kanssa lain käyttäjät, niin tuomarit kuin asianajajatkin, joutuvat alituiseen painiskelemaan. Kun lain käyttö on paitsi tutkimista totuuden selville saamiseksi myös harkintaa oikeuden ja kohtuuden toteuttamiseksi, joudutaan tässä työssä juuri keskelle arvojen ja eettisten periaatteiden maailmaa.
(9) Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään.
(10) Kaikkea lakia on älyllä käytettävä, sillä suurin oikeus on suurin vääryysSiksi oikeusjärjestyksemme tai yhteiskuntamme yhteisten arvojen kyseleminen ja selvittäminen eivät ole vielä riittävä aineisto vakavaan arvokeskusteluun. Joudumme väistämättä heittämään samaan keitokseen myös omat arvomme, oman etiikkamme ja omat näkemyksemme ja vakaumuksemme siitä, mikä on hyvää, totta ja oikeaa. Hallberg lisäsikin kuvaansa puusta vielä yhden asian. Kuvaan kuuluu juurakko, joka sekä pitää puuta lujasti pystyssä että antaa sille ravintoa, elinvoimaa. Juuret ovat näkymättömissä, mutta ne ovat olemassa ja välttämättömät. "Oikeus ilman eettistä pohdiskelua kuivettuu kuin joulukuusi loppiaisen jälkeen". Moraalia ei voi säätää lailla. Eettisiä arvoja varten tarvitaan toinen puntari, tai kuvastin, josta kukin voi kysellä tekojensa oikeudenmukaisuutta.
Ammatti ja arvot
Ei taida olla sellaista ammattia, jossa tavalla tai toisella eettiset aspektit eivät olisi mukana. Ei ole olemassa arvoista irrallista ihmisyyttä, ei myöskään työtä tai ammattia ilman arvopäämäärää. Tämän takia kysymys arvoista ammattikunnan toiminnan perustana on oikeutettu minkä tahansa ammatin kannalta.
Professori Aulis Aarnio on vastikään eräässä artikkelissaan pohtiessaan lakimiesten ammattietiikkaa suhtautunut jonkin verran skeptisesti siihen, että erilaisille ammattiryhmille laadittaisiin omat eettiset säännöstöt. Se saattaa kyllä olla hyödyllistä toimintaa, mutta Aarnio näkee, mikäli olen häntä oikein ymmärtänyt, vaaran siinä, että kun etiikka kirjataan sääntöihin, se voidaan liian helposti sen jälkeen unohtaa. Se on jo olemassa, sillä ei tarvitse vaivata päätään. Aarnio puhuu jopa siitä, että kun muotiin on tullut että eri ammattiryhmien koulutustilaisuuksien ohjelmaan sisällytetään etiikkaa koskeva aihe, on se ikään kuin "hartaushetki". Hartaushetki on paikallaan, sanoo Aarnio, se on kuin puhdistautumisriitti tai rippituoli, jossa käymisen jälkeen voi taas jatkaa entistä menoa. Toivottavasti tämä tilanteemme ei ole nyt hartaushetki Aarnion arvostelemassa mielessä.
Olen nimittäin Aarnion kanssa samaa mieltä siinä, että sellaisessa ammatissa, jossa ollaan suoranaisesti tekemisissä yhteiskunnan arvoperustan kanssa, kuten kuulijakunnan, asianajajien ammatissa, arvojen pohtiminen on jatkuvasti esillä oleva välttämättömyys.
Yhteiskunnan oikeusjärjestystä, siis oikeuden, totuuden ja kohtuuden arvoja, on tuskin mahdollista palvella "arvovapaasti". Juristi ei tule toimeen yksinomaan lakikirjan kanssa. Hänen on elettävä ajan hermolla, tunnettava yhteiskunnassa vallitsevia arvoja ja katsomuksia. Ja sitten hänellä on oltava se mitä sanomme omaksitunnoksi.
Harvassa ammattikunnassa - jos missään - on eettisiä periaatteita, sääntöjä, toimintaohjeita ja niihin liittyviä sanktioita kehitelty niin pitkälle kuin juristien piirissä. Se lienee ymmärrettävää ja joka tapauksessa välttämätöntä. Ollaanhan tekemisissä asioiden kanssa, joissa luottamus ja oikeudenmukaisuus mitataan päivittäin. "Hyvää asianajajatapaa koskevat ohjeet" ja Asianajajaliiton säännöt muodostavat tietenkin sen ensimmäisen peilin, johon oman toiminnan arvoja voi peilata. Lakimiehen ohjeissa puolestaan on nostettu esiin eräitä arvoja, jotka hyvin kelpaavat vaikkapa huoneentauluksi. Niissä on tavoiteltu ammattitaidon kehittämistä, arvostusta, luottamusta, tasapuolisuutta. Lakimiesetiikan keskeinen termi on oikeudenmukaisuus.
