Harvoin olemme kirkoissamme tekemisissä niin keskeisten teologisten teemojen kanssa kuin juuri näinä vuosina. Olemme keskellä prosessia, joka tähtää yhteiseen julistukseen vanhurskauttamisesta roomalaiskatolisen kirkon kanssa. Samanaikaisesti olemme valmistautumassa Itävallan Grazissa pidettävään Euroopan kirkkojen konferenssin ja Euroopan katolisten piispainkokousten neuvoston yhteiseen kokoukseen, jonka hallitsevana teemana tulee olemaan "Sovitus - Jumalan lahja ja uuden elämän lähde".
Me luterilaiset olemme usein valittaneet sitä, että sosiaalieettiset teemat ovat syrjäyttäneet keskeiset dogmaattiset kysymykset liian monessa ekumeenisessa kokouksessa ja ekumeenisessa liikkeessä yleensä. Nyt tuntuu melkein siltä, että olemme yhdellä kertaa saaneet enemmän kuin mitä olemme osanneet pyytää tai ajatella. Tämä on se tilanne, jossa Euroopan luterilaisina kirkonjohtajina saamme pohtia kysymystä sovituksesta Jumalan lahjana. Teologiselta kannalta katsottuna sovitus- ja vanhurskauttamisteemojen samanaikaisuus osoittautuu enemmäksi kuin pelkäksi sattumaksi.
Sovitusteeman ottaminen tämän Budapestin neuvottelun asialistalle ei varmasti myöskään ole mikään sattuma. Grazin kokoushan on tarkoitettu hyvin merkittäväksi ekumeeniseksi askeleeksi maanosassamme. Sitä kutsutaan "Euroopan toiseksi ekumeeniseksi yleiskokoukseksi". Sen keskeisen teologisen problematiikan ottaminen huomioon tässä neuvottelussa on siten meille sekä velvoittava tehtävä että myös hyvä mahdollisuus osallistua maanosamme tärkeään ekumeeniseen prosessiin. Toivommehan, että luterilaiset kirkkomme voisivat antaa merkittävän panoksen Grazin kokouksen työskentelyyn ja sen valmisteluihin ja että tämä kaikki voisi olla meille myös hyödyllinen oppimisprosessi. Osallistuminen ekumeeniseen liikkeeseen on jatkuvaa antamista ja saamista.
Miten sovituksen suurta ja keskeistä asiaa aiotaan käsitellä Grazin yleiskokouksessa? Kirkoille sekä erilaisille järjestöille ja ryhmille on lähetetty työskentely- ja päätösasiakirjan ensimmäinen luonnos arvioitavaksi ja kommentoitavaksi. Vastauksia mahdollisine muutosehdotuksineen on pyydetty ensi tammikuun loppuun mennessä. Neuvottelumme sattuu siis tätä silmällä pitäen mahdollisimman sopivaan ajankohtaan! Suunnittelutoimikunnan kysymys "Haben wir die wichtigsten Fragestellungen und Perspektiven unter dem Thema 'Versöhnung' richtig erfasst?" voi toimia sopivana ja hyödyllisenä lähtökohtana myös meille tässä ja nyt. Otamme siis Grazin valmistelutoimikunnan kutsun vastaan.
