Saarna Pohjoismaiden ekumeenisen neuvoston seminaarin avajaisjumalanpalveluksessa

21.2.2001 Ylösnousemus-kappelissa Brysselissä

Matteus 13: 31-33

Evankelista Matteus on evankeliumikirjansa lukuun 13 koonnut koko joukon vertauksia taivasten valtakunnasta. Eräissä kohdissa Matteus on menetellyt niin, että hän on yhdistänyt kaksi eri vertausta yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Näin on syntynyt kaksoisvertaus. Sellaisesta on meidän tekstissämme kysymys. Kaksoisvertauksella on aina yksi yhteinen pääajatus eli opetus. Sillä yhdistelmällä, joka käsittää vertauksen sinapinsiemenestä, josta kasvaa mahtava puu, ja hapatuksesta, joka hapattaa koko taikinan, on siis myös yksi yhteinen opetus tai pääajatus. Sen voisi sanoa vaikka näin: Jumalan valtakunnan asialla on suuri tulevaisuus, erinomainen lopputulos, vaikka sen alku on vähäinen ja kasvu tai vaikutus näyttää olemattomalta. Näillä vertauksilla Jeesus siis tahtoi rohkaista seuraajiaan.

Rohkaisua me nykyajan kristityt tarvitsemmekin. Suomessa olemme viime aikoina iloinneet kyselytutkimusten tuloksista, jotka ovat kertoneet, että kirkon ja myös kristillisten arvojen kunnioittaminen on ollut kasvamaan päin. Kirkon diakoniatyötä, nuorison kasvatustyötä ja kirkon edustajien yhteiskunnallisia kannanottoja on arvostettu ja ne ovat saaneet tunnustusta. Viimeisten gallupien mukaan kirkkoon luotetaan ja sitä arvostetaan tällä hetkellä enemmän kuin pitkään aikaan. Me tiedämme kuitenkin, että tällaisten kyselyjen tulokset ovat kuin suuri aaltoliike, jossa on nousut ja laskut. Osallistuminen itse kirkon toimintaan ei näytä oleellisesti muuttuneen emmekä uskalla kovin suureen ääneen puhua kansamme jäsenten uskosta Jeesukseen Kristukseen tai halusta seurata häntä ja toteuttaa elämänsä ratkaisuissa hänen tahtoaan. Päinvastoin, kyselytutkimuksista huolimatta tuntuu usein siltä, että niin kristillinen tietomäärä kuin sen todellinen omaksuminen on ollut vähenemässä.

Samanlainen tuntu meillä erilaisten tutkimusten perusteella on Euroopasta. Samalla kun uskonnollisuus yleisenä ilmiönä on lisääntymässä, uskonnollinen kysely ja etsintä on kasvanut, se entistä useammin etsiytyy perinteisten uskontomuotojen ja ennen kaikkea Euroopan vanhan valtauskonnon, protestanttisen tai katolisen kristinuskon ulkopuolelle. Toisaalta sekularisaatio, toisaalta moniarvoistuminen ja uskontojen ja aatteiden välinen lisääntyvä kilpailu näyttävät tekevän kristinuskon ja kirkkojen aseman entistä tukalammaksi globalisoituvassa maailmassa ja yhdentyvässä Euroopassa. Ennen valtakirkko, tulevaisuudessa vähemmistökirkko?

Onko sinapinsiemenestä kasvanut puu jo ohittanut kukoistuskautensa ja lähtenyt lakastumaan? Onko hapate menettänyt voimansa? Vai onko niin, että Jeesus tahtoo rohkaista meitä uskomaan sitä, mikä ei näy? Sanoohan heprealaiskirjeen kirjoittaja, että “usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” (Hepr. 11: 1).

Muistan ensimmäisen lentomatkani pohjoisella Atlantilla. Olin menossa pohjoismaiseen pappeinkokoukseen Islantiin. Kun olin saanut istumapaikan, saatoin seurata Norjan rannikolta lähdettäessä jännittäviä öljynporauslauttoja; kuinka ne pumppasivat merenpohjasta kallista mustaa energiaa. Jossakin vaiheessa vieruskumppanini, kokenut matkailija, totesi kuin ohimennen: “Tällä kohdalla kulkee Golf-virta.” Muistin, kuinka olin koulussa oppinut merivirroista ja niiden merkityksestä. Tiesin, miten elintärkeä meidän maallemmekin lämpöinen Golf-virta oli. Se teki asumisen karussa Pohjolassa mahdolliseksi. Katsoin ikkunasta alaspäin alla kuohuvaa merta. Mitään erityistä ei näkynyt. Samaa harmaata aaltoilevaa merivettä kaikkialla. Ei näkynyt virtausta, ei värieroja, ei mitään muutakaan, mikä erottuisi silmänkantamattomasta merenulapasta. Golf-virtaa ei voinut nähdä ja hetken heräsi mielessä kysymys, onko sellaista ollenkaan. Onhan se. Emme kykene siitä silmin näkemään minkäänlaista havaintoa, mutta todisteet sen olemassaolosta ovat vääjäämättömät. Me elämme Pohjolassamme joka päivä sen vaikutusten keskellä.

