Jukka Paarma
Näin meidän Jumalamme
hyvyydessään armahtaa meitä: Korkeudesta saapuu luoksemme aamun koitto. Se
loistaa pimeydessä ja kuoleman varjossa eläville, se ohjaa jalkamme rauhan
tielle. (Luuk.1:78-79)
Espoon vanhasta, keskiaikaisesta
kivikirkosta on tullut uuden hiippakunnan pääkirkko, tuomiokirkko. Vuoden
alussa aloitti toimintansa maamme yhdeksäs evankelis-luterilainen hiippakunta,
Espoon hiippakunta. Helsingin hiippakunnasta erotettiin sen läntinen puolisko
omakseen. Näin kirkkomme on tahtonut tehostaa toimintaansa sillä alueella, jolla väestömäärä voimakkaasti
kasvaa ja jonne maan sisäinen muuttoliike
suurelta osin suuntautuu.
Hiippakuntaan kuuluu sekä kasvavia moderneja kaupunkialueita että
perinteistä maaseutua. Uuden Espoon hiippakunnan perustaminen viestii
siis siitä, että kirkkomme tahtoo olla läsnä ja lähellä ihmisiä niin kiireisen kaupunkimaiseman kuin harvemmin asutun maaseudun keskellä. Kirkko on olemassa ihmisiä varten.
Espoon kirkosta on nyt tullut
myös piispankirkko, katedraali. Hiippakunta on valinnut ensimmäiseksi
piispakseen Mikko Heikan, joka tässä messussa vihitään virkaansa. Hän tuntee uuden hiippakunnan ja sen
seurakunnat. Ne tuntevat hänet. Mikko
Heikka on koko pappisuransa, nyt melkein päivälleen 36 vuotta, palvellut
Helsingin hiippakuntaa ja ollut sen tuomiokapitulissa jäsenenä vuodesta 1989
lähtien, ensin asessorina sitten tuomiorovastina. Nyt tehtävät vaihtuvat. Vaikka hiippakunta ja sen elämä onkin
tuttu, on uudessa piispanvirassa lähdettävä kulkemaan ainakin osittain ennen
tallaamatonta polkua ensimmäisenä tämän viran haltijana.
Piispanvirka sinänsä on kristikunnan ensimmäisiä. Seurakunnan johtajasta, piispasta, tuli sittemmin isomman alueen, piispakunnan esimies, josta käytettiin nimeä episkopos. Se on tavallisesti käännetty suomeksi sanalla kaitsija. Raamatullista paimenen ja lauman vertauskuvaa ajatellen piispanvirasta puhutaankin kaitsijan virkana. Piispan tehtävä on kaitsea laumaansa. Kuva on edelleen käyttökelpoinen, vaikka kirkossakin sen rinnalle ovat nousseet erinimiset modernit johtamisteoriat. Kaitsijalle tärkeintä on laumansa hoitaminen.
Julkisuudessa näyttää usein
siltä, kuin kirkkomme asema ja merkitys yhteiskunnassa määräytyisi sen mukaan,
mitä piispat ja muut kirkon johtohenkilöt sanovat lehtien ja muiden medioiden
välityksellä. Miellyttävätkö ne kannanotot
vai eivät, sen mukaan saatetaan arvioida kirkon merkitystä. Näin ajateltaessa näkökulma on kuitenkin
aivan liian kapea. Kirkon kosketuspinta
suomalaiseen yhteiskuntaan on paljon laajempi. Kirkon ja ihmisten kohtaaminen tapahtuu pääosin paikallisissa
seurakunnissa, niiden viikottaisissa jumalanpalveluksissa, lasten kerhoissa,
rippikouluissa, kirkollisissa toimituksissa. Tai kirkko on läsnä vaikkapa
diakoniatyöntekijöiden tai pappien kohdatessa ihmisiä heidän vaikeissa
elämäntilanteissaan, sielunhoidossa, elämän kriisitilanteissa, sairaalan
vuoteiden tai omaisen kuoleman äärellä.
Useimmille ihmisille kirkon kasvot eivät ole kirkon johtajien, vaan oman seurakunnan diakonissan, lastenohjaajan, suntion tai tutun papin kasvot. Kaitsijan tehtävänä on pitää huolta, että he ja muut seurakuntien työntekijät voivat hyvillä mielin, tyytyväisinä ja motivoituneina, antaa täyden panoksensa kirkon työssä. Johtajan tehtävä on vapauttaa heissä olevia voimavaroja, siis pitää laumastaan sellaista huolta, että siinä toteutuvat Kristuksen seurakunnat parhaat tuntomerkit. Todistus ja palvelu toteutuvat parhaiten siellä, missä seurakunnasta, sen rakenteista, toiminnasta ja henkilöstöstä huokuu ja välittyy muille usko ja luottamus Jeesukseen Kristukseen elämän Herrana ja Vapahtajana sekä laupeus, todellinen huolenpito toisista, välittäminen.
Kaitsijan on kuitenkin myös itse
näytettävä tietä. Nykyaikainen median
sävyttämä elämänmuoto edellyttää myös sitä, että hiippakunnan piispa välittää
kirkkonsa sanomaa julkisuuteen, ja kiteyttää seurakuntiensa elämäntunnot omissa
kannanotoissaan. Yhteisessä elämässämme
on monia asioita. joihin Raamatun ja kristillisen uskon näkökulmasta on syytä
puuttua, milloin rohkaisten, milloin taas arvostellen. Hyvinvointiyhteiskuntakaan, joka on ottanut
huolehtiakseen monista kansalaisten
tarpeista, ei ole onnistunut tuottamaan kaikille hyvää elämää. Ihmisillä on monia tarpeita, joita se ei
voikaan tyydyttää. Niissä on kirkolla sanottavaa ja annettavaa.
Kukin aika nostaa esille omat
suuret kysymyksensä. Missä ovat tämän ajan ihmisten kipupisteet?
Alussa lukemani ote Sakariaan
kiitosvirrestä kertoi pimeyden keskelle tulevasta aamunkoitosta. Se tarkoitti toivoa. Tunnelin päässä on valoa silloinkin, kun
sitä ei vielä näy. Toivo on usein
pimeyden ja yön keskellä vain vähäinen
aavistus valon kajosta.
Kun Espoon hiippakunnan uuden
vaakunan tunnusmerkkinä on valoa säteilevä aurinko, viestii se Hänestä, joka
sanoi: Minä olen maailman valo. Kristus
Jeesus on toivomme. Missä
Vapahtaja saa tulla sanassaan ja ehtoollisessaan tai laupeutta harjoittavan lähimmäisen
hahmossa lähelle ihmisen pelkoa tai
ahdistusta, siellä syntyy toivo, aamun kajo pimeyteen. Sen tuojaksi on
hiippakunta ja sen piispakin tarkoitettu.