Grazin yleiskokouksen konteksti on Euroopan yllätyksellinen ja hämmentävä tilanne seitsemän vuotta Berliinin muurin kaatumisen jälkeen ja muutama vuosi ennen vuosituhannen loppua. Riippumatta siitä, mihin katse suuntautuu, päädytään lopputoteamukseen: Eurooppa tarvitsee sovitusta. Tähän haasteeseen Grazin kokouksen on suunniteltu vastaavan kuuden alateeman alla:
1. Kirkkojen näkyvän ykseyden etsiminen
2. Dialogi uskontojen ja kulttuurien välillä
3. Sitoutuminen yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen ennen kaikkea
köyhyyden, syrjäytymisen ja syrjinnän voittamiseen
4. Sitoutuminen sovitukseen kansojen sisällä ja niiden välillä, ennen kaikkea
väkivallattomaan konfliktien ratkaisuun
5. Ekologinen vastuu erityisesti uuden sukupolven kannalta
6. Oikea tasapaino maailman alueiden kesken
Näiden alateemojen käsittelyn pohjaksi on luonnosteltu periaatteellis-teologinen luku, jota on tarkoitettu yleiskokouksen käsiteltäväksi ja hyväksyttäväksi "Grazin sanomaksi" ("Botschaft von Graz"). On selvä, että tämä luku on mielenkiintomme erityinen kohde, kun tässä neuvottelussa käsittelemme sovitusta Jumalan meille antamana lahjana.
Grazin kokouksen valmistelumateriaalin arviointi on eräänlaista paikanmäärittelyä. Tämä paikanmäärittely on suoritettava kahdesta näkökulmasta, käytännöllis-eettisestä ja periaatteellis-dogmaattisesta. Toisaalta on kysyttävä, ovatko kirkot siellä missä niiden tulisi olla ajatellen maanosamme ja sen ihmisten hätää ja tarpeita. Ja toisaalta: onko teologinen lähtökohta oikea, kun kyseessä on kirkkojen vastausten sisältö? Tässä esityksessä keskityn tähän toiseen kysymykseen, koska minulle annettu aihe vastaa Grazin teeman alkuosaa.
Paikanmääritystä varten tarvitaan kartta. Miltä näyttää se teologinen kartta, johon Grazin kokous sijoittuu sovitusnäkemyksensä osalta? Seuraavassa yritän palauttaa mieliimme eräitä perusviivoja ja -kuvioita tässä meille ennestään tutussa kartassa.
Sovitus-sanan looginen tausta ja edellytys on tilanne, jota leimaa välirikko, osapuolten välinen riita ja vihollisuus. Raamatussa tämä sovituksen tausta ja tarve on kuvattu Raamatun ensi lehdillä, missä Jumalan luoma kosmos ikään kuin hajo- aa, missä harmonian tilalle tulee räikeä riitasointu. Näin tapahtuu ihmisen ja Jumalan välillä, miehen ja naisen välillä, ihmisen ja luonnon välillä. Veli tappaa veljen ja kansat eivät enää ymmärrä toisiaan. Eedenin puutarhan ulkopuolella kerubit ja salamoiva, leimuava miekka vartioivat elämän puulle vievää tietä. Jumalan viha seisoo ihmisen ja elämän puun välillä. Ihminen on joutunut ulkopuoliseksi hyvin syvällisessä merkityksessä ja koko luomakunta on joutunut turmiovaltojen alle.
Tätä taustaa vasten on ymmärrettävä sovitusajatuksen keskeinen sija ja rooli sekä Vanhassa että Uudessa Testamentissa. Vanhassa Testamentissa valmistetaan tietä Uuden Testamentin sovitusjulistukselle erityisesti kolmessa suhteessa: 1) Suurena sovituspäivänä ylimmäinen pappi toimitti vuosittain sovituksen kaikista kansan synneistä (Lev. 16). 2) Jesajan kutsumusnäyssä profeetan synnit sovitettiin kivellä, jonka serafi toi alttarilta (Jes. 6). 3) Deuterojesajan kuvauksessa Herran palvelijasta esitettiin ajatus sijais- ja rangaistuskärsimyksestä ja uhrautumisesta, joka tuottaa sovituksen: "Hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme... Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet..." (Jes 53).
