Jukka Paarma

DIAKONIAN EETTINEN JA PROFEETALLINEN TEHTÄVÄ

Diakoniatyöntekijöiden neuvottelupäivät Lahdessa 2.10.1999

Vanhassa kirkkotaiteessa, jota voimme katsella vaikkapa keskiaikaisten kirkkojemme seiniltä tai hyvistä taidemuseoista, on omat erityiset sääntönsä. Niiden sääntöjen tunteminen avaa usein koko taiteen merkityksen ja siihen sisältyvän viestin. Yksi näistä erityispiirteistä on se, että kuvatuilla henkilöillä, ovat he sitten Raamatun hahmoja taikka kirkkohistorian pyhiä, on omat attribuuttinsa eli määreensä, joista heidät tunnetaan. Me kaikki tiedämme, kuinka Pietarin tunnusmerkkinä on avain, Jaakobilla miekka, Andreaalla vinoristi, Pyhällä Laurentiuksella parila ja meidän omalla Pyhällä Henrikillämme jalkojen alla Lalli. Johannes Kastajalla on eräissä maalauksissa oma tuntomerkkinsä, josta hänet on helppo tunnistaa. Hänellä on suhteettoman pitkä etusormi, joka vielä usein on ojennettuna suoraksi eteen tai yläviistoon. Tällä taiteilijat ovat kuvanneet Johanneksen tehtävää ja sanomaa, sitä, mikä Johanneksen evankeliumin mukaan kuului näin: "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin". Johanneksen tehtävä oli kääntää ihmisten katseet Kristukseen. Katseet pois omasta itsestä ja sen viheliäisyydestä, katseet pois toisista ihmisistä ja vertailuista, katseet pois maailman murheista, katseet yksin Kristukseen.

Johannes Kastajan esimerkkiä on kirkko julistuksessaan ja opetuksessaan kutsuttu noudattamaan. Sen tunnusmerkkinä on tiukka Jumala-keskeisyys ja Kristus-keskeisyys. Sormen on osoitettava selvä suunta, Jumalaan ja Kristukseen.

Luterilaisessa perinnössä on aina tahdottu pitää tarkkaan erossa toisistaan sellaiset asiat, joita ei pidä sekoittaa keskenään. Luther opetti, että lain ja evankeliumin erottaminen on teologin ammattitaidon osoitus, samoin on erotettava jumalakeskeisyys ja ihmiskeskeisyys. Se, mitä kirkolla on sanottavaa ihmisen pelastuksesta, hänen elämänsä onnesta ja ikuisesta autuudesta, elämäntarkoituksesta, elämän voimavaroista ja suhteesta kuolemaan, on kertakaikkisesti jumalakeskeistä. Kaikki julistus ja sielunhoito tähtää siihen, että katseet suunnattaisiin pois omasta itsestä, ihmisen uskosta tai uskonpuutteesta, suorituksista tai suorittamattomuuksista, ja että katseet käännetään Jumalaan ja hänen tekoonsa Kristuksessa. Se, mitä evankeliumi antaa, on yksin Jumalan tekoa, Jumalan lahjaa. Tyypillinen esimerkki tästä on käsityksemme kasteesta. Erityisesti lapsikasteessa korostuu, että kaste  on yksin Jumalan lahja eikä missään nimessä ihmisen suoritus. Kaikki annetaan lahjaksi armosta, siksi julistuksen on oltava kertakaikkisen jumalakeskeistä. Ei pidä vilkuilla ihmisiin ja ihmisen ominaisuuksiin, vain Jumalaan, hänen lahjaansa, armoonsa ja rakkauteensa.

Ihmisestä on kysymys

Diakoniassa, tekojen evankeliumissa, palvelussa, on asia aivan päinvastoin. Siinä käännetäänkin katseet vain ihmiseen, vilkuilematta muualle. Diakonian lähtökohta on siinä, että me noudatamme Johannes Kastajan kehotusta ja katsomme Jumalan Karitsaa, häntä, joka kärsi ristillä meidän puolestamme. Mitä hän sanoikaan ristillä? Hän puhui omilleen, osoitti heille tehtäviä, huolenpitoa ja vastuunkantamista toinen toisistaan. "Äiti, katso poikasi" ja "Poika, katso äitisi". Diakonian profeetallisuus, ainutlaatuisuus, sen ominaislaatu, on hellittämätön ihmiskeskeisyys. Kun kohtaamme  ihmisen kasvoista kasvoihin, ihmisen, joka tarvitsee toista ihmistä, niin siinä ei kysellä, mikä on edustamamme instituution tai yhteisön pitkäntähtäyksen suunnitelma ja mikä on sen tehtävien painopistealue. Siinä ei kysellä, mitä tekisin, jotta edustamani yhteisö saisi kilpeään kiillotettua ja sen edustajana minä ehkä vielä hyvää myönteistä mainetta, palautetta ja PR:ää. Siinä me kohtaamme ihmisen ja hänen avuntarpeensa. Näissä aineksissa on riittävästi materiaalia tehtävämme oikeaan ratkaisemiseen ja suorittamiseen.