Yhteisiä arvoja
Sanoin, että juristin on tunnettava yhteiskunnassa vallitsevia arvoja ja katsomuksia. Oikeudenkäytönhän on vastattava yhteiskunnan yhteistä oikeuskäsitystä. Nykyäänhän ajatellaan, että lait ja oikeudenkäyttö eivät ole poliittisen vallankäytön jatke vaan ne saavat legitiimisyytensä yhteiskunnan oikeustajusta. Tämän ajan ihmiset eivät näytä enää hyväksyvän sitä, että yhteiskunnan lait ovat velvoittavia normeja lakia säätävän viranomaisen legitiimisyyden perusteella
Oman, mahdollisesti hämmentävän, lisänsä tähän legitiimisyyskeskusteluun on varmastikin tuonut Euroopan yhdentyminen ja sen mukana lainsäädännön ja lainkäytön kansainvälistyminen.
Yhteiskunnan oikeusjärjestyksen legitiimisyyttä, sisällöllistä oikeutta ei kuitenkaan ratkaista kansanäänestyksellä. Sen on perustuttava yhteisiin arvoihin. Yhteiskuntamoraalin perusarvoina voidaan pitää ihmisarvoa, lähimmäisyyttä sekä luomakunnan ja elämän kunnioittamista.
Näitä perusarvoja voidaan perustella kristillisen uskon tai teologian lähtökohdista, mutta myös muilla, esimerkiksi humanistisilla perusteilla. Eräät Suomenkin allekirjoittamat kansainväliset sopimukset korostavat näitä. YK:n ihmisoikeuksien julistus, Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus, oma perusoikeusuudistuksemme muutama vuosi sitten, ovat tuoneet lainsäädäntöömme näitä perusarvoja.
Niitä yhteisiä perusarvoja, joita aiemmin mainitsemani globaalietiikka-hanke on nostanut esiin, on ennen kaikkea Vuorisaarnan ns. kultainen sääntö: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille" (Matt.7:12). Sehän on Raamatun eettisen opetuksen tiivistelmä. Jos haluaa kysyä, miten on toisen ihmisen suhteen meneteltävä, on asettauduttava hänen asemaansa ja pohdittava, miten toivoisi toisten siinä tilanteessa toimivan. Kultainen sääntö ei ole vain kristinuskon ja Raamatuin ohje, vaan se on ihmiskunnan yhteistä hyvää ja löytyy muidenkin uskontojen eettisestä ohjeistosta. Sellaisena se onkin parhaita toimintaohjeita ihmisten yhteiselämää varten.
Eräitä muita yhteisiä arvoja ovat mm. Raamatun kymmenestä käskystä vaikkapa viides, kuudes, seitsemäs ja kahdeksas. Siis, älä tapa, eli ihmiselämän kunnioittaminen ja suojeleminen; älä tee aviorikosta, eli kunnioita yhteiselämän pelisääntöjä; älä varasta, eli kunnioita toisen omaa; älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi, eli totuuden ja reiluuden ohjenuora.
Arvot törmäyskurssilla
Moniarvoisessa maailmassa elämme tietenkin myös arvopluralismin keskellä. Vaikka onkin löydettävissä yhteisiä arvoja, tapahtuu myös arvojen alueella konflikteja.
Silloin tällöin syntyy meidänkin maassamme keskustelua oikeuden päätöksistä, jotka eivät vastaa yleistä oikeudentajua. Luottamus oikeuslaitokseen on silloin kovilla. Nykyajan ihmiset, jotka näyttävät suhtautuvan entistä kriittisemmin kaikkiin instituutioihin, oikeusjärjestykseen jopa itse yhteiskuntaankin, kokevat moraalisesti velvoittaviksi ainoastaan sen, mikä vastaa heidän ja heidän ryhmänsä arvoja. Vaihtoehtoliikkeiden toiminnassa näkyy nykyisin ajattelua, jonka mukaan on oikein toimia laittomasti jotta oikeus toteutuisi. Joskus tulee esille tapauksia, joissa virkamies kieltäytyy tietyistä virkatehtävistä. Voimakas esimerkki on tietysti ns. kansalaistottelemattomuus. Sehän on joskus suoranaisen anarkian tai erikoisen individualismin seurausta, mutta silti se panee kyselemään vakavasti kansalaisten oikeustajun ja yhteisen oikeusjärjestyksemme keskinäistä suhdetta.
Konfliktitilanne eli arvoristiriita voi syntyä myös yksilön ja hänen ammattikuntansa etiikan välillä. Tällainen tilanne voisi olla esim. sellainen, että ammatin takia joutuu edistämään sellaisia päämääriä, joita ei yksilönä voi hyväksyä. Sellaiset tilanteet , kun kyse on syvästä vakaumuksesta, saattavat synnyttää hedelmällisen eettisen keskustelun yhteisistä arvoista. Mieleeni tulevat esimerkit lähinnä lääketieteen alalta, kun keskustelu on syntynyt vaikkapa abortista, hoidon priorisointikysymyksistä tai kuolevan potilaan hoitamisesta. Arkisessa elämässä itse kukin joutuu välillä tinkimään omista mieliajatuksistaan, ja toteuttamaan asioita, joiden takana ei voi täysin sydämin olla, niin tapahtuu myös esimerkiksi kirkon hallinnossa. Mutta kun on kyse vakaumuksesta, henkilökohtaisesti omaksutuista arvoista, voi yksilötasolla syntyä tuskallisiakin konflikteja.