Uudessa Testamentissa Kristus kuvataan erityisesti sovittajana: "Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman" (1 Joh.2:2). Sovituksen aloitteentekijänä ja suorittajana on itse Jumala: "Kaiken on saanut aikaan Jumala, joka Kristuksen välityksellä on tehnyt meidän kanssamme sovin- non" (2 Kor. 5:18). Sovituksen lähde ja ainoa perusta on Jumalan rakkaus: "Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä". Seuraavassa virkkeessä Paavali ilmaisee sovituksen, vanhurskauttamisen ja pelastuksen elimellisen yhteenkuuluvuuden: "Kun hän nyt on vuodattamalla verensä tehnyt meidät vanhurskaiksi, hän vielä paljon varmemmin pelastaa meidät tulevalta vihalta" (Room. 5:8-9). Samassa yhteydessä Paavali erityisen selvästi pitää esillä, että sovitus on meille annettu lahja.
Jumalan Kristuksessa suorittama sovitus oli kertakaikkinen ja siinä mielessä se on jo tapahtunut. Mutta sovituksen toteutuminen ihmisten kohdalla tapahtuu jatkuvasti "sovituksen viran" välityksellä: "Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa" (2 Kor. 5:20). Meitä siis rohkaistaan ottamaan uskossa vastaan "sovituksen sana" (j.18).
Kristuksen sovitustyössä ei kuitenkaan ole kysymys yksinomaan Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Kristus luo myös uuden yhteyden meidän ihmisten välillä liittämällä meidät häneen (Kol. 3:3-25, Ef. 2:11-22). Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi" (Gal. 3:28).
Sovitus Jumalan kanssa ja keskinäinen sovinto kuuluvat niin olennaisesti yhteen, ettei toinen voi olla ilman toista. Evankeliumeissa tätä yhteenkuuluvuutta painotetaan erityisen selvästi (Matt. 5:23-24, 6:14-15 18:21-35, Mark. 11:25). Sovitus on samalla kertaa lahja ja tehtävä.
Kirkon historian eri vaiheissa on Kristuksen sovitustyötä, kuten tunnettua, saatettu tulkita eri tavoin. On syntynyt useita sovitusoppeja. Klassiseksi tulleessa kirjassaan "Den kristna försoningstanken" (1930; englanniksi Christus Victor) ruotsalainen professori ja sittemmin piispa Gustaf Aulén suoritti näitten oppien ryhmityksen, joka jatkuvasti on hyödyllinen apuväline kaikille teologisille kartantekijöille.
Aulén ryhmitteli sovitusta koskevat tulkinnat kolmeksi päätyypiksi. Meidän teemaamme ajatellen on todettava, että sovituksen luonne Jumalan lahjana myös tulkitaan eri tavoin näissä kolmessa ryhmässä. Ensimmäistä ryhmää on Aulénin analyysin ja ryhmittelyn mukaisesti kutsuttu klassiseksi sovitusopiksi; Aulén tosin itse puhuu mieluummin klassisesta sovitusmotiivista. Vanhakirkollisessa teologiassa tämä Kristuksen sovitustyön tulkinta oli hallitseva; tyypillisiä edustajia olivat esim. Irenaeus ja Athanasios. Liittyen Paavalin sanoihin siitä, miten Kristus on voittanut vihollisemme Vihan, Synnin, Lain, ja Kuoleman ja vapauttanut meidät näiden tyranniasta (Room. 5-8) Kristuksen sovitustyö tulkittiin erityisesti voittoisana taisteluna turmiovaltoja vastaan. Meille salatulla tavalla Jumalan rakkaus on Kristuksessa voittanut jopa oman vihansa ja täten saanut aikaan sovituksen ja uuden yhteyden. Sovitus on kokonaan Jumalan lahja.
Toista sovitusoppien ryhmää Aulén kutsui latinalaiseksi tai skolastiseksi sovitusteoriaksi. Tämä syntyi ja kehittyi lähinnä kirkon läntisen haaran piirissä ja pohjautui pitkälti Tertullianuksen ja Cyprianuksen teologiaan, jossa Kristuksen työ ymmärrettiin ja tulkittiin juridisten kategorioiden avulla. Mm. rippilaitoksen vaikutuksesta ruvettiin tarkastelemaan Kristuksen sovitustyötä yhä enemmän ansion ja hyvityksen (satisfactio) näkökulmasta. Anselm Canterburylaisen teologiassa tämä sovitusoppi oli pisimmälle kehitetty. Hän piti sovitusta hyvityksenä, jonka Kristus Jumalan toimesta mutta ihmisten sijasta antaa Jumalalle, jolloin Jumala on sovittaja, mutta myös sovitettu.
Latinalaisessa sovitusteoriassa erotetaan toisistaan, mitä Kristus tekee Jumalana ja mitä hän tekee ihmisenä. Tämä merkitsee sitä, että alkukristillinen näkemys sovituksesta yksinomaan Jumalan tekona hämärtyy. Samalla hämärtyy myös Jumalan rakkaus. Hyvin lähellä on nimittäin käsitys, että sovitus saa aikaan vihamielisen Jumalan lepyttämisen niin, että hän vasta sen jälkeen ryhtyy ak- tiivisesti rakastamaan. Raamatullisen näkemyksen mukaan on kuitenkin niin, että juuri rakkauden Jumala kohtaa synnin vihalla.
Latinalaisen sovitusopin juridista luonnetta ja sen jumalakuvaa vastaan on jo keskiajalla, mutta varsinkin valistuksen ajoista lähtien esitetty ankaraa kritiikkiä. Abelard luopui oikeudellisesta ajattelusta ja korosti Kristuksen kuoleman esimerkkivaikutusta uskoviin: Kristuksen kärsimys paljastaa meille Jumalan rakkauden ja sytyttää meissä vastarakkauden. Ihmisessä oleva vihamielisyys Jumalaa kohtaan muuttuu siis luottavaiseksi rakkaudeksi, jolloin sovitus toteutuu.
Tämä Abelardin subjektiivinen sovitusoppi sai jatkonsa uudella ajalla samassa määrin kuin pääpaino teologisessa ajattelussa siirtyi ihmiseen. Sekä valistusajan teologiassa että myöhemmässä teologiassa (esim. Schleiermacher ja Ritschl) sovitus nähtiin etupäässä ihmisen mielenmuutoksena. Jumalan puolella ei tarvita mitään muutosta. Hän on pysyvä rakkaus, eikä rakkaus vaadi mitään hyvitystä. Näin ollen "sovituksen sana" on ilmoitus, joka korjaa ihmisen väärän käsityksen Jumalasta. Ihmisessä ollut kielteinen asenne Jumalaan oli siis perustunut väärinkäsitykseen.
Ennen kuin yritän löytää Grazin valmistelumateriaalissa ilmenevän sovituskäsityksen paikan tältä kolmen sovitusopin kartalta, on varmasti aiheellista kysyä, missä Lutherin paikka on. Tämän paikan koordinaatit löytyvät ehkä parhaiten Vähän katekismuksen toisen uskonkappaleen selityksestä:
"Uskon, että Jeesus Kristus, Isästä ikuisuudessa syntynyt tosi Jumala ja neitsyt Mariasta syntynyt tosi ihminen, on minun Herrani. Hän on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan. Hän lunasti minut, jotta tulisin hänen omakseen, eläisin kuuliaisena hänen valtakunnassaan ja palvelisin häntä ikuisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa, niin kuin hän itsekin kuolleista nousseena elää ja hallitsee iankaikkisesti. Tämä on varmasti totta."
Tästä Kristuksen lunastus- ja sovitustyön tulkinnasta löytyvät helposti eräät klassisen sovitusopin keskeiset elementit. Kristus on ostanut ja voittanut meidät vapaiksi synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta. Usein Luther lukee myös Jumalan lain ja vihan turmiovaltojen joukkoon. Gustav Aulén katsookin, että Lutherin sovitusajatus merkitsi klassisen sovitusmotiivin uudistamista ja syventämistä.
Tässä samassa selityksessä ilmenevät myös eräät latinalaisen sovitusopin piirteet, erityisesti siinä, että Luther tarkastelee ihmistä synnin ja syyllisyyden näkökulmasta. Tämä näkökulma ei tietysti ole vieras myöskään klassiselle sovitusopille, mutta siinähän korostuvat syyllisyyden näkökulmaa enemmän ih- misen vankeus ja orjuus turmiovaltojen alla.
Lutherin selityksessä on myös subjektiivinen elementti, mutta kuitenkin toisella tavalla kuin edellä mainitsemassani subjektiivisessa sovitusopissa. Tässä ei ole ensisijaisesti kysymys tiedolliseen ilmoitukseen perustuvasta psykologisesta muutoksesta, vaan ihmisen koko eksistenssin ja sen perusedellytysten muutoksesta sen johdosta, että sovitus, lunastus ja vanhurskauttaminen kuuluvat olennaisesti yhteen.
Lutherin sovitusnäkemys on teosentrinen eikä antroposentrinen. On kyse siitä, mitä sovituksen Jumala jatkuvasti tekee lunastajana, vanhurskauttajana, luomakunnan uudistajana ja eheyttäjänä.
Mihin sitten Grazin yleiskokous tulee sijoittumaan sovitusoppien kartalla? Jos etsii vastausta tähän kysymykseen edellä mainitsemastani luonnoksesta työskentely- ja päätösasiakirjaksi, joutuu aikamoisen hämmennyksen valtaan. Kun yrittää löytää siellä ilmenevän sovitusnäkemyksen koordinaattilukuja, tuntuu ensin siltä, että joudutaan kokonaan kartan ulkopuolelle. Tällöin vika ei välttämättä ole koordinaattiluvuissa, sehän voi olla myös kartassa. On käytetty väärää karttaa paikanmääritystä varten.
Ottamatta kantaa siihen, onko käyttämäni sovitusoppien perinteinen kartta oikea vai väärä, on joka tapauksessa selvä, että Grazin työskentely- ja päätösasiakirjan luonnoksessa puhutaan sovituksesta usein toisin kuin mitä olemme sovitusteologian pitkän perinteen pohjalta oppineet puhumaan. Tässä valmistelukirjasessa sovitussanaa käytetään ratkaisuna toiseen pääongelmaan kuin perinteisissä sovitusopeissa. Näissä opeissa pääongelma on vihollisuus Jumalan ja ihmisen välillä, Grazin materiaalissa sen sijaan ihmisten ja ihmisyhteisöjen välillä: kirkkojen välillä, uskontojen ja kulttuurien välillä, rikkaitten ja köyhien välillä, kansojen välillä, ihmisen ja luonnon välillä jne.
Nämä ovat tietysti äärimmäisen tärkeitä kysymyksiä, ja sovitus on ilman muuta käsite ja sana, jota voidaan käyttää etsittäessä vastausta ekumeenisiin ja sosiaalieettisiin ristiriitoihin. Ongelma on siinä, miten sovitus Jumalan ja ihmisen välillä suhteutetaan tähän ihmisten väliseen sovintoon. Onko Jumalan ja ihmisen välisellä sovituksella jokin itseisarvo, vai onko sillä ainoastaan välinearvo suhteessa ekumeeniseen ja sosiaalieettiseen sovintoon? Suurin teologinen ongelma Grazin valmistelumateriaalissa on siinä, että Jumalan suorittama sovitustyö rajoitetaan käytännöllisesti katsoen koskemaan yksinomaan elämän horisontaalista ulottuvuutta. Sovittajan tehtävä ja virka rajoitetaan tekemään mahdolliseksi ihmisten välinen sovinto.