Me esimerkiksi Suomessa, jossa elämme napapiirin tuntumassa ja osa sen pohjoispuolellakin, koemme sen merkityksen. Näkymättömän, lämpöisen merivirran vaikutuspiirissä koko ilmasto lauhtuu. Kylmän hyisevät pakkasviimat harvenevat ja maaperän ikuinen arktinen routa sulaa. Maasta versoo kasvillisuutta, joka muualla yhtä pohjoisilla leveysasteilla tuhoutuisi auttamatta kylmyyteen. Sillä leveyspiirillä, jossa Siperiassa ja Alaskan pohjoisrannoilla on kesälläkin paksu jääpeite, viljellään Golf-virran vaikutuspiirissä ravintoa tuottavaa viljaa ja ihania kukkapensaita ja täyteläisiä hedelmäpuita.

Sitä lämmintä merivirtaa ei erota muusta merivedestä eikä näe tarkkasilmäisinkään katselija lentokoneesta, mutta sen vaikutukset, ne näkyvät ja tuntuvat kaukanakin. Harvat vain muistavan syyn ja seurauksen yhteyden.

Olisiko tässäkin kuva taivasten valtakunnasta, joka on jo tullut ja on tulossa? Sitä meidän saattaa olla kovin vaikea erottaa ja nähdä, kun yritämme katsella kirkkoa ja kristittyjen joukkoa. Siinä näemme niin paljon keskeneräisyyttä, epäonnistumista, itsekkäitä pyrkimyksiä, kylmyyttä ja pahuutta.

Mutta jos meillä on silmät nähdä, niin emmekö näe myös lämpimän virran sulattavia vaikutuksia? Tapahtuuhan totisesti täällä paljon sellaista. Voimme nähdä niitä pienissä tapahtumissa. Kun ihminen luottaa toiseen, tai kun hän tekee epäitsekkään valinnan, tai kun hän sanoo toiselle jotain joka herättää toivon huomispäivästä, tai missä annetaan anteeksi, tai missä lähdetään puolustamaan heikkoa ja etsimään oikeudenmukaisuutta ja toteuttamaan laupeutta.

Kaiken kaikkiaan: missä kylmät viimat lauhtuvat ja routa alkaa sulaa täällä meidän maailmassamme arkipäivässä, siellä alkavat monenlaiset hedelmäpuut kasvaa ja kukkasetkin versoa.

Meidän pohjoisen talvemme kylmän roudan sulattaa kevätauringon lämpö. Ihmisten elämän ja yhteiselon keskelläkin roudan voi sulattaa vain rakkauden lämpö. Sellaisen rakkauden nimittäin, joka ei pahennu keskeneräiseen tai itsekkääseen tai epäonnistuneeseen. Se on se Golf-virta, Jumalan valtakunta itse, missä syntinen saa anteeksi ja horjuvainen ja uupunut uuden voiman.

Sen valtakunnan, rakkauden valtakunnan, taivasten valtakunnan voimat elävät ja vaikuttavat tässä maailmassa monien muiden voimien keskellä. Näetkö ne? Jos näet, voit niiden varassa elää ja niiden puolesta toimia. Oman jaksamisen ja toiminnan käyttövoima voi olla vain Jumalan rakkauden lämpö, sen rakkauden, joka antaa itsensä ja joka annetaan tänäänkin sinun edestäsi. Mutta se sama rakkauden voima panee meidät myös todella vakavasti kyselemään, onko hapate menettänyt voimansa tai onko suola käynyt mauttomaksi. Miten tulevaisuuden Euroopassa näkyvät kristilliset arvot ihmisen kunnioittamisesta, tasa-arvosta ja yleisestä oikeudenmukaisuudesta, ja miten siellä pääsee esille viesti Jumalan armosta? Siellä missä ylistetään Jumalaa hänen rakkaudestaan, siellä missä kysellään ja etsitään oikeudenmukaisuutta, ja missä anteeksisaamisen riemu inkarnoituu laupeudenteoiksi heikompia kohtaan tai vihollisten rakastamiseksi, siellä suola on säilyttänyt makunsa ja hapate hapattaa taikinaa. Jos meillä on silmät nähdä, niin näemme sen mitä on vaikea nähdä: sinapinsiemenestä kasvaa puu meidän uskollisuutemme ja todistuksemme tähden ja meistä huolimatta, Jumalan armosta.