Kun otsikossa on kyse diakonian eettisestä ja profeetallisesta tehtävästä, niin mieleni sopukoissa ensimmäiseksi protestoin koko kysymyksenasettelua. Eihän diakonialla voi olla mitään muuta tehtävää kuin auttaminen. Eihän sen tule kysellä etiikoita ja profetioita vaan katsoa ihmistä ja hänen tarpeitaan ja toimia. Mutta tietysti onhan siinä, että diakonia hellittämättömän ihmiskeskeisenä omaleimaisuutensa säilyttäen toimii meidän keskellämme, onhan siinä eettistä sanomaa ja profeetallisuutta. Minun teesini onkin, että diakonian profeetallisuus on siinä, että kyse on ihmisestä. Ihmisen ja toisen ihmisen kohtaamisesta tai niin kuin vanhastaan sanottiin: avunsaajana mutta myös auttajana on ihminen.

Ihmisen kahdenlainen huomioonottaminen

Mitä ihmiskeskeisyys sitten käytännössä tarkoittaa? Näen asian niin, että palvelu ja lähimmäisvastuu jakautuu kahteen eri haaraan, joissa ihminen ja hänen hätänsä tai tarpeensa kohdataan eri näkökulmista. Yhtäältä me haluamme hellittämättä ja sinnikkäästi etsiä sitä ihmistä, jonka hätä on suurin ja jonka arvo ihmisenä on poljetuin, unohdettua, hiljennettyä ja vähäarvoiseksi leimattua. Haluamme suurin korvin kuunnella häntä ja hänen tarpeitaan ja vastata teoillamme hänen avunhuutoonsa, on se sitten alistetun ihmisen nöyrää hiljaisuutta tai epäoikeudenmukaisuudesta nousevaa räikeän vaativaa. Diakonian isät käyttivät tästä termiä hädän äärimmäinen pää. Sinne suuntaa katseensa karitatiivinen toiminta eli diakonia.

Toisaalta ymmärrämme, että on toimittava toisellakin tasolla. Haluamme etsiä ja kysellä jokaisen ihmisen todellista tarvetta ja hyvää. Silloin on katse suunnattava laajemmalle. Yhden ihmisen tarve saattaa joutua kriittisen tarkastelun kohteeksi, kun kyselemme, mikä edistäisi parhaimmalla tavalla kaikkien yhteistä hyvää, yleistä oikeudenmukaisuutta ja ihmisarvoa. Tästä kyselystä nousee sosiaalieettinen toiminta, joka suuntaa toimensa laajemmalle, usein yhteiskunnan eri alojen päättäjille. Mutta tämän edellytyksenä on karitatiivinen ihmisen kohtaaminen ruohonjuuritasolla.

Siitä, mitä tämä viimemainittu käytännössä merkitsisi, on yksi esimerkki piispojen viime talvena julkaisema paastonajan kirje "Kohti yhteistä hyvää". Siinä kirkkomme diakonian eli teidän diakoniatyöntekijöiden kokemukset tämän ajan suomalaisten ihmisten todellisesta elämäntilanteesta ja heidän vaikeuksistaan pyrittiin ottamaan lähtökohdaksi yhteiselle yhteiskunnalliselle parannuksenteolle oikeudenmukaisen ja vastuullisen yhteiskunnan edistämiseksi. Johtopäätökset, joita siinä tehtiin valtiolle ja kunnille kuuluvasta vastuusta, taloudellisesti oikeudenmukaisesta jakamisjärjestelmästä, globaalin talouden näkymistä ja uudenlaisesta yhteisöllisyydestä, eivät olisi olleet mahdollisia ellei lähtökohtana ja taustana olisi olleet ne lukemattomat kontaktit, joita kirkkomme diakoniassa on luotu.

Ihmisarvon puolesta

Kun tältä pohjalta yritän mietiskellä tätä aikaa, jossa elämme, vuosituhannen vaihdetta, ja kyselen, millaiset ovat ne eettiset ja profeetalliset haasteet tai tehtävät, joissa näkökykyämme tulisi terästää, joissa on kuljettava ehkä yleistä mielipidettä vastaan ja joissa erityisesti kirkolla, kirkon sanomasta nousevilla näkökohdilla, on erityislaatuinen paikka, hahmotan oman vastaukseni neljään asiarykelmään taikka ryppääseen.

 Niistä ensimmäinen on se kaikkein tutuin: sen kysely, missä on hädän äärimmäinen pää, missä ovat ne syrjälle joutuneet ja potkitut ihmiset, missä äänetön hätä. Tätähän diakoniassamme olemme maailman sivu kyselleet. Luulen, että tänä aikana voisimme lähestyä tätä problematiikkaa ihmisarvosta käsin. Missä tänään on ihmisarvo uhattuna tai poljettuna? Me tunnemme köyhämme ja ruokajonomme. Tunnemme myös ylivelkaantuneet ja talouttaan taitamattomasti hoitavat lapsiperheiden vanhemmat. Tuottavuutta, tehokkuutta ja tulosta vaativa aikamme on kyllä riistämässä ihmisarvoa niiltä, jotka eivät tuota tulosta riittävästi tai eivät lainkaan. Monet niistä, jotka tuottavat taloudellisten päätöksentekijöiden tuloslaskelmiin viimeisen viivan alle miinusmerkkisiä numeroita, taitavat olla meidän silmäteriämme. Vammaiset ja sairaat, vanhukset ja lapset ovat vanhastaan meidän listoillamme. Iloitsen siitä, että jo useissa seurakunnissa on asetuttu muidenkin ryhmien rinnalle nimenomaan ihmisarvon puolustajina. Ajattelen työttömiä, joiden suurin kärsimä vääryys taitaa olla epäilyt ihmisarvon suhteen, ajattelen vajaatyökykyisiä tai muuten elämän kovassa kilpailussa jäännöspisteille jääviä, vähäisen talenttimäärän omaavia. Ajattelen muukalaisia, pakolaisia ja muita vierasmaalaisia keskellämme, joiden ihmisarvo on joutunut uhatuksi lisääntyvän rasismin aikana. Voimme myös kysyä, mitä me kristittyinä ihmisarvon puolustajina ajattelemme siitä keskustelusta, jota käydään seksuaalisten vähemmistöjen asemasta? Luetteloa voisi varmasti jatkaa - mitä tarkkanäköisempiä olemme, sitä pidemmälle. Ihmisarvon puolustajilla olisi tässä maassa, jos ei niinkään yleistä kysyntää, niin todellista tarvetta. Siihen kutsuu ainakin Hän, joka sanoi: "Mitä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle".
 

Piilevät uhkakuvat

Toiseksi. Meidän näkökykymme terävyyttä koetellaan erityisesti siinä, näemmekö me sellaiset yhteiskunnassa vallitsevat trendit, pinnan alla kytevät muutosuhat, jotka eivät vielä ole tulleet selvästi näkyviin, mutta jotka ovat kehittymässä ihmisen elämää tuhoavaan, ihmisarvoa heikentävään, oikeudenmukaisuutta ja elämän mielekkyyttä vähentävään suuntaan. Suomessa vieraili muutama viikko sitten Hannoverin yliopiston sosiologian professori Oscar Negt, joka tunnetaan terävänä yhteiskunta-analyytikkona ja -kriitikkona. Hän hahmotteli niitä kriisejä, joiden keskellä eurooppalaiset ihmiset - sen mukana tietysti me suomalaiset - elävät lähitulevaisuudessa. Vapaasti Negtiä mukaillen ja häntä täydentäen mainitsen viisi uhkakuvaa eli kriisiä, joiden keskellä eurooppalainen ihminen jo nyt ja vielä enemmän tulevina aikoina elää:

1.  Neuvostoliiton hajoaminen vuosikymmenen alussa merkitsi myös vanhan maailmanjärjestyksen hajoamista ja tarvetta löytää uusi identiteetti. Aikaisemmin ei-sosialistisissa maissa ajateltiin, että sosiaalinen markkinatalous toimii paljon paremmin kuin itäinen järjestelmä. Meillä oli asiat siten aika hyvin. Nyt, kun tuota kilpailevaa järjestelmää ei enää olekaan, on pitänyt nykyisen länsimaisen kapitalismin keskellä löytää ihmiselämälle mielekkyys ja arvo. Negt sanoo, että me elämme nyt talouden terrorin vallassa. Elintaso on korkeampi kuin koskaan, mutta silti taloudelliset ongelmat ovat niitä, joista tiedotusvälineet pääasiassa puhuvat ja jotka myös täyttävät suuren osan ihmisten jokapäiväisen keskustelun aihevalikoimasta ja mielessä pyörivistä ongelmista. Eräissä Keski-Euroopan maissa, jotka ennen kuuluivat itäblokin piiriin ja jotka nyt etsivät tietään kapitalistisen lännen yhteydessä, on tämä rahan, markan, terrorisoiva valta ehkä kaikkein selvin. Mutta sama markan hallitseva asema näkyy meilläkin eikä ole eroa sillä, onko meillä rahaa paljon vai vähän. Raha ja talous on kahlehtinut meidät.  Jos kirkko on tarkoitettu kutsumaan ihmisiä vapauteen, niin tässä on aivan varmasti yksi kahle, josta tämän päivän ihmisiä, ehkä meitä itseämmekin, tulisi vapauttaa.

2. Toiseksi Negt puhui työelämän muutoksista ja kriiseistä.

 Työelämän ongelmat, paineet, kriisit ja vaikeudet on meidän maassamme yksi eniten kärsimystä, paineita, perhekriisejä ja sairauksia aiheuttava asia. Työkulttuurissa on eettiseltä kannalta paljon korjattavaa, vaikka siihen maassamme onkin kiinnitetty lisääntyvässä määrin huomiota.

 Eräät tämän vuoden onnettomat tapaukset ovat tuoneet räikeällä tavalla esiin, kuinka talouselämässämme paljosta eettisestä ja arvokeskustelusta huolimatta vallitsevat liian usein vanhat väärien arvojen pohjalle rakentuvat käytännöt. Nämä muutamat esimerkit, joihin viittaan, osoittavat sen, kenelle esimerkiksi liikeyritys ja sen johto vastaa ja kenen etua se ajaa. Samaan aikaan, jolloin huolehditaan viimeisen päälle omistajien eduista ja kohtuullista paremmasta taloudellisesta tuotosta, ei vastuuta tunnetakaan työntekijäkunnasta, heidän perheistään, työn jatkuvuudesta ja turvallisuudesta.

 Piispojen paastokirjeessä puututtiin tähän asiaan hyvin selkeästi ja yksinkertaisesti, kun painotettiin sitä, että talouselämässä tulee nimenomaan suosia sellaista ihmisläheistä ja paikallista yrittämistä, joka tuntee vastuunsa ja mielenkiintonsa oman alueensa, oman ympäristönsä ja yhteiskuntansa, ympärillä olevan luonnon ja työtä tekevien ihmisten ja heidän perheittensä tulevaisuudesta. Sen tulee olla vähintään yhtä tärkeä huomion kohde kuin puhdas taloudellinen tuotto ja omistajien voitto. Kirkon sijoitustoiminnan eettisiä periaatteita pohtinut kirkkohallituksen työryhmä käytti tästä samasta asiasta termiä laajan sosiaalisen vastuun ideologia, jonka mukaan yritys toimii taloudellisessa ja moraalisessa vastuusuhteessa koko ympäröivään yhteiskuntaan.

3. Kolmanneksi Negtin esiin ottamissa kriiseissä nousi esiin huoli perheitten ja muiden perinteisten yhteisöjen lisääntyvästä hajoamisesta. Se merkitsee, etteivät lapset enää saa kotoa siinä määrin kuin aiemmin peruseväitä elämälleen. Tämän kehityksen syyt ovat moninaiset. Tässä ei voi lähteä niitä analysoimaan, mutta johtopäätös on selvä. Meidän tehtävämme on nostaa äänemme perinteisen perheyhteisön puolesta, tukea kaikkia sen vahvistamiseen pyrkiviä aloitteita. Ajassamme liikkuu myös aatteita, joissa perhe yhteiskunnan perussoluna asetetaan kyseenalaiseksi tai vanhanaikaiseksi. Tällaisia virtauksia on seurattava tarkoin ja nostettava tarvittaessa ääni heikoimpien turvan eli perheen puolesta.

4. Neljäs kriisi, jonka keskellä yhä lisääntyvässä määrin elämme, on se hämmennys, jota tuottaa tieteen ja teknologian huima kehitys. Erityisesti ne tieteenalat, jotka antavat lisääntyviä mahdollisuuksia muunnella ihmistä, vaikuttaa hänen perimäänsä, sitä kautta ominaisuuksiinsa, saattavat hämärtää käsitystämme siitä, mikä on ihminen ja ihmisenarvo. Erityisesti näkymät, joita on väläytelty ihmisen epäsuotavien ominaisuuksien tai perintötekijöiden, kuten perinnöllisten sairauksien, muuntelusta, asettavat uudella tavalla kysymyksen, mikä ja millainen ihminen on todellinen ihminen, arvokas ihminen.

 Teknologian kehitys tuo toisenlaisiakin hämmentäviä kuvia. Itse ajattelen erityisesti sitä, että median ja tietomaailman huikea kasvu ja sen maaginen valta ihmisiin voivat hyvinkin olla samanlainen ihmistä vangitseva ja vallassaan pitävä kahle kuin edellä mainitsemani talous. Miten osaisimme pitää ihmiset ja itsemmekin vapaina tästä elämää hallitsevasta, mielipiteitämme manipuloivasta ja meidän arvojamme ja käyttäytymistämme ohjaavasta maagisesta vallasta? Riemuvuoden ohjelmajulistukseenhan kuuluu "vapauttaa vangitut ja päästää kahlehditut vapauteen". (Luuk. 4)

5. Viidentenä kriisiin johtavana trendinä Negt näkee demokraattisen osallistumisen heikkenemisen. Äänestysinnostus laskee. Kun tuntuu siltä, että päätökset tehdään jossakin kaukana ja että minun vierailuni äänestyskopissa on vain demokratian kulissi. Eurovaalit tänä vuonna antoivat meilläkin tästä selvän hälytysäänen, kuten muutoinkin äänestysvilkkauden jatkuva heikentyminen. Uskon, että kirkon ja sen työntekijöiden tehtävä on osaltaan vaikuttaa siihen, että ainakin paikallisella tasolla yhteisöllisyys, vaikuttamismahdollisuudet ja demokratia voivat toimia.

 Tähän liittyy eräs huolenaiheemme, nimittäin niin sanottu privatisoituminen. Se on yhteisöllisyyden vähenemisen toinen puoli. Muuttoliike, joka irrottaa suomalaisen juuriltaan, kotipaikkansa, kylänsä ja sukulaistensa yhteisöstä on yksi privatisoitumisen eli yksityistymisen aiheuttaja. Informaatioteknologia ja viihde-elektroniikan valtaisa kehitys ja sen saavuttama lähes hallitseva asema ihmisten ajankäytössä on toinen. Olen kaupunkiemme lähiöissä tavannut paljon ihmisiä, jotka - paradoksaalista kyllä - samalla kertaa sekä varjelevat intohimoisesti yksityisyyttään että samalla kipeästi kärsivät siitä.

 Ihmisyyteen kuuluu yhteisönä eläminen, siihen kuuluvat yhdessä koetut ilot ja juhlat, mutta myös yhteinen vastuu ja huolenpito toinen toisesta. Tämän ihmisyyden puolen, yhteisöllisyyden, esilläpitäminen on varmasti meidän suuria haasteitamme ensi vuosituhannella.

Itsensä ja toisen rakastaminen

Kolmas rypäs, joka mielestäni liittyy eettiseen ja profeetalliseen tehtäväämme, liittyy diakoniatyöntekijään, hänen jaksamiseensa työssä, hänen motivaatioonsa ja hänen työkulttuuriinsa. Näistä olemme paljon viime vuosina puhuneet. Olen monen muun tavoin nähnyt, kuinka erityisesti meidän diakoniaviranhaltijamme ovat viimeisten vuosien muutoksissa joutuneet venymään äärimmilleen ja joskus enemmänkin. Jaksamisen kysymykset ovat tulleet todellisiksi ja ajankohtaisiksi. Ottamalla ne kysymykset vakavasti, etsimällä niihin vastauksia ja järjestämällä työolosuhteet, työnrajat, palkitsemisjärjestelmät, ynnä muut tähän kuuluvat asiat silmämääränä ihminen, siis työntekijä, me voisimme olla tässä yhteiskunnassa ja tämän yhteiskunnan työkulttuurissa profeetta tai ainakin edelläkävijä. Kaikkialla yhteiskunnassamme me tarvitsisimme paljon enemmän kuin nykyään on laita työjärjestelyjä, joissa lähdetään ihmisen tarpeista ja ihmisen hyvästä. On tietysti totta, että niin meidän työssämme kuin muissakin töissä, ihmisen työssä viihtyvyys ei voi olla päällimmäinen eikä ainoa kriteeri työjärjestelyissä. Yhteisöllä, työyhteisöllä, työnantajalla on omat tavoitteensa, jota varten työntekijä on olemassa. Me omassa työssämme kirkossa tunnemme tämän kaksinaisuuden erittäin hyvin. Ehkä monen kirkon työntekijän uupumus johtuu juuri liian voimakkaasta samastumisesta työnantajan luultuun tahtoon ja näkemykseen, työn ja tehtävän erittäin suureen arvostukseen ja oman jaksamisen merkityksen vähättelyyn. Onneksi olemme jossain määrin heränneet uudenlaiseen ajatteluun.

Tässä yhteydessä emme tietenkään voi käydä hahmottelemaan, millaisiin toimenpiteisiin käytännössä nyt olisi aihetta. Se on toisten foorumien asia. Tahdon kuitenkin sanoa, että samalla kun me kirkossa tarvitsemme diakoniatyössä - niin kuin muissakin kirkon työmuodoissa - hyvin motivoituneita, kirkkoon ja sen perustehtävään lujasti sitoutuneita, Herransa työvainiolle mielellään työtöntulevia ja hyvän ammattitaidon omaavia työntekijöitä, samalla kun me odotamme ja edellytämme aika paljon, on kirkon kannalta ensiarvoisen tärkeää, että sen työntekijät tekevät työnsä iloiten, mielellään, ja heidän elämäänsä kuuluu työn ohessa riittävästi lepoa ja virkistystä. Sanon tämän korostaen, että se on työnantajan etu ja tahto ja oikeastaan edellytys työn profeetalliselle onnistumiselle. Profeetallinen kirkon diakonia on myös silloin, kun se hyväksyy joukkoonsa ja arvostaa kapasiteetiltaan erilaisia työntekijöitä - niitäkin, joiden voimat ovat vähäisemmät kuin muiden, mutta joilla on halu ja joilla on näky tehdä työtä ihmisen hyväksi.

Vahvuutenamme ihminen

Sitten tullaan viimeiseen ryppääseen profeetallista tehtäväämme. Siinä nostaisin esille sen kristillisen kirkon diakoniatyön ominaispiirteen, jossa me olemme omaleimaisia ja jota puolta tulevalla 2000-luvulla mielestäni entistä enemmän tulee korostaa. Aloitin siitä ja päätän siihen. Se on työmme ihmiskeskeisyys ja ihmisläheisyys. Tarkoitan sitä, että toisin kuin yhteiskunnan tehokkaat palvelut, kirkon diakoniaa leimaa se, että meillä on antaa ihminen. Olen ihaillen seurannut sitä, miten diakoniaviranhaltijat Turussa ovat hoitaneet ruokapankkia. Työtapa ja kokemus on varmaan samanlainen kaikkialla. Kysehän ei ole siitä, minkä televisiouutiset ovat välittäneet, että ihmiset kulkevat pitkässä jonossa ja saavat tiskin takaa muovipussin ja tyytyväisinä lähtevät tiehensä jauhopakettiensa ja sämpylöittensä kanssa. Asiakkaat tulivat yksitellen. Jokaiselle annettiin oma aika keskustella diakoniatyöntekijän kanssa. Käytiin läpi asianomaisen ihmisen tilanne, hänen perheensä tilanne. Keskusteltiin siitä, mitkä tekijät ovat heitä saattaneet ahdinkoon. Mitä voitaisiin tehdä. Mitä muita ongelmia kuin ruuan puute perheellä on. Ahdinkohan on harvoin vain yhtä lajia, vaan usein taustalla on monien ongelmien vyyhti, jota ei pääse monen luukun systeemissä edes koskettelemaan. Ratkaisuna on se, että on ihminen, joka keskustelee ihmisen kanssa. Kirkonkello -lehdessä kerrottiin diakoniarahaston asiakkaiden parissa tehdystä haastattelututkimuksesta ja asiakkaiden kommenteista: "Diakoniatyöntekijän tapaaminen oli erilainen kontakti kuin sosiaalityöntekijän kanssa; ihminen ihmiselle, ei yksin rahasta puhuttu." "Raha ei ole tärkein apu, tärkeintä on, että kuunnellaan."

Tässä on diakoniatyöntekijän, diakoniatyömme ominaislaadun ydin. Siinä, että meillä on tarjota ihminen toisen ihmisen rinnalle tai katsomaan häntä kasvoihin, selvittämään koko tuota ongelmien vyyhtiä, elämään siinä rinnalla. Juuri tämän korostuminen on tuonut diakoniaviranhaltijoille uudenlaiset työpaineet, mutta tämä työnäky on niin arvokas, että siitä on pidettävä kiinni ja harkittava työajat, työolosuhteet ja työntekijöiden resurssien riittävyys uudelleen tältä pohjalta.

Tietenkään kirkon diakoniatyötä ei tule sälyttää diakoniaviranhaltijoiden vastuulle. Hienoimpia keksintöjä kirkossamme viime aikoina on ollut se, mikä on liittynyt lähimmäispalvelukeskuksiin, Mummon Kammareihin, ystäväpalvelutoimintaan jne. Se, että me työssämme voimme saattaa yhteen avuntarpeen ja ne ihmiset, joilla on halua ja taitoa toimia lähimmäisinä ja ystävinä, on diakonian perimmäisen olemuksen ydintä. Diakonia ei ole silloin viranhaltijoiden ja työntekijöiden työtä yksinomaan, vaan antamalla mielekkäitä tehtäviä seurakuntalaisille, ohjaamalla heitä toinen toistensa kohtaamiseen ja auttamiseen kuljetaan kohti sitä ihannetta, mistä olemme puhuneet niin monet kerrat iskusanalla "seurakuntadiakoniasta diakonia-seurakuntaan", jossa lähimmäisyys ja ystävyys toteutuvat. Halukkuutta tällaiseen ystävä- ja auttamistyöhön on paljon enemmän kuin mihin olemme tottuneet. Heikkoutemme seurakunnissamme on vain ollut se, että meidän on ollut vaikea löytää ihmisille mielekkäitä palvelutehtäviä.

Tähän olen siis loppujen lopuksi tullut. Diakoniamme omimpana, todellakin profeetallisena piirteenä on se, että tapahtuu ihmisen ja toisen kohtaamisessa ihmisen kohtaaminen. Yhteiskunnan turvaverkostojen, sosiaali- ja terveystoimen, monipuolisten toimintojen keskellä tämä on meidän erikoisuutemme. Meillä on antaa ihminen. Siitä toivoisin pidettävän kiinni ja sitä kehitettävän. Olen myös varma siitä, että sinne hädän äärimmäiseen päähän, sinne pääsee vain ihminen.

Ja siellä, missä ihminen on kasvokkain tai rinnakkain toisen kanssa, jossa selvitellään ahdinkoa, jossa itketään ja nauretaan, siellä itseensä kääriytynyt voi avautua uuteen yhteisöllisyyteen. Siellä myös hämärtyy se raja, josta alussa puhuin, nimittäin jumalakeskeisyyden ja ihmiskeskeisyyden raja. Siellä, missä ollaan silmäkkäin tai kylki kylkeä vasten, siellä tulevat esille myös perimmäiset kysymykset jumalasuhteesta, elämäntarkoituksesta, kuolemasta, elämän voimanlähteestä. Siellä voikin auttajan, rinnalla kulkijan, ystävän, etusormi kasvaa tavallista pidemmäksi. Se sormi, joka osoittaa: "Katso, Jumalan Karitsa, katso Kristus." Eettisesti rikkirevitty, sisältä haavoitettu ja armahdusta kaipaava ihminen tarvitsee sitäkin. Profeetan sormea, joka viittaa ihmisestä poispäin, Häneen, joka tuo rikkinäiselle ja särkyneelle sen avun, mitä ystävä ja lähimmäinen ei voi tuoda. Ja kun puhutaan profeetallisesta tehtävästämme: Johannes Kastajahan oli profeetta tai niin kuin Jeesus sanoi: "Hän oli enemmän kuin profeetta."

 Takaisin