Teologisesti keskeisessä kohdassa (12) todetaan, että sovitus Jumalan lahjana tarkoittaa sitä, että Jumala on Jeesuksessa Kristuksessa tullut ihmiseksi ja on nyt läsnä luomakunnassa. "Luotamme siihen", sanotaan, "että tämän rakkauden voima, Kristuksen 'pneuma', on elävänä ja vaikuttavana keskuudessamme. Tätä hyvää pyhää Henkeä nimitämme sovituksen energiaksi, muutoksen voimaksi... Ja turvaudumme siihen, että tämän Hengen läsnäolon kautta ja välityksellä Jumalan sovitus tulee historialliseksi mahdollisuudeksi. Jumala antaa sovituksen konkreet- tisena mahdollisuutena ihmisten historiaan."
Kyseessä olevassa asiakirjassa todetaan edelleen, että kaiken taustalla on Jumalan laupeus (kohdat 14-19), joka paljastuu meille Pojan "kenosiksessa" ja jonka energia on Pyhässä Hengessä vaikuttamassa keskellämme. Tämä Jumalan laupeus on se uuden elämän lähde, josta sovitus pulppuaa. Tämän lähteen jälkiä (Spuren) on tunnistettavissa ihmisten ja kansojen välisissä suhteissa eri puolilla maailmaa, myös elämää uudistavissa sakramenteissa.
Edellä kuvaamassani teologisessa perusnäkemyksessä, mikäli sellaisesta voi puhua, on mahdollisesti kaukainen kaiku klassisesta sovitusopista, latinalaisesta sovitusopista ei sitäkään. Yhteistä subjektiivisen sovitusopin kanssa ovat tämänpuoleisuuden ja ihmisen aktiviteetin painottaminen ja tietty psykologisoiva piirre. Suurin ja tärkein yhtäläisyys on kuitenkin siinä, ettei nähdä mitään vihollisuutta Jumalan ja ihmisen välillä.
Grazin kokouksen valmisteluasiakirjan luonnoksessa olemme näköjään tekemisissä erään vanhan teologisen kysymyksen kanssa, joka voi auttaa meitä ymmärtämään, mistä oikein on kysymys. Kirkon ja teologian historiassa on jo kauan ollut havaittavissa tietty jännitys inkarnaatioteologian ja sovitusteologian välillä. Siellä missä jompi kumpi on ilmennyt yksipuolisin korostuksin, on tämä tapahtunut toisen kustannuksella. Näyttää sitä, että Grazin asiakirja on esimerkki siitä, miten tietyn inkarnaatioajatuksen hallitseva rooli on johtanut sovitusajatuksen kaventumiseen ja vääristymiseen: Kun Jumala itse on läsnä, ei tarvitse enää katsoa taaksepäin. Silloin saa Jumalan Hengen innoittamana lähteä rakentamaan sovintoa maan päällä.
Grazin valmistelu- ja päätösasiakirjan tekijöillä olisi ollut hieno mahdollisuus laatia toisenlainen luonnos. Vuotta aikaisemmin (1995) ilmestyi nimittäin valmistelukirjanen, jossa sovituksen sekä vertikaalinen että horisontaalinen ulottuvuus otettiin aivan toisella tavalla huomioon. (Versöhnung, Gabe Gottes und Quelle neuen Lebens. Eine Arbeitshilfe für die Vorbereitung der zweiten Europäischen Ökumenischen Versammlung, 1997. Genf/St. Gallen 1995.) Tämän asiakirjan toisessa luvussa - "Biblische, theologische und liturgische Impulse" (s. 11-16) - liitytään raamatulliseen ja teologian historian tarjoamaan aineistoon siten, että tuloksena on kirkkoja hyvin edustava sovitusnäkemys. Samalla on myös onnistuttu osoittamaan, mitä sovituksen viran hoitaminen kirkossa ja yhteiskunnassa käytännössä merkitsee. Olisi toivottavaa, että kirkoille lähetetty työskentely- ja loppuasiakirjan luonnos voitaisiin tarkistaa tällaisten suuntaviivojen mukaan. Tällöin Grazin yleiskokouksessa voidaan löytää sellainen teologinen positio, josta on mahdollista valita suunta, kun lähdetään hoitamaan sovituksen virkaa tämän päivän maailmassa.