Jukka Paarma
Puhe kristittyjen ykseyden rukousviikon 40-vuotisjuhlassa Helsingin Vanhassa kirkossa 18.01.2004
"Minä jätän teille rauhan. Oman
rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat,
älkää vaipuko epätoivoon.” Joh.14:27
Tämän vuoden ekumeenisen
rukousviikon teemana on rauha, nimenomaan se rauha, jonka Jeesus itse lupasi
oppilailleen. Kaikkia kristittyjä eri
kirkkokunnissa ja seurakunnissa kutsutaan rukoilemaan rauhan puolesta.
Raamatullinen rauha-käsite on
erittäin moni-ilmeinen. Tavallisesti me
ajattelemme rauhalla sodan ja taistelujen poissaoloa. Vaikka meidän omassa maassamme on saatu - Jumalan kiitos – elää
rauhan aikoja jo lähes kuusi vuosikymmentä, me suomalaiset kuitenkin yhä
tunnemme sisimmässämme rauhan suunnattoman suuren lahjan arvon, koska meidän
eri sukupolvien muistissa elää syvällä tunto sodan kurimuksesta. Itse olen syntynyt keskellä sodan pauhua ja
vanhempani ovat kokeneet useampia sotia. Lapseni ovat niistä paljon kuulleet.
Osaamme nyt kiittää siitä rauhantilasta, jossa saamme elää.
Maailman tilanne on kuitenkin
toisenlainen. Kuluneen vuodenkin aikana
on käyty kymmenittäin sotia, ei ainoastaan Irakissa tai Afganistanissa, joista
meille on välittynyt paljon uutismateriaalia.
Monissa muissa maissa, joista suomalaiset uutiset vain harvoin kertovat,
käydään tälläkin hetkellä veristä sotaa.
Keskisen Afrikan maissa, Sudanissa, Keski- ja Kaukoidässä miljoonat
ihmiset elävät sodan pelossa, kuolema, väkivalta ja ihmisten raakuus joka päivä
silmiensä edessä tai viiltävän pelon aiheuttajana. Olemmeko me kristityt rukoilleet liian vähän rauhan puolesta, kun
väkivalta saa niin paljon sijaa maailmassamme?
Tänään ja alkavalla viikolla me
tahdomme rukoilla sydämestämme maailman rauhan puolesta.
Raamatullinen sana rauha,
shalom, salaam, merkitsee kuitenkin muunkinlaista rauhaa. Ihmisen turvallisuutta jäytävät monet
muutkin asiat kuin sota. Shalom
merkitsee yhteyttä, eheyttä ja hyvinvointia, onnea ja turvallisuutta,
loukkaamattomuutta ja oikeudenmukaisuutta.
Kristillinen uskomme kertoo meille, että todellisen rauhan saamme
ainoastaan seuraamalla Jumalaa kuten Raamattu meille ilmoittaa, ja astumalla
sille rauhan tielle, jonka Jeesus Kristus elämällään viitoitti. ”Kristus on
meidän rauhamme , kirjoittaa apostoli (Ef. 2:14). On siis tärkeätä rukoilla rauhaa ja lähteä itse kulkemaan rauhan
tietä. Tarvitaan sanoja ja tekoja.
Nyt alkava kristittyjen ykseyden
rukousviikko on neljäskymmenes
maassamme. Oikeastaanhan kirkkojen jäseniä kutsutaan rukoilemaan
jatkuvasti. Jokaisen viikon tulisi olla kristittyjen rukousviikko. Tänä yhtenä viikkona vuodessa kuitenkin
haluamme järjestää erityisesti sellaisia tilaisuuksia, joihin eri kristillisten
ryhmien kristityt tulisivat rukoilemaan yhdessä. Kun he näin tekevät, he ovat
astuneet sille rauhan tielle, jonka puolesta Jeesus Kristus rukoili, ja jolle
tielle hän viitoitti suunnan.
Ekumeeninen liike on oikeastaan
hämmästyttävän uusi asia. Vaikka sen
juuret ovat vanhat, ekumeeninen liike
ja liikehdintä ja ajattelu alkoivat kristikunnan piirissä saada jonkinmoista
jalansijaa oikeastaan vasta noin sata vuotta sitten. 1900-luvun jälkipuoliskolla se on edennyt, kun kristityt ovat
huomanneet tai oikeastaan ottaneet todesta, että meillä eri kirkkoihin ja
seurakuntiin kuuluvilla kristityillä on paljon enemmän sitä, mikä meitä
yhdistää kuin mikä meitä erottaa.
Aiemmin oli huomiota kiinnitetty eroihin ja selvitelty rajoja, erottavia
käsityksiä ja opintulkintoja toisten kanssa.
Nyt tahdotaan katsoa enemmän
sitä, mikä yhdistää. On muistettu uudella tavalla Jeesuksen oma rukous
oppilaidensa puolesta, että he yhtä olisivat.
Ekumeeninen liike on pyrkinyt vastaamaan tähän Jeesuksen tahtoon. Sen piirissä on lähdetty selvittelemään
niitä opillisia ja käytännöllisiä seikkoja, jotka erottavat tai jotka
yhdistävät meitä. Tässä asiassa on
edetty kahta tietä. Ekumenia on kuin juna, joka kulkee kahta raidetta pitkin.
Opillisia kysymyksiä on selvitelty perusteellisesti asiantuntijavoimin. On selvää, että teologian tasolla on tehtävä
kärsivällisesti työtä suuremman keskinäisen ymmärtämyksen saavuttamiseksi. Tällä alalla kuitenkin työn on oltava
pitkäjänteistä, eikä sillä tiellä tietenkään voida odottaa kovin nopeita
tuloksia. Sen ovat osoittaneet ne
opilliset keskustelut, joita on käyty eri puolilla maailmaa ja omassa maassamme
eri kirkkojen kesken. Sellaisia selvityksiä on luterilaisella kirkollamme
ortodoksien, Vapaakirkon, helluntailaisten, baptistien kanssa ja aivan
hiljattain on aloitettu oppikeskustelut myös metodistien ja luterilaisten
kesken. Pohjoismaisella tasolla,
Ruotsin ja Suomen yhteistyönä on hiljakkoin aloitettu neuvottelut luterilaisten
kirkkojen ja roomalaiskatolisen kirkon kesken.
Tämä ekumenian juna kulkee
hitaasti mutta vakaasti eteenpäin. Pieniä edistysaskeleita on ollut nähtävissä,
vaikkakin askeleet ovat lyhyitä, kuten arvata saattaa opinkäsityksiä ja satojen
vuosien aikana juurtuneita traditioita uudelleen ajateltaessa.
Ekumenia, niin tärkeä kuin se
onkin, ei kuitenkaan vielä näytä olevan rakas ja mieluinen sana läheskään
kaikille kristityille. Päinvastoin monet vieroksuvat sekä sanaa että itse asiaa.
Tämä herättää meissä tietysti monia vakavia kysymyksiä. Onko vika ekumeenisessa
liikkeessä, ekumeenisessa neuvostossa, ekumenian kannattajissa, sen
puolestapuhujissa tai toimijoissa? On selvää, ettei ole olemassa yksinkertaista
vastausta tähän kysymykseen. On monia opillisia traditioita, joiden vankkaan
oikeassa olemisen tuntoon tai vieraiden oppien fobiaan kuuluu torjuva asenne
kristittyjen yhteistoimintaa ja keskinäistä keskustelua kohtaan.
Ekumenia ja ekumeeninen liike
nähdään vielä liian monissa meidän seurakunnissamme edelleen kirkon johtotason
ja teologien keskinäisenä puuhailuna ja kanssakäymisenä. Se näyttää liian monen
mielestä olevan kaukana tavallisen
kristityn ihmisen uskonharjoittamisesta ja käytännön elämästä. Silloin on
helppo ajatella, että ekumenia ei kuulu meille eikä se siten voi olla kovin
tärkeätäkään. Tällaiseen asenteeseen törmään aika usein sekä eri kristittyjen
kirkkojen tai yhteisöjen seurakunnissa, mutta myös julkisessa keskustelussa.
Vakka tämä asenne on sekä
ennakkoluuloinen että epäkristillinen, on se myös otettava vakavasti. Siksi
tahtoisin korostaa ekumenian tien toista raidetta. Teologian ja
oppineuvottelujen ohella on edettävä myös käytännön tietä. Ekumenian vahvuus nimittäin riippuu siitä,
kuinka laajalti se perustuu kristittyjen yhteiseen jumalanpalvelukseen ja
rukoukseen. Vaikka oppikeskusteluihinkin aina kuuluu yhteinen rukous, on aivan
erityisesti painotettava käytännön uskonelämän vahvistamisen yhteisyyttä. Tänä aikana tarvitaan kristittyjen yhteistä
ja voimakasta todistusta enemmän kuin koskaan. Maailmamme on muuttumassa yhä
moniarvoisemmaksi, monikulttuurisemmaksi ja moniuskontoisemmaksi. Uskollisuus
Kristuksen evankeliumille ja hänen antamalleen tehtävälle huutaa meitä yhteen
ja yhdessä rukoilemaan. Ekumenian vahvuus mitataan sittenkin
ruohonjuuritasolla.
Siksi me vietämme kristittyjen
ykseyden rukousviikkoa. Rukoilkaamme
rauhaa maailmalle. Rukoilkaamme kirkoillemme alttiutta kulkea rauhantekijän
askelissa. Rukoilkaamme itsellemme kuuliaisuutta lähteä rauhan tekojen
tielle. Rukoilkaamme toisten kirkkojen
ja omilla paikkakunnillamme toimivien seurakuntien ja niiden jäsenten puolesta.
Etsikäämme rukouksissamme sitä rauhaa, jota tämä maailma ei voi antaa, elämämme
eheyttä, jonka valmistaa Jumalan armo Kristuksessa ja turvallisuutta, joka
syntyy siitä, minkä apostoli kiteytti sanoiksi. Kristus on meidän
rauhamme. Hänen rauhansa olkoon meidän
kaikkien kanssa.