Omantunnon vapauteen, jota pitäisi mahdollisimman paljon edistää, kuuluu tietenkin toisena puolena vapauden käyttäminen vastuullisesti. Sellaisissa ammateissa kuin lääkärin ja juristin, se on erityisen tähdellistä. Demokraattista oikeusvaltiota ja sen oikeusjärjestystä eli oikeuden ja kohtuuden toteutumista palveleva ammattikunta ei ainakaan voi omaksua palkkasoturin mentaliteettia, "oikein tai väärin - palkkion käärin".
Omatunto eli oma moraali
Saattaa olla, että kaikkein yleisimmistä moraaliperiaatteista voidaan kohtalaisen helposti päästä yksimielisyyteen teorian tasolla. Vaikeudet tulevat vastaan, kun näitä periaatteita pitää soveltaa käytäntöön, siis esimerkiksi yhteiskunnallisiin ja oikeudellisiin ratkaisuihin. Oikeudenkäytön olennainen osa on viisas ja tasapuolinen harkinta, jossa etsitään totuutta ja kohtuutta. Siinä tarvitaan yleisen arvomaailman tuntemisen lisäksi sitä omaa omaatuntoa.
Näyttää kuuluvan ihmisolennon olemukseen, että hän osaa tehdä eron oikean ja väärän välillä. Siksi puhutaan ihmisen luonnollisesta moraalitajusta. Sen sisältö, mikä on oikeaa ja väärää, näyttää jonkin verran vaihtelevan eri kulttuureissa, mutta sen käyttämiseen, eli eron tekemiseen oikean ja väärän välille, perustuu arvojen mieltäminen ja omaksuminen.
Voi olla, että juuri juristien keskuudessa herättää kysymysmerkkejä väite, että kaikilla on luonnostaan moraalitaju. On selvää, että tämä taju saattaa häiriintyä niin, että oikean ja väärän välinen raja kieroutuu tai menettää merkitystään. Eettinen vastuuntunto heikkenee tai häviää kokonaan.
Toisaalta meille jokaiselle tuttua on se, että vaikka tiedämmekin mikä on oikein, emme osaa, jaksa tai edes halua tehdä niin. Tämä on ihmisen elämän yksi syviä ristiriitoja, joka kalvaa usein sisintämme ja kuluttaa voimavarojamme. Sen ratkaiseminen on taas uskonnon - minä sanoisin armon ja anteeksiantamuksen - asia, eikä moraalin.
Asianajajan ja juristin ammatin harjoittamisessa on siis tarpeen heittää oma moraali ja omat arvot peliin. Eettisyyden ja oikeuden toteutumiseksi ei riitä pelkästään lain ja oikeuskäytännön tunteminen ja hallinta. Ei myöskään riitä, että tunnetaan hyvin yhteiskunnan yhteinen arvomaailma ja sen eettiset periaatteet. Tarvitaan myös sitä, että hänellä on terve omatunto. Hänen omassa arvomaailmassaan on rajan oikean ja väärän välillä oltava kohdallaan. Lain käytössä on aina mukana inhimillinen tekijä. Vaikka ratkaisut ja kannanotot perustuvat lakiin, ei kanta voi muodostua vain virallisaineistosta. Kyse on aina omasta harkinnasta, valinnoista. Niitä ohjaa oma käsitys siitä, mikä on oikein, mikä on hyvää, mikä on kohtuullista. Siksi on huolehdittava, että itsellä säilyy herkkä tunto oikeasta ja väärästä, inhimillinen käsitys hyvästä ja pahasta.
Juristin ammattietiikka tuskin voi olla erillään muista etiikoista. Se on ja sen täytyy olla osa yleisinhimillistä etiikkaa. Kuitenkin rohkenen ajatella, että oikeusjärjestystä palvelevassa ammatissa omantunnon on oltava vähän herkempi kuin muilla. Ainakin sen voi sanoa hyvän juristin tuntomerkiksi.
Mainitsin, että professori Aulis Aarnio on hiljattain kirjoittanut artikkelin juristien ammattietiikasta. Se on ilmestynyt Tampereen hiippakunnan vuosikirjassa "Toisen vuosituhannen perintö". Hän kysyy artikkelinsa lopussa, että tarvitaanko jotain eettistä periaatetta, joka erityisesti sopisi tälle ammattikunnalle. Ja hän vastaa itse kysymykseensä. Jos sellainen periaate tarvitaan - niin sen kirjaaminen on helppoa. Se löytyy Matteuksen evankeliumin 22. luvusta: "Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi". Ja sen jatkoksi sopii Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi: Toimi niin, että toimintasi voi muodostua yleiseksi säännöksi.
Tähän minulla ei ole muuta lisättävää kuin viittaus Vuorisaarnan Kultaiseen sääntöön, jota noudattamalla niin totuus, oikeudenmukaisuus kuin kohtuuskin toteutuvat. "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille."